Lakkaisitte nauttimasta siitä, kun makaan tässä liikkumatta. En ole vieläkään minä, ainakaan ihan täydellisesti. Kokonaisvaltaisesti.
Sisälläni on paljon vihaa ja katkeruutta. On väärin antaa niille valtaa, ne tekevät vain onnettomiksi ja tukahduttavat viimeisenkin elämänliekin sisältäni.
Tunnen silti ajoittain olevani ihan sekaisin. Teen liikaa typeriä asioita ja typeriä päätöksiä. En vain osaa päättää oikein ja siksi olisin mieluummin päättämättä mitään.
Sain lähetettyä sen typerän sähköpostin. Sen ulkoasusta varmasti huomaa, että miten väkisin olen sen itsestäni ulos tiristänyt. Vaikka minulla ei mitään menetettävää olekaan ja en jaksa vaivata päätäni sillä, että mitä ihmiset minusta miettivät, niin yllättävän vaikeaa oli se kirjoittaa ja yllättävän vähän silti kirpaisi myöntää se, että hups taisin tehdä virhearvion.
Viime syksyiset sähköpostit, joita jouduin vilkaisemaan saadakseni henkilön sähköpostiosoitteen tietooni, kuitenkin hieman lannistivat. En usko vieläkään, että tulen pärjäämään siellä ensi syksynäkään. En tiedä, että miten saisin itseni uskomaan itseeni.
En osaa selittää, että miltä tuntuu kun on sisäistänyt sen, että itsellään on mahdollisuus hallita itseään; myös omaa asennettaan ja ajattelutapaansa. Ehkä minä kusin siinäkin viime syksynä. En uskonut pärjääväni, vaikka olisin kai pärjännyt.
Ruokailut ja koululiikunta ovat kynnys. En tiedä, että pystynkö ylittämään sitä ja jos pystyn, miten sen teen. Siksi oikeastaan haluaisinkin olla se sama 70 kiloinen naisenalku, kuin olin vuonna 2010. Itsetuntoni oli huipussaan, minun oli hyvä olla itsessäni ja omassa kehossani. Uskoin tulevaan ja uskoin itseeni. Ruokailemassa en käynyt silloinkaan, mutta mikään muu ei tuntunut esteeltä, kynnykseltä.
Ihan sama, että miten käy tai mitä päätän. Olempahan nyt ainakin tehnyt oman siirtoni ja voin hetkeksi lakata miettimästä asioita enempää. Aika on pian minun puolellani.
Pystyn tähän. Minun on pystyttävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti