Jos jonkun mä aijon naija, se oot sä Anna-Maija..

Koira kuorsaa hiljaa musiikin keskellä. Kuuntelen jotain rakkaani levyhyllystä anastettua CD:tä ikävissäni. Olen huomannut, että musiikin kanssa on nykyään oltava hirveän varovainen. Sotilasmusiikki tuo muistoja mieleen, mutta tänään huomasin, että se osaa myös ahdistaa aika tavalla. Lähinnä siten, että en voi olla miettimättä, että miten olisi asiat, jos minun mieheni olisi marssimassa rintamalle. Suoraan sanottuna hajoaisin. En kestäisi sitä. Pelkään liikaa jo nyt menettäväni hänet, vaikka kai aika turhaan. Myöskin muistot ovat välillä todella arkoja; Ohne Dich aiheuttaa haikeutta, tuo mieleen ne elokuisetsyyskuiset aamut, joina olin matkalla kouluun jo silloin kun muut vasta heräilivät ja miten Ohne Dich aina soi vähintäänkin KOVAA soittimessani kun bussi lipui pois kaupungista, maaseudun rauhaan. Miten minä silloin mietinkään ja kaipasinkaan Kulkijaa. Sotilasmusiikki tuo myös mieleeni ajat, joina erossa olomme oli kolmannen osapuolen sanelemaa. Etenkin ehkä ne hetket, kun emme voineet mitenkään olla yhteyksissä toisiimme ja miten sydämeni huusikaan öisillä levottomilla retkilläni kesäöissä koiran kanssa. Miten se huusikaan Kulkijan nimeä, miten kovasti minä tahdoinkaan hänen luokseen. On kuitenkin vielä yksi pyhempi laulunen; Rakkaus on lumivalkoinen. SE tuo mieleen ensimmäisen tapaamisemme, sen miten se kantautui keskustasta eräästä musiikkitapahtumasta, kun me seisoimme bussiasemalla vastakkain ja miten Kulkija hyräili sitä hiljaa... Vajoan sanattomuuteen.