Itseinhon ABC

Pimeys ympärilläni syvenee ja liukenee lopulta ääniksi, jotka käskevät mennä, kiireesti. Pian. Mielellään nyt heti. Elämä odottaa kuulemma heti oven takana, miksen minä jo mene. Lumi ei narsku kenkien alla, en minä edes kävele. Yläkerran ikkunassa tumma hahmo. Pahaenteinen. Tuijottaa. Tuijotan takaisin, kaikella uhmallani, vaikka haluan vain paeta sen näkökentästä. Kiertää talojen väliin, jäädä hankeen makaamaan. Unohtua. Ikään kuin vahingossa. Se turhautuminen pistelee. Turhautuminen toisten päättömyyteen, minulla sentään on vielä pääni. Ulkoisesti olen kokonainen, sisältä hämmentynyt lapsi, neuvoton ja avuton. Hölmö. Minun pitäisi avata ne surullisen kuuluisat siipeni ja lentää viimeinkin tieheni, kuten olen vuoden verran uhonnut. Yhtäkkiä ei ole vapaita pesiä, yhtäkkiä en voi elää oman mieleni mukaan. Kulkija jahkaa ja päätöksen teon vaikeus (tai helppous) vyöryy minun niskoilleni, kunnes hengitän sitä niin, että tukehdun, kuten yleensä hapettomassa tilassa tukehdutaan. Pelkään tuntevani itseni vieraaksi omassa kodissani. Pelkään, ettei minulla tämän valkoseinäisen kotelon jälkeen ole säilytyspaikkaa itselleni. Lienee parasta mennä suosiolla mullan alle, ennen kuin tapahtuu mitään kamalampaa. Tiskaava mies ei riitele. Mutta juuri nyt minä kaipaisin sydäntä raastavaa, repivää, riipivää draamaa. Veristä draamaa. Itkua ja huutoa ja henkistä väkivaltaa. Rankaiskaa minua. En ole ihmisarvoinen. Riitaa, joka puhdistaisi ilman ja saisi minut itkemään kyyneleitä säästelemättä. Ei sillä, että niitä kamalasti muutenkaan säästelisin. Itken ikävää, itken unieni ahdistavuutta, sitä, että niiden on muistutettava minua jostain muinaisesta. Siitä kivusta, jota olen joskus saanut yliannostuksen. Ehkä ihan omin avuin. Who knows. Puran turhautumiseni tylyihin tekstiviesteihin ja ihmettelen sitten, että miksi olen tällainen. Miksi rankaisen muita ja minun tekee taas mieli ruoskia itseäni. En voi kieltää, etteikö terä houkuttelisi, mutta sitten satuttaisin taas Kulkijaa. Satuttaisin enemmän, enkä minä halua satuttaa enää ikinä ketään. En halua rakastaa ketään, koska pelkään satuttavani. Enkä halua kenenkään rakastavan minua, koska satutan. Miksi minua kaduttaa vuoden takaiset asiat? Autossa hytistyt pakkasyöt, kun melkein jäädyimme kuoliaiksi vain eläimellisten himojen vuoksi. Minua oksettaa. Olen oksettava. Miksi en saatana vain tappanut itseäni ! Mutta minun täytyy saada tämä olo minusta ulos. Vaikka sitten terällä. En halua. Haluanpas ! Voi kyllä, miten minä haluankaan ! Vältän konflikteja kaikkien muiden paitsi itseni kanssa. Olen jatkuvasti törmäyskurssilla. Kulkijan rakkaus saa minut tuntemaan itseni liian hyväksi ihmiseksi. Mutta Kulkija ei ole nyt täällä. Ei ole pelastamassa. Enkä soita, enkä tekstaa, että nyt en kestä. En, en en en. Minun on opittava itse pelastamaan itseni. Heti huomenna, heti huomenna kun hän tulee, luovutan teräni hänelle ja käsken hänen hävittämään sen. Tiedän rikkovani uuden sheiverin, kun tulee taas sietämättömyys. Mutta siihen saakka hän on minut pelastanut. Helvetti, miksi vihaan itseäni näin paljon.