Stop it, please.

Näin unta armeijasta. Veljeni ja rakkaani veli olivat siellä, minäkin olin siellä. Se oli outoa. Veli ei tule menemään armeijaan ikinä, rakkaan veli menee maanantaina, minä menen vuoden tai kahden päästä, riippuen muusta elämästäni. Rakas on sitä mieltä, että hän pystyisi järjestämään asiat niin, että pääsisin jo nyt ja näyttäisin ammattimaiselta. Ei se kuulemma vaadi kuin muutaman puhelinsoiton.
Mutta kuten sanoin hänellekin, en halua mennä kesken koulun, haluan mennä sinne sen jälkeen, koska haluan jäädä sinne töihin. En halua palata välillä siviiliin toimittamaan valmiiksi jotain, minkä valmiiksi saaminen on yhtä tuskaa. Ainakin tällä hetkellä.

En pidä siitä, että pääni näyttää kuvia, jossa koen tätä omituista onnellisuutta. Tuntuu, että tällä hetkellä mikään ei motivoi, enkä ole varma, että mitä minun pitäisi sen suhteen tehdä.

Hengitän ja se on kai tällä hetkellä ainoa asia, jolla on mitään väliä.

340 euroa olen uhrannut vapaaehtoiseen maanpuolustukseen kahden viimeisen vuoden aikana. Kolmas vuosi alkaa, ilmoittauduin taas keväiseen harjoitukseen ja jos sieltä irtoaa paikka, tekee se 400 euroa ilman matkakustannuksia.

Rakastan sitä, mitä teen, vaikka mielihyvän saaminen onkin ollut vaikeaa ja raskasta viime aikoina.

Mutta minun on uskottava itseeni ja siihen, että kaikki kääntyy lopulta minun voitokseni.
En tiedä miten, mutta jotenkin.