Jos jotain inhoan, niin tätä epäuskoa itseäni kohtaan. Tänään on taas tuntunut, ettei minusta ole mihinkään. En jaksa uskoa, että on.

Ymmärsin miksi turvallisuus ja puolustus kiehtoo; se totuus siitä, että olen tuntenut oloni turvattomaksi silloin kun asuin vanhempieni kanssa. Tavallaan se on läsnä vieläkin, vaikka sinällään oloni ei ole uhattu tai pelokas. Turvattomuus johtuu enemmänkin minun ja vanhempieni suhteesta. Silloin joskus osastolla tunsin oloni todella turvattomaksi, kuin olisin ollut tulilinjalla jatkuvasti, ilman suojaa.

Turva-ala ajatuksena tuo turvaa. Tavallaan kai tiedän, mitä haluaisin tehdä. Mutta ainoa kysymys on se, pystynkö ikinä saavuttamaan sitä. Aikaisemmin tuntui, etten jaksa olla koulussa ja nyt olen tehnyt varsin vakaan päätöksen siitä, että ehkä ensi keväänä haen. Samalla on pelottavaa miettiä miten kauan oikeasti on siihen, että astun palvelukseen – siihen ei nimittäin ole enää todellakaan pitkä aika. Minua pelottaa, myönnettäköön se. Pelkään epäonnistumista, sitä ettei minusta kuitenkaan olisi täyttämään omia haaveitani. …vai ovatko ne edes omiani… en tiedä.

Ymmärsin myös sen, että omat vanhempani ovat vahingollisia minulle. En haluaisi, mutta joudun ottamaan vielä enemmän etäisyyttä heihin. Itseni ja oman hyvinvointini vuoksi.

En oikeastaan jaksa miettiä tulevaisuutta, ennen kuin olen saavuttanut kaksi seuraavaa etappia. Mielessäni on jonkinlainen kartta, mutta en tiedä uskallanko suunnistaa sen mukaan.

Kerrankin kun olisin varma jostain, en uskalla elää sen mukaan.

Hyvä olo ja itsevarmuus kestivätkin jo liian pitkään. Ehkä tämä on ansaittua.

Tällainen mitätön raukka kun olen.