Facebook-muistoja. Kuvassa istuvat aina niin uskolliset koirani jossakin sateisessa ja kylmässä Kuopiossa.
Kyseinen kuva näyttää viattomalta kuvalta koiristani. Samanlaiselta kuin niin monet muutkin vastaavat kuvat.
Silti muistan vain toivottomuuden. Väsymyksen. Sekavuuden. Häpeän. Halun päästä pois ja lopettaa kipu. Mietin kenelle saisin koirani, jotta voisin päästää itseni päiviltä. Olin rikki. Romuna. Olin yksin. Yksin silloin kun tarvitsin toista ihmistä. Petettynä ja jätettynä. Eksä teki silloin jotain, mitä en voinut enää antaa anteeksi. Kaikki tunteet, mitä minulla oli häntä kohtaan ikinä ollut kuolivat silloin. Luottamus rikkoutui, eikä se tullut enää ehjäksi. Eron lähtölaskenta alkoi.
Siskoni teki itsemurhan 2013. Veli kertoi siitä minulle Skypessä, koska äiti ei joko kyennyt kertomaan tai uskaltanut ottaa yhteyttä, sillä välimme olivat siihen aikaan aika tulehtuneet. On ironista, että siskoni kuoltua olen lähentynyt äitini kanssa. Mutta siskoani en saa takaisin.
Muistan vieläkin kirkkaasti, kuin eilisen, kun epäuskoisena luin niitä sanoja tietokoneen ruudulta yhä uudelleen ja uudelleen:
A on kuollut.
Enkä tiennyt mitä olisi pitänyt ajatella. Tai tuntea. Muistan, kuinka tuijotin sormenpäitäni käsieni alkaessa täristä ja tärinän kiivetessä ylemmäs kohti kehoa. Sitten tuli itku. Keskustelin veljen kanssa pitkään sinä iltana. Ikinä en ole hänen kanssaan keskustellut sillä tavalla, niin pitkään ja niin syvällisesti. Vannotin, että kertoo mulle, jos ikinä, milloinkaan tulee olo, että pää ei kestä ja haluaa tappaa itsensä. Saman pyysi tekemään, jos minusta ikinä tuntuisi siltä.
Silti en koskaan ole kertonut kenellekään, edes sitä, että eksä lähti ja jäin yksin. Yksin kaikkien surujeni kanssa.
Sillä eksähän lähti. Noin viikko kuolin uutisesta, eräänä sunnuntai-iltana. Ikään kuin hetken mielijohteesta. Pakkasi tavaransa ja vain häipyi. Kysyin syytä ja hän vain totesi, etten ole rakastettava. Kuin sekin olisi ollut minun syytäni.
Jäin yksin ja halusin tappaa itseni. Istuin viiltelemässä selkä lämpöpatterissa. Itkien.
En mennyt sillä viikolla kouluun. Puoli välissä viikkoa vein koirat - josta se kuvakin on - erääseen niemeen, jossa harkitsin pudottautumista kalliolta. Olin yksin vieraassa kaupungissa. Minulla ei ollut siellä enää ketään. Ei ollut mitään syytä olla olemassa. Halusin pois.
Ilman koiria tuskin kai olisin tässä. Eniten maailmassa pelkään, että ne joutuvat kodittomiksi.
Siskon kuolema oli toisaalta myös se hetki kun koko tämä kolmen vuoden alamäki alkoi. Masennus, koulu- ja keskittymisvaikeudet, opettajan asiaton käytös, koulun lopettaminen, ero ja haimatulehdus.
Jotkut sanovat, ettei huono onni voi jatkua loputtomiin. Ongelmani kai on, etten oikein usko onneen. Tämä ei ole sattumaa. Eikä tämä ole mitään ennalta kirjoitettua kohtaloakaan. En tiedä mitä tämä on.
Ymmärrän kyllä miksi ihmiset piiloutuvat onnen tai kohtalon taakse, jolloin voi tuudittautua ajatukseen siitä, että itse ei olisi voinut tehdä mitään tai itse ei voisi vaikuttaa mihinkään. Kaikessa kai vaikuttaa se, miten pelaa omat korttinsa. Mitä päätöksiä tekee, kun eteen tulee vaikeuksia.
Ovatko päätökset oikeita tai hyviä? En osaa sanoa. Sen näkee, jos saavutan elämässäni sen, mitä olen tavoitellut. Tässä vaiheessa ne eivät kuitenkaan olleet lopullisia.
Sen ymmärtäminen, kuinka yksin me loppujen lopuksi olemme, on pelottavaa. Mutta sitä pelkoa pitää vain katsoa sen pohjattomiin, mustiin silmiin.
.jpeg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti