Sydämeeni puhaltaa tappava tuuli kaukomaan.

Hänen ahdistuksena tuntuu minussa salamaniskuna; yhtä viiltävänä, polttavana ja yhtä yllättävänä iskuna. Hänen tuskansa tuntuu niin vahvana, että se saa minut toivomaan, ettei hänen tarvitsisi käydä sellaisia asioita läpi; että voisin ottaa hänen pahanolonsa itselleni. Olen tottunut kantamaan valheellista hymyä kasvoillani. Suutelimme kahden viikon ajalta väliin jääneet suudelmat; suussani maistuu raudalta, vereltä, kivulta. Minusta on huvittavaa, että hellyyskin voi tehdä sellaista. Liika hellyyskin vahingoittaa. Se on hassua. Seitsemän aikaan aamulla havahduin suudelmaan; hyvin, hyvin hellään suudelmaan. Avasin silmäni ja hän oli siinä; sydämeni oli haljeta onnesta, rakkaudesta. Yö oli sekin ihmeellinen ja outo; suudelmat veivät minut ajanmyötä hänen päälleen hajareisin, samalla kun hänen arat kätensä tutkivat ihoni jokaista senttimetriä. Vaikka mitään muuta ei tapahtunutkaan, se oli silti paras yö, jonka olen ikinä elänyt. Hän tekee jokaisesta hetkestä, jonka hän on läsnä, niin täydellisen. Saan kaivata häntä taas kokonaisen viikon. Ehkä. Minun viikkoni päättyy torstaihin; maanantai ja tiistai ovat maastopäiviä, keskiviikko teoriaa ja torstai ainakin osaksi teoriaa. Perjantai on vapaa ja käyn vanhalla koulullani. Käyn esittelemässä uuden upean ja onnellisen minäni. Oikeastaan vain hehkuttamaan opiskelupaikkaani ja viemässä yhden ystävännauhan eräälle opettajalle, joka pyysi minua sellaista tekemään, enkä muistanut sitä palauttaa kun opintoni siinä laitoksessa päättyivät. Minun sydämeni on niin kipeä ikävästä; huuleni vielä kipeämmät. Olen salaa onnellinen siitä, ettei tarvitse viikkoon suudella ketään. Mistä minä oikein repisin rahaa? En uskalla edes laskea, että kuinka hemmetisti kaikki mahdolliset vaellusvarusteet tulevat maksamaan. No, ainakin 3 vuotta aikaa niitä hankkia. Pitäisi päästä omaan kotiin. Omaan kotiin rakkaan kanssa.

Olet elämäni tarkoitus.