Hetki ei ole tarpeeksi.

Hetki nurmikolla pienten ötököiden seassa ei ole ikinä tarpeeksi. Ikäväni kasvaa päivä päivältä; se on jo nyt liian suuri; vain sinun kanssasi minun on hyvä ja turvallista olla. Edes koti ei tunnu turvalliselta, olen ripotellut suruni sinne tänne ja teipannut seinät täyteen ahdistavia piirroksiani. Niitä minä yksin ollessani katselen ja mietin. Niissä kuvissa on enemmän, kuin kukaan muu kykenee ikinä näkemään. Niissä on minun ahdistukseni, sisäinen elämäni - tai pitäisi kai sanoa - elämättömyys. Enhän minä ole aikoihin ollut muuta kuin silmät, jotka eivät lakkaa tuijottamasta senkään jälkeen, kun kohde kääntää selkänsä. En ole ollut muuta kuin perhosten pelastama ruumis; ne kantavat minua ohuin hämähäkin kutomin langoin. ( Hämähäkit on mielenkiintoisia. Ne napraa. ) Joskus olin vain sudenpoika, yksin pääni sisään jääneenä. Ansaan joutuneena. Ilman pakomahdollisuuksia. Ei tämä herran jestas ole mitään elämää. Minun oli ikävä sinua, vaikka istuin vierelläsi, vaikka nojasin olkapäähäsi, vaikka halasin, vaikka suutelin. Tuntuu kuin olisit liian kaukana minusta jatkuvasti, kun et voi jäädä. Minun oli ikävä ja minua itketti. Tunsin itseni myös täysin idiootiksi suurimman osan ajasta; tiedäthän ne ongelmani. Miljoona ja yksi. Kaipasin lauluasi, ainoaa ääntä maailmassa, joka tuudittaa suteni uneen, vaikka se ei yleensä nuku. Ikinä. Nyt minä kaipaan sinua, liian sekavana ja ahdistuneena taas kerran. Minäkin olen vain eläin pohjimmiltain; pois lähtösi ahdistaa, enkä odota muuta kuin paluutasi. Hetkeä, jolloin minun on helpompaa hengittää. Hetkeä, jolloin minä en tunne muuta kuin onnellisuutta. Onnea siitä, että olet kanssani.