Syyttömyyden taakka

Vaikeinta on antaa itse itselleen anteeksi. Vaikeinta on irroittaa omat hampaansa omasta kaulalihastaan. Mutta niin on tehtävä. Erehdystä ei voi korjata, jos sitä ei pysty katsomaan objektiivisesti, etäältä. Siihen ei voi vaikuttaa, jos ei ensin lakkaa ahdistamasta sillä itseään. Syyllisyys on kuin jättimäiset kahleet. Sitä joutuu niiden orjaksi. Ihmisolento on vain liian sokea huomaamaan, että kuitenkin loppujen lopuksi sitä itse kahlitsee itsensä. Vähän kuin itsesuojeluvaisto, mutta tämä on vain opittua. Minkä vuoksi meidän on hävettävä itseämme ja onnellisuuttamme? Minkä tähden meidän on kannettava syyllisyyttä elintavoistamme, teoistamme? Luonto ei kanna kaunaa. Susilla on omia valtataistelujaan ja murina merkitsee äärimmäistä epäystävällisyyttä - silti lauma pitää yhtä, se ei hajoa. Loppujen lopuksi, olemme kaikki ihan yhtä syyllisiä, kunnes toisin todistetaan. En minä pelkää kyyneleitä, en kylmää pakkasilmaa, enkä yksinäisyyttä. Silti sinun menettämistäsi minä pelkään, jopa enemmän kuin puhelimia ja humalatilaa.