Ikävään vangiksi jään.

Maailmani värit sulivat sadeveden mukana viemäriin, kun sinä nousit bussiin. Olo oli silti oudon kevyt, kun leijuin koiran kanssa takaisin kotiin. Kuljimme vesilätäkköjen eri puolilta, haukuimme naapurin lapsia ja juoksimme, toinen sekaisin vapaudesta, toinen ikävästä. En osannut olla ilman sinua. Tyhjässä asunnossa. Seisoin pitkään huoneessani kädessäni Pohjois-Lapin matkailuesite. Jotain konkreettista tulevaisuudestani. Ensi vuonna minäkin vaellan niitä metsiä, sinun kanssasi.. jos vain lähdet mukaan. On liian hiljaista, liian yksinäistä ja aika mataa. Se kulkee niin toivottoman hitaasti, verrattuna siihen, että se ei anna meille kuin silmänräpäyksen aikaa olla yhdessä. Eronhetket se kuitenkin kutoo ikuisuuden hopeasta seitistä. Välimatka tuntuu valovuosilta, kuin olisit galaksimme toisella laidalla. Näiden neljän viikon aikana maailmani tuntuu heittäneen katon kautta ympäri useammin kuin kerran. Koko syksy tuntuu valuneen hukkaan, kuin vesi sormieni lävitse. Aikaa on ollut, mutta sitä ei ole käytetty mitenkään ! En ole aikoihin lukenut muuta kuin runoja ja silti ensi kuussa pitäisi kirjoittaa 50 000 sanan novelli tai romaani, oikeastaan. Olen innoissani ja silti niin saatanan peloissani. Jokin sisälläni sanoo, että en pysty siihen. En pysty, vaikka sitä haluankin. Elämäni on sekaisin. Ruumiini on vieläkin ihan sekaisin. Jopa minä olen sekaisin. En elä enää muulle kuin Korpimehtäin kulkijalle. Koirille. Juoksemisellekin. Mikään muu ei enää elämässäni merkitse mitään. Ei koulu opiskeluineen, ei kirjoittaminen. Ei mikään. Olen kirjoittanut öisin, kun en ole kyennyt muuhun. Annoin Kulkijan lukea kirjoituksiani ja hänen kasvoillaan oli tulkitsematon ilme sen jälkeen. Ehkä nolasin itseni taas. Ehkä minun pitäisi pitää arat ajatukseni itselläni, eikä jakaa niitä enää kenenkään kanssa. En tiedä, että miksi näen nykyisin unta saksalaisista sotilaista.