Hopeatähtien sade

Ruksasin päiviä kalenteristani yli. Se oli aika pelottavaa ja ahdistavaa.. Kääntää sivuja ja antaa kuulakärkikynän viuhua. Jotenkin ymmärrän vasta, että miten pitkään olen ollut poissa koulusta. Aivan liian pitkään. Ajattelin huomenna kohdata menneisyyden aaveita ja marssia vanhalle koululleni, jälleen kerran. Oikeastaan kaipaan niitä ihmisiä sieltä. Se on hämmentävää. Siellä ollessani vihasin heitä ja pidin heitä vain naurettavina. Inhoan joitakin ihmisiä vieläkin sieltä, mutta en enää samalla tavalla. Nykyään on helppoa antaa typerien kysymysten ja muun typerän sössönsöön mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vien heille joulukortinkin, jonkun ihmeen kiltteyspuuskan johdosta. Tunnen kelluvani taas irrallaan kaikesta. Kaikki ahdistaa ja mitään en haluaisi tehdä. Tuntuu, että elän jonkun toisen elämää. Teen toisen ihmisen valintoja, teen ratkaisuja. Mikä sekin on ihme. Etsin varteenotettavia opiskelupaikkoja netistä hirveällä vimmalla ja innolla. Toisin oli viime vuonna, kun häthätää sitä yhteishakua täytin silloin keväällä ja tein niitä päätöksiä siinä, täyttäessäni sitä hakukaavaketta. Muistaakseni vielä toiseksi viimeisenä iltana, ennen haun loppumista. Mikään ei olisi innostanut ja kouluun en olisi silloin halunnut mennä. Se on hassua. Nyt en haluaisi muualla ollakaan kuin koulussa. Tunnen olevani jossain hyödyksi, tunnen itseni arvostetuksi ja kunnioitetuksi ihmisenä. Hyväksytyksi. Se tekee minusta niin onnellinen ja kokonaisen ihmisen. Se on niin ihmeellistä. Hämmentävää. Se saa minut tuntemaan oloni hyväksi. Kunpa olisin tällaista saanut kokea silloin joskus. Parempi kuitenkin kai myöhään kuin ei milloinkaan. Savo ja Lappi kiehtoo minua. Niiden suuntaan olen hakemassa, yritän vain löytää vielä ainakin kolmatta vaihtoehtoa. Sen jälkeen voi käydä niin, että yritän hakeutua jonnekin hopeasepäksi opiskelemaan. Sekin kiehtoo suunnattomasti. Savossa muistaakseni oli myös metsurilinja. Sekin kiinnostaisi ja sinnekin voisin ehkä yrittää. Se ei ehkä vain olisi ihan luonto-ohjaajan veroista työtä. Kuitenkin haluan olla ihmisten kanssa tekemisissä. Katselin tänään Tori.fi -sivustolta vapaita työpaikkoja, harmikseni tällä alueella ei ollut lumenluontia tai mitään vastaavaa hommelia tarjolla. Voisin hyvin käydä lapioimassa ihmisten pihoilta lunta pientä maksua vastaan. Erehdyin myös haaveilemaan hieman ja suunnittelemaan tulevaisuutta; katselin Lapinmaisemista tontteja ja vanhoja maatiloja. Vanhan maatilan minä haluaisin. Haluaisin sen kunnostaa itse, pistää oman yritykseni pystyyn sinne. Sitä minä haluaisin. Pistin myös oman "etsitään asuntoa" -ilmoitukseni sinne. Jälleen kerran. Kulkija menee armeijan jälkeen töihin siellä etelärannikolla. Minä muutan omilleni ja opettelen elämään itsekseni. Syksyllä - jos olen jonnekin kelvannut opiskelemaan - minä lähden täältä. Tulee hän mukaan tai ei. En kestä enää olla täällä. Kaikki muistuttaa vanhasta ahdistuksesta ja ikävistä ajoista. Enimmäkseen pystyn olemaan ja elämään antamatta niiden vaikuttaa sen suuremmitta mihinkään, mutta sitten on hetkiä, kun tuntuu, että en kestä. Olen aika solmussa itseni kanssa. Se on niin kummallista alkaa itse ratkomaan omia ongelmiaan, kun on aikaisemmin vain vastustellut ja toivonut, ettei kukaan penkoisi koko ajan jotain. Jotenkin koen pystyväni vasta näkemään selvästi, että mikä on aikanaan mennyt vikaan ja miten ehkä voisin sen korjata. Miten minä voisin korjata itseni. Minulla on luvattoman hyvä olla. Vaikka stressiä on rahasta, tai sen puutteesta oikeastaan, ja joulun tulemisesta, täällä vallitsevasta sotkusta. Niin olen kuitenkin pitkästä aikaa yllättävän levollinen. En koe jatkuvasti, että minun pitäisi olla jossain tekemässä jotain. Pystyn olemaan kahden itseni kanssa. Miettimään asioita ja tekemään päätöksiä. Tällaistako on olla sinut itsensä kanssa?