En vain jaksanut enää

 Tämä blogi on kyllä käynyt mielessä viimeisen kolmen vuoden aikana, olen jopa yrittänyt kirjoittaa jotain toisinaan. En ole saanut aikaiseksi mitään julkaisukelpoista materiaalia, tosin.

Olin toiveikas, innoissani ja uskoin tulevaisuuteen kolme vuotta sitten. Päädyin uupumuksen kierteeseen, josta en oikein pääse irti. Somaattinen puoli sanoo itseään irti, mikä varmaan tuo oman kuormituksensa myös psyykeeseen. Välillä pelkään, että kuolen ja välillä toivon sitä.

Tässä on tapahtunut paljon asioita, jotka ovat vaikuttaneet omaan mielenterveyteen ja ehkä jättäneet jotain jälkiäkin sinne, joita yritän käsitellä ja prosessoida pois. Itsetuntemus ja itseluottamus ovat kateissa. Kaikki tuntuu kaoottiselta, menen ääripäästä toiseen, enkä saa tätä keinulautaa pysähtymään.

Opiskelin hetken. Uuvuin, ja kierre alkoi siitä. Otin yhteen opettajani kanssa, tilanne eskaloitui niin, että tein rikosilmoituksen. Olin järkyttynyt ja loukkaantunut, syvästi. Kadotin jotain itsestäni, lakkasin luottamasta itseeni ja viimeisen vuoden tai kaksi, olen keräillyt niitä sirpaleita. Sain ADHD-diagnoosin, sen lisäksi olen (taas) vaikeasti masentunut ja ahdistunut. Sairauslomaa on 5kk. Pitäisi osata levätä ja keskittyä omaan hyvinvointiin hetkeksi, että jaksaisin miettiä mitä haluan elämältä ja mihin olen oikein menossa. 

Olen pettynyt elämään. Ehkä osittain itseenikin.

Katkerakin olin ja vihainen, kaksi kuukautta diagnoosista enkä pystynyt puhumaan perheelleni yhtään mitään, vaikka ei se kai heidän vikansa ole ja tavallaan silti on. Kaikki oireet olivat näkyvissä kun olin lapsi ja niille ei kukaan tehnyt ikinä mitään. Nekin kerrat kun olen äidilleni puhunut ja harkinnut hakeutumista tutkimuksiin, on äiti vain sanonut, ettei mussa ole mitään vikaa. Vaikka selkeästikin on.

Miksi et edes kerran voinut validoida mun tuntemuksiani tästä ja olisin säästynyt niin paljolta.

Miksi en osaa olla oma ihmiseni.

Näitä olen miettinyt, enemmän ja vähemmän.

Mutta no, tämän luvun tarkoitus kai sitten onkin opetella rajoja ja itsetuntemusta, syödä lääkkeet, välttää kuolemista, hengittää ja rapsuttaa koiria.

Tosiaan, lauma on kasvanut yhdellä. 2020 meitä oli kaksi ihmistä ja kaksi koiraa, 2022 löytyi Apulan lemmikkipalstoilta Kiet ja en ole päivääkään katunut, vaikka huskymixin kanssa elämä onkin ollut toisinaan varsin vauhdikasta ja täynnä enemmän ja vähemmän vaarallisia tilanteita.

Löysin jonkinlaisen elämänhalun Kietin myötä, vaikka viime kesä olikin aikamoista tasapainoilua kipeän selän, jäytävän väsymyksen ja huskynpennun kanssa. Tietyllä tavalla se ehkä on minun hengenheimolaiseni. Utelias, aran pidättyväinen tarkkailija. Rakastaa ruokaa ja keskusteluja tuttujen ihmisten kanssa. Oma lauma on tärkein ja muilla ei ole niin isoa merkitystä.