Mä olen pettynyt itseeni - en voi kieltää sitä, vaikka haluaisinkin. Mun itseluottamukseni on rapistunut, enkä edes jaksa enää yrittää. En jaksa piilotella sellaista, mikä ei ole piilottelemisen arvoista.
Mä olen lihonut kymmenen kiloa pelkästään kaiken stressin takia. Se tosin on murheista pienin, eikä se kymmenen kiloa tunnu enää missään tämän kaiken läskin takia kuitenkaan. Olen siltäkin osin pettynyt itseeni.
Eniten ehkä tämän koko kouluhärdellin takia. En jaksa koota itsetuntoni rippeitä ja laahautua sinne, jotta minut voitaisiin taas lyödä maahan.
Olen pettynyt, että en tällä kertaa jaksa enää nousta.
On tuo koulu toki antanut paljon monenkin asian suhteen. Viimeisin on se, että ymmärsin miten paljon luonto minulle loppujenlopuksi merkitsee. En osaa kuvailla sanoin sitä, miltä tuntui kävellä koiran kanssa tutun lammen ympäri auringon hohtaessa kultaisena.
Jaksan aina vaan häkeltyä luonnosta ja sen kauneudesta, jaksan palvoa tähtitaivasta joka syksy, jaksan aina iloita lumentuloa ja kevään ensi kukkasia. Jaksan lumoutua kesäöistä.
Rakastan katsella suden käyskentelyä metsässä. Enkä voi kuin todeta itselleni, että sitä haluan herätä aamuisin tekemään; käyskentelemään luonnossa, suden kanssa tai ilman. Se tekee minusta paremman ihmisen.
Kyseenalaistin motiivini opiskella alaa jo silloin, kun totesin itselleni, etten kuitenkaan halua tehdä tätä elääkseni - joutuisin asumaan kaupungissa. Kaikki menisi aivan päinvastoin kuin olen suunnitellut.
En tiedä mitä yritin todistaa ja kenelle - epäonnistuin siinä kuitenkin. Olin kiinnostunut siitä aidosti, siitä ei pääse mihinkään. Mutta siitä ei ole minulle elämäntavaksi, joka oli jonkinasteinen vaatimus.
Mutta taistelu jatkuu, mutta ei tällä rintamalla.
Lupasin itselleni vuosia sitten, että en anna periksi.
.jpeg)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti