Päivittelin eräässä sosiaalisessa yhteisössä erikoisruokavalion tiukentuvia saamisehtoja kouluissa. Näin diagnosoimattomana laktoosi-intolerantikkona, tai itse olen maidon nauttimisesta johtuvat vatsakipuiluni näin tulkinnut ja jäätelön sekä jogurtin vaihtaminen laktoosittomaan on tuskaani vähentänyt, vaikka silti toisinaan kyllä kotioloissa saatan nauttiakin laktoosillistakin tavaraa. Johtuen esimerkiksi jäätelön niukasta laktoositon-valikoimasta.
Tätä minä siis päivittelin ja mietin, että mistä lähtien koululla on lupa ollut antaa siedätyshoitoa ihmisille, joilla on allergioita? Toki itse voin kouluruoan jättää syömättä, jos sen laktoosittomuutta epäilen. Pärjään kyllä syömättäkin, johan se viime syksynä todettiin.
Ei sillä, eihän laktoosi-intoleranssi ole vakava, mutta mieluummin silti kärsin yksin kotona kaikessa hiljaisuudessa vatsakivuistani ja ilmavaivoistani, kuin koulussa.
Veli sitten heitti otsikossa olevan kysymyksenkin ilmoille, jonka vuoksi jälleen kerran lähti lumipallo vierimään...
Jos päätäni ei olisi myrkytetty koko peruskouluni ajan, jos minua ei olisi aivopesty vuonna 2008 kristinuskohömpällä, kuka minä nyt olisin? Olisinko ehkä löytänyt itseni aikaisemmin?
Välillä olen varma, että en pysty löytämään itseäni, että en ole se, joka luulen olevani. Kaikki tuntuu harhalta ja tuntuu, kuin mikään minussa ei loppuviimein pitäisi paikkaansa.
Olen yrittänyt selvittää sitä, että mihin oikein uskon, jos oikeastaan uskon mihinkään. Ihmiseen en ainakaan. Yritin hakea jotain tuttua shamanismista ja druidismista, antautua niille. Tuttua niissä olikin, mutta eivät nekään silti olleet minun juttuni. Kauan olen ollut vapaa-ajattelija ja silti tietänyt kuuluvani johonkin luonnonuskontoon. Wiccalaisuuttakin mietin ja siitäkin minä hain samankaltaisuutta omaan uskomukseeni.
Kaiken jälkeen minä lopulta löysin itseni suomenuskosta. Jos minä jonnekin kuulun, niin siihen. Sen ymmärtäessäni tuntui vähän samalta kuin olisi palannut kotiin pitkältä matkalta.
Vaan toistaiseksi annan itseni olla vielä kirkon kirjoissa.. Enhän minä sielläkään enää olisi, jos en olisi Kulkijaan törmännyt.. mutta eivät kirkolliset häät lainkaan pahalta kuulosta, jos saan ne viettää metsässä, paljain jaloin vihreävalkoiseen mekkoon sonnustautuneena... Mutta sen jälkeen katkeaa se kirkkotie ja palaudun yhdeksi luonnon kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti