Istun jälleen ahdistuneena, kuten niin monena aamuna ennenkin. Pitäisi mennä kouluun, mutta en saa lähdettyä. Toivoisin, että koko hautajaissirkus olisi ohitse. Kiellän kai kaiken vieläkin tapahtuneen, sillä aikataulujen miettiminen oli vaikeampaa, kuin normaalisti. Tunnen epäonnistuneeni niin monella tavalla.
Sitten on tämä helvetin mustasukkaisuus. En jakaisi häntä mielelläni edes koirien kanssa. Hän on minun. Samalla pelkään, että karkotan hänet pois tällä takertumisellani. Luottaminen on vaikeinta – voinko luottaa siihen, että hänkin haluaa olla vain minun, eikä kenenkään muun?
.jpeg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti