Tulipahan käytyä siellä TuPu-messuilla. Minulla oli jopa kivaa ja tunsin saavani vain enemmän motivaatiota mitä armeijaa kohtaan tulee. Tunsin varmuutta ja halua, uskoa siihen, että pystyn.
Sitten tulen kotiin. Innoissani kaikesta. Sitten minun ajatukseni tallotaan maan tasalle, mitätöidään, vähätellään.
Arvatkaa kyynelieni katkeruus.
Siellä oli niin erilaisia, mielenkiintoisia asioita ja ihmisiä. Kaikki niin asiallisia, kohtelivat kuin aikuista, tarjosivat tietoa, olivat rohkaisevia ja kannustavia. Motivoivia. Miksi läheiseni – tai osa heistä – eivät voi olla samanlaisia?
Miksi pitää aina ensimmäiseksi vähätellä ja lytätä.
Tulen kuitenkin onnistumaan, sillä olen tarpeeksi hullu uskomaan, että onnistun.
EN tarvitse siihen muita, en muiden hyväksyntää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti