Koko minuus.

Niitä öitä, kun en saa nukutuksi. Kun maailma tuntuu suurelta vankityrmältä, jossa minä kyhjötän ihan yksin pimeimmässä nurkassa ja kuuntelen kituvien sielujen huutoja näiden kylmien seinien sillä puolen. Siellä, minne meitä jokaista tullaan hakemaan kalahtelevien kahleiden kanssa. Lopun tietää olevan edessä, kun kylmä metalli painuu kaulan haavoittuvaa ihoa vasten ja kun punu suonissa hyytyy pelosta. Toiset ovat tyhjiä sinne kulkiessaan, toiset vielä elossa. Yritän kirjoittaa sinulle viimeistä rakkauskirjettä, vaikka se lämmön tunne rinnassa ja onnellisuus on näinä päivinä laitonta. Pelkään jatkuvasti olevani seuraava, joka tuntee jäätävän metallin kurkullaan. Vaikka kiduttavampaa onkin olla elossa ja kuunnella, kuinka kuoleman rauhallisuus on valetta. Me lähdemme täältä vain väkivaltaisesti. Yhtä väkivaltaisesti kuin tänne tulimmekin. Sitä en tiedä, että pelkäsimmekö me silloin. Mutta sen minä tiedän, että me pelkäämme nyt. Emme lähtöä, vaan sitä mitä jää jäljelle ja, että näemmekö me enää toisella puolella. Näemmekö me enää koskaan.