Itken taas. Yritän itkeä hiljaa, jotta Kulkija ei herää. Kello on jo kaksi, eikä mua väsytä.
Tuntuu, etten pysty enää muuhun. Itken vaan, aina kun on hiljainen ja tyhjä tila jossain täytän sen kyynelillä.
Yritän lukea, mutta teksti sotkeutuu vähän väliä kyyneliin. Pitkästä aikaa mulla on olo, että mä en halua elää. Että mä en jaksa elää. Kaikki tuntuu niin vaikealta ja tahmealta. Olen niin kamalan yksinäinen, että se sattuu.

Unelmat kuolevat pystyyn. Yritän itkeä hiljaa.

On vaikeaa hengittää rauhallisesti. Haluaisin suihkuun. Sulattaa kaikki epäpuhtaudet viemäriin. En jaksa itseäni. Enkä nyt puhu ulkomuodosta, vaan siitä, mitä on sisällä. Jos siellä enää mitään on. Kaiken väsymyksen ja hämärän seassa. Jos siellä on mitään.

Ihmiset ärsyttää mua päivä päivältä enemmän. Tapa, jolla olen niille ilmaa ja itsestäänselvyys. FB tekee mut aina surulliseksi. Luen katkerana ihmisten hilpeitä tilapäivityksiä. Voin olla aidosti iloinen vain harvan puolesta ja niillekään harvalle harvoin tapahtuu mitään, minkä vuoksi olla iloinen.

Olen itselleni joku täysin tuntematon paska. En tiedä enää kuka olen tai mitä teen. En ole enää minä. Eksyin kauan sitten.

Välillä mietin, että mun pitäisi hakeutua taas hoitoon, puhumaan jollekin. Kun mietin tarkemmin, niin nykypäivän mielenterveyshoito tapahtuu pillereillä. Ei kiitos.
Eivätkä asiat parane vain puhumalla, mutta ehkä tuntisin olevani välitetty, jos joku pelkän työnsä puolesta kyselisi, että miten menee.
Puhuminen ei riitä. Asioille olisi tehtävä jotain. (Mille vitun asioille? Kun oikein muistelen, niin ei mulla ole mitään muutosta kaipaavia asioita, paitsi se yksinäisyys ja sillehän en mitään voi, jos en kenellekään kelpaa kaveriksikaan. Vai voinko?)

Mun kärsivällisyys ihmisiä kohtaan alkaa loppua. En oikein jaksa enää jatkuvaa päänaukomista ja hiljaista vihjailua. Kukaan ei osaa enää puhua asiallisesti.

Mun päätä särkee.