me olemme etulinja, seiso vierelläni tai astu sivuun

Olen väsynyt. Tuntuu tarkoituksettomalta kirjoittaa, kun kukaan ei kuitenkaan kuule. Kirjoitan silti, tämän on toisinaan hyvinkin terapeuttista. Järjestellä ajatuksiaan tai vain päästellä tunteita ulos.

Minulla on tunne, että minun tarvitsisi kasvaa ennen kuin opiskelustani tulee mitään. Sisäisestä kasvusta siis kyse. Silti minulla on tunne, vahva sellainen, että jos menen ennen valmistumistani armeijaan, jään sille tielle. Tosin, jään sille tielle varmaan, vaikka menisin sinne valmistuttuanikin. Minusta tuntuu siltä.
Tänään herätessäni minulla ei ollut stressiä, ei nurkissa ketunlailla hiiviskelevää ahdistusta.

Tajusin sen tänään, että minulla on vaihtoehtoja, minulla on jonkinlaisia suunnitelmia. Mitä teen jos en voi tehdä tätä ja tätä.

Silti tuntuu ajoittain kamalan pahalta se, että tunnen olevani täysin vailla tarkoitusta ja tuuliajolla.

Villiys asuu sisälläni. Värisee heikossa liekissä. Olen liian rauhaton pysymään aloillani, keskittymään mihinkään. Minun täytyy kasvaa.
Kenties se on susi, joka puhuu sisälläni. Kenties en ole ihminen, tuskin olen ikinä ollutkaan. Olen jostain toisesta aikajatkumosta. Kaukaa tähtien takaa. En tunne itseäni, en tiedä kuka olen.

Haluan tehdä jotain, jolla on tarkoitus.

***



Silti minulla on ollut pitkään jo tunne, että minun täytyisi puhua jollekin. Silti kaikki ajatukset, sanat kuolevat jo heti kieleni päälle. Mitä olinkaan aikaeissa sanoa? Mistä halusinkaan puhua?

Haluaisin vain niin kovasti, että minullakin olisi jokin tarkoitus elämässäni. En osaa ajelehtia kuolleen lehden lailla virran mukana.

Uneksin joskus ritareista, joskus pienempänä tyttönä. Ehkä siksi, että olen itsekin sellainen. Tai siksi, että susi on metsästäjä, jolla on soturin sydän.
Siksi, että minä olen soturi.

On uuvuttavaa, kun yöstä toiseen näen unta siitä, että olen armeijassa tai siitä, että olen koulussa.
Kouluun liittyy vahvasti onnettomia tunteita, masennusta, ahdistusta, yksinäisyyttä, surua, hylätyksi tulemista, pelkoa.
Armeijaunissa taas olen onnellinen, vahva yhteenkuuluvuuden tunne on läsnä ja tarkoituksellisuus.

Silti minussa elää yhä erittäin selkeästi pasifistinen puoleni, joka tekeekin kaikesta niin kovin ristiriitaista. Sen olen tosin myöntänyt itselleni jo, että haluan armeijaan. Mutta en osaa vieläkään perustella miksi. En edes itselleni.

Tämä on näitä kirjoituksia joiden aikana elän. Joiden aikana pelko epäonnistumisesta ei pureskele nilkkojani.
Olen alkanut uskomaan, että onnistun. Tietoisen myönteisen ajattelun vuoksi.

Kyllä kaikki loksahtaa paikoilleen. Minä uskon siihen. Ensin on elettävä tämä vaihe, tämä tylsä ajelehtimisen vaihe. Sitten tulee hetki, kun saan itseäni niskasta kiinni ja alan tavoittelemaan asioita, joita haluan.

Sitten tulee se, onnistuminen, jonkin asian tavoittaminen.

Minä pystyn siihen. Ehkä.