perjantai 14. syyskuuta 2012

kauniit rakkaustarinat

Tunnen itseni näkymättömäksi. Olen odottanut, että olisi jotain kerrottavaa, mutta mitään ei tule. Pää pysyy tyhjänä silloin kun mieliala on jotenkuten maan päällä lipuva. Sitten kun se maa tulee vastaan, on helppo myöntää kaikki virheensä ja se, että tarvitsee ehkä jonkun ulkopuolisen apua. Vaan kun en osaa ottaa apua vastaan.

On oikeasti ollut paha olla. Ollut jo pidemmän aikaa. Kaikki tuntuu mustalta ja tunnen epäonnistuneeni. Tuntuu vaikealta nousta sieltä syvänteistä, vaikka mieli keveänä se ei vaikeuksia tuotakaan. Silloin ei tosin tuota vaikeuksia edes uskoa siihen, etteikö minusta vielä olisi johonkin. Mutta kuten sanoin; kun maa tulee vastaan, ei ole pois pääsyä.

Nautin monista asioista, joita teen. Minusta on ihanaa elää; silti on jokin lähtemätön minussa, joka heittää varjonsa todellisuuteni päälle. Myönnän taas eläneeni enimmäkseen pääni sisällä ja olleeni varsin väsynyt kommunikoimaan, sen tähden, etten jaksa todellisuutta. Vaikka ei tämä niin karseaa ole, muuten kuin yksinäisyyden osalta. Mutta sekään ei muutu, jos en itse tekisi sille jotain. Mutta en osaa.

Näkymättömyyden tunne tulee siitä, että kukaan ei huomaa olemassa oloani. Tuntuu, että saan koko ajan taistella, että tulen huomatuksi ja kuulluksi. Silti tuntuu, etten tule siltikään.

Olen harkinnut hankkiutuvani eroon facebookista, nähdäkseni, että kuinka moni oikeasti jää sen jälkeen. Kuinka moni pitää yhteyttä sen jälkeen. Tuskin kovin moni, kun nytkään ei pidä kukaan… ja koen itse sen uuvuttavaksi, että joudun roikkumaan ihmisissä ja lähes kerjäämään nähdyksi tulemista. En halua sitä. Haluaisin, että edes joskus minulla olisi ystävyyssuhde, joka perustuisi vastavuoroisuuteen; saisin siis oikeaa vastakaikuakin joskus.

Joku viisas joskus sanoi, että uhrautuvaisuudesta joutuu kärsimään, että se polttaa loppuun. Minun myönnettävä, että se henkilö oli oikeassa.

Silti en pääse eroon syyllisyydestä, joka tulee siitä, että koen kääntäväni selkäni ihmisille.

Ehkä suurin syy näkymättömyydelle onkin se, että en itse huomaa itseäni?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti