Opettaja oli sama, kuin aina ennenkin. Se viimeisin naisopettaja. Se ainoa oikea opettaja. Se ainoa, johon olen ikinä luottanut. Se, jota en pidä vihollisena. Juuri se.
Sain eteeni sillä tunnilla AAPISEN, 1.-4. luokan oppikirjan ja jo valmiiksi täytetyn vihkon.
Uni oli jotenkin vaan liikaa. Tiedän, että en ole edistynyt mihinkään suuntaan sitten peruskoulun. Herätessä oli taas vaikea olo ja ensimmäinen ajatus jotakin siihen suuntaan kuin "kiitos tästä".
Olen niin pilalla, että jopa itse vittuilen itselleni? Might be.
Tajuilin asioita eilen suihkussa. Suihku on hyvä paikka filosofoida ja mietiskellä asioita.
En uskalla elää, koska pelkään epäonnistuvani. Se on se asia, jonka tajusin. Sitten tajusin vielä senkin, että jos pelkään epäonnistuvani, enkä sen vuoksi elä, olen jo valmiiksi epäonnistunut. Got the point?
Mutta ei se elämä helpotu sillä, että olen tekemättä mitään, koska pelottaa. Tavallaanhan olen invalidi. Ahdistus on invalidisoivaa. Epäonnistumisen pelko rajoittaa elämääni. Huono itsetunto rajoittaa elämääni. Sosiaalisten tilanteiden pelko rajoittaa elämääni.
Näin ollen maailman typerin ratkaisu oli lopettaa koulu. Mutta en voinut pärjätä siellä ilman Kulkijaa.
Senkin minä tajusin, että Kulkijasta on muodustunut minulle ihmiskilpi. Asetan hänet aina maailman ja itseni väliin. Hänen kanssaan olen turvassa.
Välillä toivon, että tämä elämä annettaisiin sellaiselle, joka sitä tarvitsee ja osaisi arvostaa. Sillä minusta tuntuu, että en aina pysty olemaan niin hyvä itselleni, kuin minun pitäisi olla.
Vaikka olen minä aallonpohjineni täysin eri asteella, kuin joskus. Kannan kyllä vastuun itsestäni ja päätöksistäni, enkä syytä niistä ketään toista.
Vaikka tämä kaikki näyttääkin siltä, suurin ahdistukseni tällä hetkellä on juuri se, etten tee mitään. Haluan tehdä jotain, mutta en vain tiedä, että mitä tekisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti