Rakas Nokkosperhonen...

Kesällä tuntui kummalliselta. Mummi makasi kuolemankielissä ja minä olin juuri rakastumassa yhä enemmän mieheen, joka täyttää pelkällä olemassa olollaan kaikki unelmani. Muistan, kun en aluksi pystynyt käsittämään mummini kuolemaa. En ollut halunnut oikein hyväksyä hänen haurauttaan muutenkaan. Niin touhukas ja hyväntuulinen kun aina oli, monesta raskaasta surusta huolimatta. Touhukkaana ja hyväntuulisena hänet muistan, onnellisena. Olimme aina tervetulleita hänen luokseen, me lapsenlapset. Hänellä oli aina aikaa meille ja hän auttoi meitä, aina kun vain pystyi. Hän piti meistä huolta ja kertoi tarinoita omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, joka osaksi oli sodankeskellä. Kesä kuitenkin oli monellakin tapaa hyvin kummallinen. Minusta tuntui, etten oikein tuntenut surua mummin pois menosta. Olin jollakin tapaa jopa hirvittävän helpottunut, että se tapahtui. Koen syyllisyyttä, etten mennyt hänen viimeisinä aikoinaan häntä tapamaan. Mutta en uskaltanut silloin, olin kovin lamaantunut kyseisestä uutisesta... niin, ja sitten tietysti oli Kulkija, joka vei suurimman osan huomiostani ja tuskastani pois. Pelkäsin, etten osaisi itkeä hautajaisissa. Etten tuntisi mitään, kuten ensimmäisen isoäitini hautajaisissa. Ensimmäisen poisnukkuneen isoäitini. Tunsin minä. Vaikka toimin kuvaajana siellä, ehdin vieritellä kyyneleitä. Muistan kun takerruin siskooni Vanhan Pappilan pihalla. Miten hän silitti kädellään selkääni ja miten hyvältä se tuntui, miten lohduttavalta. En ollut yksin, vaikka siltä tuntui. Olen vasta muutaman kuukauden aikana alkanut tuntemaan ikävää. Riipivää, repivää ikävää. Surua. Että hän on poissa. ...että hän ei ikinä tule näkemään onneani, ei ensimmäistä yhteistä asuntoani ja ennen kaikkea, ei Kulkijaa. Hän ei voi antaa siunaustaan rakkaudellemme, ei voi hyväksyä sitä. Eikä etenkään voi sanoa, että miten hieno mies Kulkija on. Se on jotain, mitä olisin halunnut hänen suustaan vielä kuulla. Eikä hän ikinä tule minun häihini. Hän ei tule näkemään minua morsiuspuvussa ja siksi minusta tuntuu, ettei kenenkään muunkaan pitäisi nähdä. Kaipaan lapsuuteni iltapäiviä koulun jälkeen hänen seurassaan, kun katsoimme mustavalkoelokuvia ja pelasimme Kiinanshakkia. Kun hän vielä oli ihana oma itsensä. Kun hän kertoi tarinoita lapsuudestaan. Kun hän muuttui jälleen lapseksi minun kanssani. Minä kaipaan häntä ja olen vasta huomannut, että miten paljon. Miten suunnaton ikävä minulla on. Miten suunnaton, kivulias ikävä. Haluan hänet takaisin, näkemään onneni. Tuokoon ensi kesä paljon nokkosperhosia.