jos puilla olisi ääni
mitä ne kertoisivat
jos tuuli löytäisi sanat
mitä se sanoisi
miten vaikea on päästää irti
kaikesta rakastamastaan
miten vaikea on hyväksyä
tämä yksityinen helvetti
totuus ettei kukaan välitä ( p a i t s i s i n ä )
sisälläni on niin paljon vihaa
vihaa vihaa vihaa
ja ehkä vähän surua
miten oppia itsekkääksi
jos ei ole sellaiseksi syntynyt?
tiistai 24. tammikuuta 2012
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
Hui.
Joulu, josta en osannut uneksia. Vuodenvaihde, sekin ihmeellinen. Kurin palautus, niskalenkkiote itsestäni; minä laihdun.
Tämä nainen käy läpi uudelleensyntymistä; en osannut aavistaa sen tuntuvan tältä, kaoottiselta, pelottavalta, samalla kuitenkin hurjan ihanalta ja... rohkaisevalla tavalla mahdolliselta.
Olen toiveikas, vaikka silti negatiivisten tunteiden riivaama. Kärsin myös näkymättömyydestä. Se on maailman kurjin tuntemus.
Tuntuu kuin kaikki olisi hallinnassa. Mitä rakas puolikkaani joskus sanoikaan; asioilla on tapana loksahtaa kohdalleen.
Vaikka minusta tuntuu, etten ole vielä kuullut ainuttakaan loksahdusta. Kaikki tuntuu silti tavattoman yksinkertaiselta ja helpolta. Tai sitten olen vaan nukkunut liian vähän ja ulkoillut liikaa.
En osaa sanoa mitään järkevää. Sisimpäni on kovin hiljainen ja autio. Uutena vuotena rakettien paukkeessa minua kyllä ulvotti, mutta... se ei ole sama asia?
En tiedä, mutta joka tapauksessa kuitenkin kaipaan sitä nelijalkaista sisälläni. Sen villiyttä ja kesyttömyyttä, loppumatonta halua olla vapaa.
Haluan saada itseni kuntoon. Elämäni hallintaan ja lopettaa tämän typerän ajelehtimisen. Vaikka silti, mitään muuta en haluaisikaan tehdä kuin tätä. Vain olla ja käydä välillä metsässä samoilemassa. Lienen sekava, sekaisin.
Jotain merkillistä olen itsessäni havainnut; nykyään niin suuri suru kuin ilokin saa minut haluamaan ulvoa. Yksinäisyys, sekin ylitsevellovana ulvottaa kovastikin. Mutta kiihtymys - haluaisin silloin aina ulvoa.
Lienen kumma.
Aion ryhdistäytyä tämän blogiyksilön kanssa. En tosin tiedä, että miten. Ehkä ensiksikin valtaan tämän kokonaan itselleni, sillä puolikkaallani ei tunnu olevan ikinä mitään sanottavaa...
Tämä nainen käy läpi uudelleensyntymistä; en osannut aavistaa sen tuntuvan tältä, kaoottiselta, pelottavalta, samalla kuitenkin hurjan ihanalta ja... rohkaisevalla tavalla mahdolliselta.
Olen toiveikas, vaikka silti negatiivisten tunteiden riivaama. Kärsin myös näkymättömyydestä. Se on maailman kurjin tuntemus.
Tuntuu kuin kaikki olisi hallinnassa. Mitä rakas puolikkaani joskus sanoikaan; asioilla on tapana loksahtaa kohdalleen.
Vaikka minusta tuntuu, etten ole vielä kuullut ainuttakaan loksahdusta. Kaikki tuntuu silti tavattoman yksinkertaiselta ja helpolta. Tai sitten olen vaan nukkunut liian vähän ja ulkoillut liikaa.
En osaa sanoa mitään järkevää. Sisimpäni on kovin hiljainen ja autio. Uutena vuotena rakettien paukkeessa minua kyllä ulvotti, mutta... se ei ole sama asia?
En tiedä, mutta joka tapauksessa kuitenkin kaipaan sitä nelijalkaista sisälläni. Sen villiyttä ja kesyttömyyttä, loppumatonta halua olla vapaa.
Haluan saada itseni kuntoon. Elämäni hallintaan ja lopettaa tämän typerän ajelehtimisen. Vaikka silti, mitään muuta en haluaisikaan tehdä kuin tätä. Vain olla ja käydä välillä metsässä samoilemassa. Lienen sekava, sekaisin.
Jotain merkillistä olen itsessäni havainnut; nykyään niin suuri suru kuin ilokin saa minut haluamaan ulvoa. Yksinäisyys, sekin ylitsevellovana ulvottaa kovastikin. Mutta kiihtymys - haluaisin silloin aina ulvoa.
Lienen kumma.
Aion ryhdistäytyä tämän blogiyksilön kanssa. En tosin tiedä, että miten. Ehkä ensiksikin valtaan tämän kokonaan itselleni, sillä puolikkaallani ei tunnu olevan ikinä mitään sanottavaa...
lauantai 24. joulukuuta 2011
keskiviikko 21. joulukuuta 2011
Your voice chased away all the sanity in me.
Perfektionismi. En osaa antaa sille suomenkielistä vastinetta. Eikä minun kai tarvitsekaan; sana selittää itsensä.
En tiedä, että mikä on ajanut minut siihen, että lopetan opiskelun. En tiedä, että johtuuko se yksin ATTO-aineista vai tunnenko vain epäonnistuneeni niin totaalisesti, ettei minun kannata jatkaa? Tunnen myös itseni nöyryytetyksi... epäonnistuneeksi.
Opettaja on sitä mieltä, että minun pitäisi hakea keskeytystä. Millä verukkeella? Ei minulla ole sairaslomaa, enkä voi sellaista saada, koska en vain ole kenenkään papereissa, enkä suostu kenenkään papereihin menemään. En halua enää otsaani hullun leimaa, olen sitäkin kruunua kantanut jo ihan tarpeeksi.
Välillä minusta tuntuu, että minun pitäisi hankkia lapsi, jotta tämä kaikki säätäminen olisi edes vähän hyväksytympää. Opiskelun lopettaminen etenkin.
...ja kyllähän se kauniimmalta kuulostaisi, kuin mielenterveysongelmat tai burnout tai mikään. Niissä papereissa, joihin se on pakko painattaa, kuin todistamaan sitä, että
En tiedä, että mikä on ajanut minut siihen, että lopetan opiskelun. En tiedä, että johtuuko se yksin ATTO-aineista vai tunnenko vain epäonnistuneeni niin totaalisesti, ettei minun kannata jatkaa? Tunnen myös itseni nöyryytetyksi... epäonnistuneeksi.
Opettaja on sitä mieltä, että minun pitäisi hakea keskeytystä. Millä verukkeella? Ei minulla ole sairaslomaa, enkä voi sellaista saada, koska en vain ole kenenkään papereissa, enkä suostu kenenkään papereihin menemään. En halua enää otsaani hullun leimaa, olen sitäkin kruunua kantanut jo ihan tarpeeksi.
Välillä minusta tuntuu, että minun pitäisi hankkia lapsi, jotta tämä kaikki säätäminen olisi edes vähän hyväksytympää. Opiskelun lopettaminen etenkin.
...ja kyllähän se kauniimmalta kuulostaisi, kuin mielenterveysongelmat tai burnout tai mikään. Niissä papereissa, joihin se on pakko painattaa, kuin todistamaan sitä, että
SINÄ OLET
EPÄONNISTUNUT ! ! ! ! ! ! ! ! ! ! !
These wounds won't seem to heal
This pain is just too real
There's just too much that time cannot erase
This pain is just too real
There's just too much that time cannot erase
maanantai 5. joulukuuta 2011
sunnuntai 27. marraskuuta 2011
Tämä ei ole kuolinvuode.
On ollut kovin tyhjää. En saa otetta elämästäni, saati itsestäni. Kaikki tuntuu sekavalta, ajatukseni eivät pysy kasassa. Aamusta iltamyöhään, ahdistaa. Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa.
Pakenen sitä, minkä ehdin. Tuntuu, että otteeni lipeää kaikesta.
Tunnen leimautuvani taas hulluksi. Pelkään, että minut erotetaan koulusta. En voi sille mitään, että pelkään ihmisiä. Oma uskoni on loppu ja pian kai loppuu toistenkin.
Tie kapenee. Uuden aamun on noustava tämän pimeyden keskelle ennen kuin minun voimani ovat ehtyneet. En jaksa kamppailla enää, en jaksa paeta. Joudun kohtaamaan sen kaiken silmästä silmään.
Heti maanantaina.
Pakenen sitä, minkä ehdin. Tuntuu, että otteeni lipeää kaikesta.
Tunnen leimautuvani taas hulluksi. Pelkään, että minut erotetaan koulusta. En voi sille mitään, että pelkään ihmisiä. Oma uskoni on loppu ja pian kai loppuu toistenkin.
Tie kapenee. Uuden aamun on noustava tämän pimeyden keskelle ennen kuin minun voimani ovat ehtyneet. En jaksa kamppailla enää, en jaksa paeta. Joudun kohtaamaan sen kaiken silmästä silmään.
Heti maanantaina.
lauantai 29. lokakuuta 2011
perjantai 21. lokakuuta 2011
Niin kuin puu lehdetön
olen ilman Sinua Rakas.
Pyydän vain ikuista yhteistä taivalta. En voi olla ilman Sinua.
Älä jätä minua; vaikka olen vain pieni kitisijä.
Rakastan Sinua.
keskiviikko 19. lokakuuta 2011
Kirjoita Palavien siltojen sinfoniaan..
Mitä minä kirjoitan?
Huomaan pakoilevani todellisuutta; pelaan liikaa ja kirjoitan liikaa.
Talouspolitiikka on huolestuttava.
Yksinäisyys on huolestuttavaa.
Silti minä kaipaan pientä kitisijää meidän kotiimme.
Millä niskalenkillä saisin itseni elävien kirjoihin?
Arjen hallitseminen on vaikeaa.
Huomaan pakoilevani todellisuutta; pelaan liikaa ja kirjoitan liikaa.
Talouspolitiikka on huolestuttava.
Yksinäisyys on huolestuttavaa.
Silti minä kaipaan pientä kitisijää meidän kotiimme.
Millä niskalenkillä saisin itseni elävien kirjoihin?
Arjen hallitseminen on vaikeaa.
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Katkeruuden misantropinen monologi
niin se loppuu kuten alkaa
unohditko minut
vai muistatko vaikket haluaisi
( niin ne sanovat, sen mitä näet, sitä ei voi tehdä näkemättömäksi, mutta minäpä sanon, että aina voi sulkea silmät )
kuinka kylmäksi olenkaan muuttunut
vuosien kuluessa ohitse
eikä minulla ole
pienintäkään syytä
välittää kenestäkään
siitä saavat syyttää vain itseään
nuo ihmiset
kylmyys, tiedäthän
ihmiset tahtovat vain etelään
pakoon kylmää
luonteen heikkoutta, väitän
enkä odota
että minun rakkaudestani tulisi
jotenkin olla kovin kiitollinen
vihani on ansaittua
syystä
etkä edes sinä voi pyyhkiä pois syitä
joiden vuoksi kavahdan jopa lapsia
inho, tiedäthän
ei minun tarvitse pyytää anteeksi
tai selittää sinulle
et kuitenkaan ymmärtäisi
unohditko minut
vai muistatko vaikket haluaisi
( niin ne sanovat, sen mitä näet, sitä ei voi tehdä näkemättömäksi, mutta minäpä sanon, että aina voi sulkea silmät )
kuinka kylmäksi olenkaan muuttunut
vuosien kuluessa ohitse
eikä minulla ole
pienintäkään syytä
välittää kenestäkään
siitä saavat syyttää vain itseään
nuo ihmiset
kylmyys, tiedäthän
ihmiset tahtovat vain etelään
pakoon kylmää
luonteen heikkoutta, väitän
enkä odota
että minun rakkaudestani tulisi
jotenkin olla kovin kiitollinen
vihani on ansaittua
syystä
etkä edes sinä voi pyyhkiä pois syitä
joiden vuoksi kavahdan jopa lapsia
inho, tiedäthän
ei minun tarvitse pyytää anteeksi
tai selittää sinulle
et kuitenkaan ymmärtäisi
Yörytmejä
ssshh.. so silent...
Harhailevia ajatuksia. Muistutan itseäni jatkuvasti siitä, että vaikka jollain toisella onkin pilli, niin minun ei tarvitse hyppiä sen tahdissa. Minä voin päättää ja olla päättämättä, sekin tavallaan on päätös. Päätös olla päättämättä.
On kuin putoaisin suuren pimeyden sisään; se pelottaa minua, mutta samalla kiehtoo. Olen astumassa tutusta johonkin, mitä en tunne ja olen vieläpä erittäin tyytyväinen, että teen niin. Tunnen itseni niin voimakkaaksi ja epävarmaksi yhtä aikaa. Vaikka en tiedä, että onko minulla syytä pelätä muuta kuin ihmisiä ja puhelimia.
Vaistoni ovat kovin sekaisin. Välillä toimivat, mutta silti harvoin. En tiedä, että toimiiko minussa mikään muukaan kovin usein.
Haluan kirjoittaa jotain suurta, arvoituksellista ja synkkää. Novellin muodossa. Kuuntelen tätä.
Vuosi vuodelta muutun kummemmaksi. Tällä hetkellä tunnen olevani niin lähellä ja niin kaukana, yhtä aikaa. En vain tiedä, ole lainkaan varma, mistä.
pa ...in is relief... lavien siltojen sinfonia
perjantai 7. lokakuuta 2011
Paimenkoira
En voi hengittää. Päällimmäinen tunne.
Surullinen olo. Alitajuinen yritys hidastaa aikaa.
Enemmän kuin pystyn myöntämään, suren sitä, että toisten aika lähenee loppuaan. Toiset muuttuvat sairaammiksi, vanhemmiksi, hauraammiksi. Toiset lähtevät, kun minun on vielä jäätävä tänne. Se yksinäisyyden tunne, joka siitä tulee. Lohduttomuus. Kuin mikään ei veisi ikinä tuskaa pois. Kuin mikään ei ikinä pyyhkisi näitä kyyneleitä pois. Kuin mikään muu ei olisi tarpeeksi vahva siihen, kuin sinun huolehtiva kuonon töytäisysi.
Jokin minussa kuolee sinun mukanasi. Se menettää elämänhaluaan päivä päivältä yhä enemmän. Toivoaan siitä, että tässä maailmassa olisi enää mitään, minkä vuoksi taistella ja selvitä. Avuttomuuden tunne, kun mitään ei enää ole tehtävissä. En halua jäädä yksin. Ole kiltti, älä jätä minua.
Mikään ei voi ahdistaa enempää, kuin se tieto, että emme selviä täältä yhdessä. Pelkään, että en osaa elää ilman sinun turvaasi.
Hengitykseni ei kulje.
Kiellän itseäni miettimästä tulevaisuutta; on vain tämä hetki, tämä tässä juuri nyt. Se onkin, mutta se ei riitä. Sekään ei riitä, vaikka olet antanut minulle koko elämäsi, rakkautesi, ystävyytesi. Kaiken, mitä tuollaisella pienellä koiralla voi olla. Miten sinussa voi olla jotain niin suurta, kuin sinussa on. Jotain niin turvallista, joka on minut tuudittanut uneen lukemattomina iltoina. Miten helppoa onkaan painaa pää turkkiasi vasten ja hengittää koirantuoksuasi. Miten hellästi pieni kielesi kerää kyyneleet.
Miten vihainen ja turhautunut olenkaan, miten surullinen ja ahdistunut. Paniikinomainen. Avuton luonnonkiertokulun edessä. Miten salaa toivon, että se ottaisi minutkin.
Minusta tuntuu, että kukaan muu ei osaa ottaa suruani todesta. Kukaan ei pysty lohduttamaan samalla tavalla kuin sinä.
En vain halua menettää sinua, enkä tiedä, että miten minun tulisi reagoida. Miten olla surematta, vaikka surulliseksi tämä kaikki minut tekeekin.
Vaikka tämä tuntuukin julmalta sanoa ääneen, niin sinun katselemisesi elossa ei ole yhtään helppoa, sillä tiedän, että joskus tulee aika luopuakin. Sitä luopumista ehdin odottamaan ja suremaan.
Nytkin nukut niin sievällä kippuralla sohvalla, sukat pääsi alla kuin tyynynä. Tuttua hajua, turvallisuutta. Minun tekisi mieli kerätä sinut siitä syliini ja kutitella pientä masuasi. Tuntea sydämesi sen pienen luisen vankilan läpi.
Minusta tuntuu, että rauhoituin. Pääsin turvasatamaan.
Mutta minä pyydän; älä jätä minua ihan vielä.
Surullinen olo. Alitajuinen yritys hidastaa aikaa.
Enemmän kuin pystyn myöntämään, suren sitä, että toisten aika lähenee loppuaan. Toiset muuttuvat sairaammiksi, vanhemmiksi, hauraammiksi. Toiset lähtevät, kun minun on vielä jäätävä tänne. Se yksinäisyyden tunne, joka siitä tulee. Lohduttomuus. Kuin mikään ei veisi ikinä tuskaa pois. Kuin mikään ei ikinä pyyhkisi näitä kyyneleitä pois. Kuin mikään muu ei olisi tarpeeksi vahva siihen, kuin sinun huolehtiva kuonon töytäisysi.
Jokin minussa kuolee sinun mukanasi. Se menettää elämänhaluaan päivä päivältä yhä enemmän. Toivoaan siitä, että tässä maailmassa olisi enää mitään, minkä vuoksi taistella ja selvitä. Avuttomuuden tunne, kun mitään ei enää ole tehtävissä. En halua jäädä yksin. Ole kiltti, älä jätä minua.
Mikään ei voi ahdistaa enempää, kuin se tieto, että emme selviä täältä yhdessä. Pelkään, että en osaa elää ilman sinun turvaasi.
Hengitykseni ei kulje.
Kiellän itseäni miettimästä tulevaisuutta; on vain tämä hetki, tämä tässä juuri nyt. Se onkin, mutta se ei riitä. Sekään ei riitä, vaikka olet antanut minulle koko elämäsi, rakkautesi, ystävyytesi. Kaiken, mitä tuollaisella pienellä koiralla voi olla. Miten sinussa voi olla jotain niin suurta, kuin sinussa on. Jotain niin turvallista, joka on minut tuudittanut uneen lukemattomina iltoina. Miten helppoa onkaan painaa pää turkkiasi vasten ja hengittää koirantuoksuasi. Miten hellästi pieni kielesi kerää kyyneleet.
Miten vihainen ja turhautunut olenkaan, miten surullinen ja ahdistunut. Paniikinomainen. Avuton luonnonkiertokulun edessä. Miten salaa toivon, että se ottaisi minutkin.
Minusta tuntuu, että kukaan muu ei osaa ottaa suruani todesta. Kukaan ei pysty lohduttamaan samalla tavalla kuin sinä.
En vain halua menettää sinua, enkä tiedä, että miten minun tulisi reagoida. Miten olla surematta, vaikka surulliseksi tämä kaikki minut tekeekin.
Vaikka tämä tuntuukin julmalta sanoa ääneen, niin sinun katselemisesi elossa ei ole yhtään helppoa, sillä tiedän, että joskus tulee aika luopuakin. Sitä luopumista ehdin odottamaan ja suremaan.
Nytkin nukut niin sievällä kippuralla sohvalla, sukat pääsi alla kuin tyynynä. Tuttua hajua, turvallisuutta. Minun tekisi mieli kerätä sinut siitä syliini ja kutitella pientä masuasi. Tuntea sydämesi sen pienen luisen vankilan läpi.
Minusta tuntuu, että rauhoituin. Pääsin turvasatamaan.
Mutta minä pyydän; älä jätä minua ihan vielä.
perjantai 23. syyskuuta 2011
Sudetus / Vaellus
kuin olisi nukkunut iäisyyden
soisella rannalla
miten syntyä uudestaan
löytää uudestaan tie
jolla oli, jonka kadotti
millä sanoin kuvailla tunnetta
öisessä metsässä
kiiluvien otsalamppujen valokeilassa
nuotion piirin ulkopuolella
villeys iskee, raapii
haluan juosta äärettömyyden teitä
laulaa ikiaikainen laulu
joka on meissä
sudensieluisissa seikkailijoissa
soisella rannalla
miten syntyä uudestaan
löytää uudestaan tie
jolla oli, jonka kadotti
millä sanoin kuvailla tunnetta
öisessä metsässä
kiiluvien otsalamppujen valokeilassa
nuotion piirin ulkopuolella
villeys iskee, raapii
haluan juosta äärettömyyden teitä
laulaa ikiaikainen laulu
joka on meissä
sudensieluisissa seikkailijoissa
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
lauantai 10. syyskuuta 2011
Out of Control.
