Vieroitusoireet.

Tähdet laulaa hiljaa taivaan samettipinnalla. Ne laulaa ihan hiljaa, sen kuulee juuri ja juuri, jos seisoo ihan hiljaa. Yksi niistä kurkki verhoni raosta ja minulle tuli kamala ikävä. Tunsin jonkin riipaisevan, repivän sisältä. Kuin olisi avannut kirjeveitsellä kirjekuoren. Joku tuntui yrittäneen avata minua, sisältä päin. Se tuntui samalta. Se tuntui yksinäiseltä. Se tuntui niin tavattoman surulliselta. Kyselen yhä uudestaan ja uudestaan miksi et voi olla täällä kanssani. Koska minun on aivan hävyttömän suuri ikävä sinua, enkä tiedä, miten hillitsisin sitä. Onko ylipäätään olemassa mitään, mikä sitä hillitsisi. En tiedä. En tiedä, että miksi sitä pitäisi hillitä. En minä rikkoudu, mutta en minä jaksa myöskään olla. En tiedä miten olisin. Vedät minua puoleesi niin vastuttamattomalla tavalla, etten tiedä. Päässäni juoksee vain ajatuksia sinusta, sinun kuvasi, silmäsi, katseesi, huulesi, suudelmat kanssasi, tuoksusi, kosketuksesi, läheisyytesi, lämpösi... ja niistä muodostuu niin aito kuva, että koen vastustamatonta halua koskea sitä. Mutta en koskaan ylety siihen, käteni vain eksyy syvemmälle pimeyteen ja minulla on niin yksinäinen olo. Haluaisin vain käpertyä kerälle ja itkeä vuorokauden perääsi yhtä soittoa. Silti en voi tehdä sitä, sillä tiedän sinun olevan täällä taas viikon kuluttua ja se on liian pitkä aika. Minun pitää kerätä itseni, siistiä ja rakentaa palasista taas kokonainen minä, kuin minusta ei ikinä mitään olisi puuttunut, kuin minussa ei ikinä mitään vikaan olisi ollut. Siitä huolimatta, että tunnen muistuttavani lähinnä paperisilppua, jotakin, minkä voi helposti rypistää nyrkissä pieneksi ja heittää sitten pois. Siltä minusta tuntuu, roskalta. Poisheitetyltä. Sisimmässäni jokin tuttu ääni jatkaa hyräilyä. Tuttua säveltä. En minä muista, ikävä sumentaa kaiken. Hauraat muistikuvanikin. En minä ole olemassa ilman sinua, ole olemassa ilman minua. En minä osaa hengittää enää oikein, tukehtumatta. Tämä on liian pitkä aika ilman sinua. Liikaa vieroitusoireita.

Liikaa yksinäisyyttä.