Eilen oli keskustelu muuttamisesta; tänään soitin isolleni ja kysyin, lähtisikö se katsomaan asuntoa. Minun sydämeni on täynnä ikävää ja pelkoa, täynnä kaipausta. Haluan olla itsenäinen, pärjätä yksin ja keittää rakkaimmalle kahvia aamuisin, vaikka en itse juokaan. Tuntui hassulta, kun se puhutteli eilen minua rakkaaksi ja armaaksi. Häkellyin ja hymyilin itsekseni, en voinut olla hymyilemättä. Äitee sanoi, että saan mummin vanhan kahvinkeittimen. Hämmennyin ja sanoin, etten minä juo kahvia. Äiti vastasi, että kaverisi varmaan juo ja sitten huomasinkin sopertelevani, että onhan se kerran puhunut kahvista ja sen juomisesta. Onneksi keskeytin sekavat lauseeni ennen kuin sain niitä edes loppuun. Tätä olen odottanut ja nyt vastustelen kaikin voimin; se siis tapahtuu kuitenkin liian pian.