Auringonnousu 25032011 klo 0604.

Vaikka tuntuu, että aika liikkuu liian tiuhaan. Vaikka menneisyys tunkeutuu välillä luvatta uniini. Vaikka silmäilen suoraan käärmeenpesään. Silti minusta tuntuu, etten ole muuttunut. Vuosi sitten kuuntelin irlantilaista säkkipillimusiikkia ja kun vuosi on taas kierähtänyt, olen palannut siihen taas. Minä todella pidän siitä musiikista. Luen sekavin tuntein vanhoja keskustelulogeja, enimmäkseen vihaa ja inhoa itseäni kohtaan. Pienissä määrin kuvotusta sitä ihmistä kohtaan, välillä toinen suupieli nousee ja välillä minusta tuntuu siltä, että haluaisin repiä itseni silpuksi. Välillä inhoan itseäni niin paljon sen takia, että olen ikinä antanut itseni tutustua siihen ihmiseen. Haluaisin sanoa sille jotain, mutta ei minulla ole sanottavaa. Kannattaako yhteen väärintekijään kuluttaa näin paljon energiaa? Minusta tuntuu, etten voi levätä, ennen kuin olen saanut sen ihmisen narun jatkeeksi. Lisää keskustelulogeja, erään huomattavasti miellyttävämmän henkilön kanssa. 21.03. on maaginen päivämäärä, osuu vahingossa silmiini. Enkä voi kieltää hymyä itseltäni. Se päivä on tehnyt minut aina niin kovin onnelliseksi. Eikä pelkästään se... vaan Kulkija, mutta nyt ei ollut tarkoitus puhua, vaan muistella. Kello on kaksi minuuttia ylitse aamuneljän. Istun peittoon kääriytyneenä, puren hampaita yhteen verenmaku suussa. Ulkona on aivan mielettömän upea, keltainen puolikuu. Minua paleltaa aivan törkeästi. Koirakaan ei kuorsaa. Minusta tuntuu kovin yksinäiseltä. Kuten joskus sanoin, krooninen yksinäisyys. Se menee ja se palaa, pois se ei lähde kulumallakaan. Koiran käyttäytymiseen perehtyminen, koirapsykologiaan perehtyminen, on saanut minut ymmärtämään asioita itsessäni. Pohjimmiltani olen erittäin hermostunut, epävarma, huolestunut ja jännittynyt ihminen.. Sanat kaikki toistensa synonyymeja. Mikä vaikuttaa koiraan siten, että se ei usko minun hallitsevan tilannetta. Tavallaan se on totta, se, etten hallitse tilannetta, aiheuttaa itsessäni ahdistusta. Mikä ehkä kertoo sen, millainen kontrollifriikki ja perfektionisti olen. En ymmärrä sitä, että miten pystyn kokoamaan itseni koiraa kouluttaessani tai tehdessäni liikkeitä sen kanssa lenkillä ollessa. Miten pystyn tavoittavan rauhallisen itsevarman ihmisen sisältäni, miten saan koiran toimimaan.. Tai ehkäpä se ei ole ihminen. Eläin puhuu eläimelle. Ei ajatuksia, vain reaktioita. Minulla on avaimet tuntemattoman kielen tulkitsemiseen. Minä ymmärrän niitä. Tavallaan minulla ei kai ole muuta vaihtoehtoa; koira ei seuraa epätasapainoista johtajaa, kuten ihminen tekee. Ainoaa laatuaan tässä tapauksessa. Sekin mielestäni kertoo jotain meistä ihmisistä. Eikä se mielestäni ole mitään hyvää, mitä se minulle sanoo. Ihminen on sokea ja pyrkii liikaan hyvyyteen. Ehkä me siksi tapammekin toisiamme. Tapamme kuitenkin vääriä ihmisiä; niitä, joilla oikeasti olisi mahdollisuuksia toimia hyvänä johtajana. Tai jos ei hyvänä, niin tasapainoisena. Tasapainoisuus on hyvä, mutta hyvä tässä tapauksessa ei tarkoita pahan vastakohtaa... Välttämättä. Tunnen itseni niin tavattoman paljon sudeksi ja se on todella häiritsevää. Haluan kuulua jonnekin muualle kuin yksinäisyyteen ja omiin maailmoihini. En kestä tätä suorituskeskeistä yhteiskuntaa. Se tekee minusta vajaan ihmisen muiden kansalaisten silmissä. Siksi, etten halua suorittaa. En halua elää kaupungissa. En perkele vieköön halua ! Minua ahdistaa. Ihmisyys odottaa pöydän reunalla. Miksen jo lue.