Mielenkiinto loppuu yrittämiseen.
Haluan pois tästä yhteiskunnasta.
Tässä tilanteessa pitäisi olla stressaantunut kuoliaaksi, mutta en jaksa välittää. Yks vitun hailee. Aivan kaikki.
Mun paras kaverini on 2-vuotias valkoinenpaimenkoira ja 11-vuotias pumi.
Mä en kuulu minnekään.
Yrittämisestä rankaistaan.
En ole sama ihminen, kuin olin vuosi sitten. En ole myöskään sama ihminen kuin keväällä.
Sosiaalisten tilanteiden pelko on ottanut takapakkia ja en jaksa selviytyä. Yrittämisestä rankaistaan julkisella nöyryyttämisellä paniikkikohtaukseen, josta toivun koulun vessassa täristen lattialla kunnes jalat suostuvat taas kantamaan.
Tulen kotiin kesken päivän. Vedän huutoitkua, enkä oikeastaan edes tiedä miksi. Itken koko illan.
Lyödyllä on lyöty olo. Minä en jaksa taistella enää.
Mutta kun en tahtoisi antautuakaan. En näin helpolla.
Haluaisin kuolla niin, että se näyttäisi taistelulta. Syöpä tai jotain.
Olen parempi kun en masentele?
Miten voisinkaan. Masennus on yliarvostettua.
Olen vain väsynyt.
Väsynyt aina saamaan selkääni.
.jpeg)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti