Tänään en ole muuta kuin ajan tuhkaa. Ympärilläni on elokuista yötä mustempi sumu, lakkaan hetkeksi olemasta ihminen, hetkeksi olemasta susi ja vaihdan hahmoni usvaolentoon. Sieluuni - ja lennän ja kiepun keskiaikaisen kirkon kolkossa hämäryydessä.
Olen täällä ottaakseni surunne pois, kantaakseni taakkanne. Kukaan ei tiedä, miten pienet lapset saavat minutkin pelkäämään kuolemaa, uskomaan näkymättömään. Elämä sattuu ja se on kurjaa oppia jo pienenä, vaikka toisaalta silloin niistä suruista on helpointa kiivetä ylitse.
Minä en vain ikinä oppinut kiipeämään, siksi muutun suruolennoksi, harhaksi. Näkymättömäksi näkyväksi. Olen tässä - mutta en kuitenkaan.
Sen mustuuden keskeltä minua ei kukaan tavoita, ei aurinko, ei sydäntenne epätoivoinen syke, ikävänne tai lämpöäni havitteleva halauksenne.
Kyselen sinulta mielessäni, oletko turvanani kun siipeni väsyvät. Otatko kiinni, kun putoan. Tiedän yhden onnettoman, joka putosi omaan kuolemaansa, enkä minä halua tehdä niin. En halua luopua sinusta, sillä sinä olet ainoa valo, jonka päästän luokseni nytkin. Jonka annan loistaa syvällä pienessä sydämessäni. Valo, joka antaa minun unohtaa hetkeksi taisteluni, antaa hetkeksi laskea miekkani. Valo, joka suojelee minua kaikelta pahalta.
Minä otan tuskan kantaakseni, annan tutun kivun sykkiä sisimpääni, porautua sydämeeni. En minä kuole, harmiton usvaolento.
Minun miekkani on vahvempi, mutta ei mitään verrattuna Valoon.
Avatkaa sielunne, antakaa auringon paistaa sisään. Minä olen maalitaulunne; heittäkää kipu ulos !
Vaatimaton, vilpitön rakkautesi korjaa kyllä arpikudokseni. En minä pelkäisi, olethan minun kanssani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti