Pelkään niitä pahoja unia, joissa minä kuolen ja sinä jäät yksin. Mikään ei revi minua enempää, kuin se pelko, että minun olisi joskus jätettävä sinut. Mietin joskus, että kun olemme vanhoja ja on aika kuolla pois, kumpi lähtee ensin? En haluaisi kuolla ennen sinua, mutta se tuntuu samalla niin raastavalta ajatella, että minun olisi jätettävä sinut. En minä ole ikinä lähtemistä pelännyt, vain sitä mitä jää jäljelle. Silloinkin ehkä joskus tulevaisuudessa, jossain ihanan elämämme lopussa, miten sinä jaksaisit, jos minun olisi mentävä? Eroaminen sillä tavalla tuntuu pahalta ajatella. Tapaisimmeko enää ikinä? Ja jos, niin missä?
Vaikka uskon, että päädymme maan multiin, madoiksi, haluan silti itsepäisen lapsellisesti uskoa, että on vielä toinen elämä odottamassa tai edes kuolemanjälkeinen paikka, jossa saisin olla kanssasi vähintään ikuisuuden.
Näiden asioiden ajatteleminen tekee minut hulluksi. Minun tulee ikävä ja minä pelkään niin suunnattomasti. Pelkään menettäväni sinut. Se ei olisi paha, jos päättäisit, että joku olisi minua parempi sinulle. Voisin elää sen tiedon kanssa, voisin elää, koska tietäisin, että olet hengissä ja kaikki on hyvin.
Mutta jos kuolisit ja ajautuisin siten eroon sinusta... en tiedä, että pystyisinkö elämään enää sen jälkeen. Koska kuolisit rakastaen minua ja minusta se olisi tuskallisinta mahdollista. Tuskallisin mahdollinen tapa joutua eroon sinusta. En voisi olla ilman sinua. Milloinkaan, missään. Rakastan sinua niin.
Rakastan sitä, miten nimesi kuuleminen aiheuttaa minussa sanattoman suurta hyvän olon tunnetta. Miten se saa minut värisemään sisälläni. Miten se saa oloni niin suloiseksi ja lämpimäksi.
Rakastan myös sitä, miltä kosketuksesi tuntuu ihollani. Miten hellä se on, hellä ja rakastava. Ihoni kihelmöi sen jälkeen ja kaipaa lisää. Olen kuin riippuvainen siitä. Tuntuu kuin ainoa oikea tapa olla, olisi olla iho sinun ihoasi vasten. Olla sinua niin lähellä, että sydämemme voisivat huudella vankiloistaan toisilleen. Siltähän se varmasti sieltä katsottuna näyttää; kuin olisi kylkiluiden muodostamien kalterien takana vankina.
Vaikka mikään ei kai sitä voittaisikaan; ei jos sinun sydämesi jakaa viereisen sellin.
Kaipaan sinua; silmiesi katsetta, nauruasi, puhetta ja lauluasi. Kosketustasi ja läheisyyttäsi. Läsnä oloasi ehkä etenkin. Sitä, että olisit tässä, lähellä, vaikka et kiinni minussa, tai kosketusetäisyydellä. Mutta siten, että voisin sinut nähdä ja kuulla puheesi. Siten, että voisin eksyä silmiisi, eksyä niihin ja miettiä, että mitä niin hyvää olen tehnyt, että ansaitsen sinun kaltaisesi ihmisen. Että ansaitsen olla onnellinen. Onnellinen sinusta, onnellinen sinun kanssasi.
Muistan kun sanoit - kirjoitit - että haluaisit, että maailmamme yhdistyisivät siten, että olisi vain yksi maailma. Yksi paikka, jossa me olisimme. Paikka, johon ei kuuluisi muita. Minäkin haluaisin sitä ja uskon, että niin on tapahtunut, tai että maailmojemme sulautuminen yhdeksi on alkanut, jos ei vielä tapahtunut. Mitä enemmän sinusta opin, sitä enemmän minusta tuntuu, että meidän olemassa olon tarkoituksemme oli löytää toisemme ja tehdä toisemme onnelliseksi.
Minusta tuntuu usein myös siltä, että minut on tehty sinua varten. Että sinä olet kaikista ihmisistä se, jonka kanssa minun kuuluu olla ja, jota minun kuuluu rakastaa. Sinä olet se, joka minut on kesyttänyt. Ainoa, joka on uskaltanut tehdä sen.. tai edes viitsinyt yrittää. Halunnut yrittää.
Olen siitä sinulle kiitollinen. Mahdollisuudestani tassutella sydämeesi.
Muistan miten vaikeaa oli tunnustaa itselleni, että olen ihastunut sinuun. Vaikeaa oli myös sinulle kertoa, että mitä minä tunnen sinua kohtaan. Vaikka en olisikaan uskaltanut ikinä kertoa sitä sinulle tai vaikka olisit torjunut minut, olisit silti jättänyt lähtemättömän merkin minuun. Olisin tyytynyt ystävyyteesikin; periaatteessa mihin vain, jos olisin voinut vain olla osa elämääsi. Tietenkin parasta on, että voin olla sinun. Muuta minä en elämältäni halua enää; vain sinun onnellisuuttasi ja tyytyväisyyttäsi. Sinä merkitset minulle paljon; et ole minulle pelkkä maailma, vaan koko maailmankaikkeus, vastaus elämäntarkoitusta pohtivaan kysymykseen. Olet syyni elää, hengittää ja olla olemassa. Olet minulle syy rakastaa, syy olla onnellinen. Olet minulle jokaisen aamun nouseva aurinko, valo pimeydessäni. Olet se vapaus, jota olen unissani aina jahdannut ja etsinyt. Minun ei tarvitse enää etsiä mitään, sillä olen löytänyt sinut.
Miten sinua taas ikävöinkään, kun yö kääntyy aamuksi. Miten ikävöinkään aamun synkimmällä hetkellä. Ahdistuksen tunteina, kun et ole vierelläni. Niinä öinä, kun kuulen hengityksesi kevyen uneni lävitse, tunnen oloni turvalliseksi. Niinä muina öinä havahdun hiljaisuuteen ja hapuilen sängyn tyhjää puolta, kunnes muistan, ettet ole luonani. Vaikka hetken aikaa unessa läsnäolosi tuntuikin niin todelliselta.
Minun on ikävä sinua, siksi kirjoitan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti