Päivä päivältä, tunti tunnilta, minuutti minuutilta ja sekunti toisensa jälkeen olen lähempänä tulevaisuutta. Olen lähempänä heinäkuuta. Lähempänä sitä päätöstä, jatkanko vai en.
Tuntuu mahdottomalta mennä takaisin. Keksin oljenkorsia joihin takerrun. Haluaisin kerrankin olla luovuttamatta, mutta silti tuntuu, että tässä vaiheessa suunnanmuutos olisi ainoa oikea vaihtoehto. Minun piti ottaa rennosti ja päästää irti stressistä keskeytyksen jälkeen. Silti en ole tehnyt muuta kuin vain miettinyt, jatkanko vai en, jatkanko vai en, jatkanko vai en. Välillä vaakakuppi kallistuu enemmän toiselle puolelle ja välillä toiselle. Silti en saa päätöstä tehtyä.
Näen niitä unia, sekavia unia sodasta ja koulusta. Niiden lisäksi on tullut unet valkoisesta koirasta.
Olen tuuliajolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti