Paimenkoira

En voi hengittää. Päällimmäinen tunne.
Surullinen olo. Alitajuinen yritys hidastaa aikaa.
Enemmän kuin pystyn myöntämään, suren sitä, että toisten aika lähenee loppuaan. Toiset muuttuvat sairaammiksi, vanhemmiksi, hauraammiksi. Toiset lähtevät, kun minun on vielä jäätävä tänne. Se yksinäisyyden tunne, joka siitä tulee. Lohduttomuus. Kuin mikään ei veisi ikinä tuskaa pois. Kuin mikään ei ikinä pyyhkisi näitä kyyneleitä pois. Kuin mikään muu ei olisi tarpeeksi vahva siihen, kuin sinun huolehtiva kuonon töytäisysi.

Jokin minussa kuolee sinun mukanasi. Se menettää elämänhaluaan päivä päivältä yhä enemmän. Toivoaan siitä, että tässä maailmassa olisi enää mitään, minkä vuoksi taistella ja selvitä. Avuttomuuden tunne, kun mitään ei enää ole tehtävissä. En halua jäädä yksin. Ole kiltti, älä jätä minua.

Mikään ei voi ahdistaa enempää, kuin se tieto, että emme selviä täältä yhdessä. Pelkään, että en osaa elää ilman sinun turvaasi.

Hengitykseni ei kulje.

Kiellän itseäni miettimästä tulevaisuutta; on vain tämä hetki, tämä tässä juuri nyt. Se onkin, mutta se ei riitä. Sekään ei riitä, vaikka olet antanut minulle koko elämäsi, rakkautesi, ystävyytesi. Kaiken, mitä tuollaisella pienellä koiralla voi olla. Miten sinussa voi olla jotain niin suurta, kuin sinussa on. Jotain niin turvallista, joka on minut tuudittanut uneen lukemattomina iltoina. Miten helppoa onkaan painaa pää turkkiasi vasten ja hengittää koirantuoksuasi. Miten hellästi pieni kielesi kerää kyyneleet.

Miten vihainen ja turhautunut olenkaan, miten surullinen ja ahdistunut. Paniikinomainen. Avuton luonnonkiertokulun edessä. Miten salaa toivon, että se ottaisi minutkin.

Minusta tuntuu, että kukaan muu ei osaa ottaa suruani todesta. Kukaan ei pysty lohduttamaan samalla tavalla kuin sinä.

En vain halua menettää sinua, enkä tiedä, että miten minun tulisi reagoida. Miten olla surematta, vaikka surulliseksi tämä kaikki minut tekeekin.

Vaikka tämä tuntuukin julmalta sanoa ääneen, niin sinun katselemisesi elossa ei ole yhtään helppoa, sillä tiedän, että joskus tulee aika luopuakin. Sitä luopumista ehdin odottamaan ja suremaan.

Nytkin nukut niin sievällä kippuralla sohvalla, sukat pääsi alla kuin tyynynä. Tuttua hajua, turvallisuutta. Minun tekisi mieli kerätä sinut siitä syliini ja kutitella pientä masuasi. Tuntea sydämesi sen pienen luisen vankilan läpi.

Minusta tuntuu, että rauhoituin. Pääsin turvasatamaan.

Mutta minä pyydän; älä jätä minua ihan vielä.