Liekö missään mitään järkeä, ehkä vähiten torstaiaamuisissa mietelmissäni bussissa. Ylitse vyöryvä epätoivo ja samanaikainen epäusko; ei kai asia tosissaan voi olla näin?
Minusta tuntuu, etten osaa elää näin. Tällä tavalla, ilman jatkuvaa selviytymistaistelua. Mietin mielessäni jatkuvasti, miten puolustaudun, jos joku kommentoi siihen tai tähän asiaan jotain tai käyttäytyy muuten vain minua kohtaan ikävästi. Torstaiaamunakin mietin näitä, mietin, että miten reagoisin, jos heppatytöt kommentoisivat jotain tai mitä heille sanoisin, sitten kun heidän nokkava käytöksensä alkaisi ärsyttämään liikaa.
Sitten havahduin, että mitä ihmettä oikein ajattelen, kun mitään ei ole vielä edes tapahtunut.
En osaa elää näin, kun kukaan ei kiusaa minua. En osaa elää ja se saa oloni aika sekavaksi. Yhtä aikaa pelkään ja toivon sitä. En ole tottunut ystävällisiin sanoihin, enkä tekoihin, en positiiviseen ilmapiiriin. En tiedä miten minun pitäisi reagoida, jos kuuntelen itseäni, joudun yhä enemmän eksyksiin ja jos taas en kuuntele, en ole sen selväjärkisempi.
En tiedä, että mitä minun pitäisi tehdä sisäisten ristiriitojeni kanssa. Inhoan yksinäisyyttä ja silti haluan olla kuitenkin rauhassa, yksin. Pelkään myös olla yksin. En itse yksinäisyyden vuoksi, vaan sen, että minua ei kukaan suojele ja minun veitsenikin on niin pieni, ettei sekään oikein suojele minua, jos joku käy pimeillä teillä kimppuuni. Minun ihmisen hampaillani ei purra vastaantulijoita, minun säälittävä murinani ei pelota ketään.
Miten elää itsensä kanssa harmoniassa?
Miten päästä siihen?
Minusta tuntuu, etten osaa elää näin. Tällä tavalla, ilman jatkuvaa selviytymistaistelua. Mietin mielessäni jatkuvasti, miten puolustaudun, jos joku kommentoi siihen tai tähän asiaan jotain tai käyttäytyy muuten vain minua kohtaan ikävästi. Torstaiaamunakin mietin näitä, mietin, että miten reagoisin, jos heppatytöt kommentoisivat jotain tai mitä heille sanoisin, sitten kun heidän nokkava käytöksensä alkaisi ärsyttämään liikaa.
Sitten havahduin, että mitä ihmettä oikein ajattelen, kun mitään ei ole vielä edes tapahtunut.
En osaa elää näin, kun kukaan ei kiusaa minua. En osaa elää ja se saa oloni aika sekavaksi. Yhtä aikaa pelkään ja toivon sitä. En ole tottunut ystävällisiin sanoihin, enkä tekoihin, en positiiviseen ilmapiiriin. En tiedä miten minun pitäisi reagoida, jos kuuntelen itseäni, joudun yhä enemmän eksyksiin ja jos taas en kuuntele, en ole sen selväjärkisempi.
En tiedä, että mitä minun pitäisi tehdä sisäisten ristiriitojeni kanssa. Inhoan yksinäisyyttä ja silti haluan olla kuitenkin rauhassa, yksin. Pelkään myös olla yksin. En itse yksinäisyyden vuoksi, vaan sen, että minua ei kukaan suojele ja minun veitsenikin on niin pieni, ettei sekään oikein suojele minua, jos joku käy pimeillä teillä kimppuuni. Minun ihmisen hampaillani ei purra vastaantulijoita, minun säälittävä murinani ei pelota ketään.
Miten elää itsensä kanssa harmoniassa?
Miten päästä siihen?
tiistai 6. syyskuuta 2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)