Olen kuulemma pikkusieluinen, koska en halua, että kukaan kutsuu minua koirieni äidiksi, äiskäksi, mammaksi ja niin päin pois.
Tuon pikkusieluiseksi nimittelemisen vielä olin valmis nielemään, vaikka ääneen olikin pakko huomauttaa, etten ole koirani “äiskä”, mutta se meni ylitse hilseen, että koiralle tarvitsi mennä sanomaan; “muista sitten teititellä N:ua” äänen sävyllä, joka oli tarkoitettu vittuiluksi minulle.
…sitten ihmetellään, että miksi en jaksa ihmisiä. Miksi haluan olla yksin.
Aina sattuu. Myöhemmin vielä tulee kotiin Kulkija, jolle kertoessani tämän välikohtauksen, hän toteaa, että isäni on hyvä mies…
Olisit edes kerran minun puolellani, perkele.
Eräänä päivänä kuljeskellessani suolla, kohtasin sudenpennun…
sudenpolkujen mittaiset unet
untuvienjäänteet katoavalla rannalla
muistatko vielä missä olet
missä polku katosi
ja missä suottarien viehkeä kikatus kuului
näillä main mikään näkemäsi
kuulemasi, haistamasi
ei ole totta
mikään tunne ei ole totta
vielä hetken kun viivyt
et enää muista itseäsikään
katoavan rannan taika
on unohtaa kaikki
ja nähdä unia
vaikka ei sulkisi silmiään
olemassa olo on toissijaista
tämä on koti
raatelevat minua. Rikkovat herkän sudennahkani, saavat sen nirhautumaan mustelmille.
Taistella vai ei, ka siinä kysymys. Toinen soturinvaistoinen sai minut hetkeksi uskomaan tulevaisuuteen, mutta tänä yönä menneisyyden painostavuus nappasi minut kiinni ja raiskaa nyt minua uudestaan ja uudestaan. Eikä minulla ole voimaa laittaa vastaan.
Minä pelkään aivan tavattomasti; pelkään nyt tekeväni uudestaan samat virheet, kuin edellisen koiran kanssa. Entä jos en enää osaa kasvattaa koiranpentua?
Epävarmuus pureskelee nilkkojani poikki, estäen minulta paon. Vai antaudunko minä vain sille? Onko se totta, etten voi paeta sitä ja sen kumppania, jota kutsutaan Peloksi?
Miksi ne aina haluavat satuttaa ja pilata kaiken? Pahoinpidellä minut niin sisältä kuin ulkoa.
Miksi alistun niille? Miksi alistun kaikille, jotka kävelevät ylitseni?
Tunnelukkotesti sanoo, että vahvin lukko on Uhrautuvaisuudessa, jonka takia kärsin niin paljon ihmissuhteissani. Ulkopuolisuus ja Uhrautuvaisuus.
Haluaisin vaan sulkea ihmiset pois ympäriltäni, mutta kun se vaan sattuu niin paljon. En tiedä, että tekeekö se elämästäni yhtään sen helpompaa, että elän heidän varjossaan, josta sitten katselen heitä ja heidän elämiään haikeana ja kipeästi toivoen, että voisin olla osa sitä. Kaikkien vuosien jälkeenkin.
Miksi annan ihmisten käyttää minua? Hyötyä minusta ilman vastapalkkaa; vilpitön avunanto on nyt eriasia. Haluaisin vain tasapainoisen ystävyyssuhteen, jossa en olisi vain se henkilö, joka antaa ja tekee kaikkensa, mutta ei saa edes kiitosta takaisin.
Olen henkilö, jota ignoorataan päivästä toiseen, mutta roikkuu silti uskollisesti peesissä.
Helvetti, en mä ole kenenkään koira.
Miksi sitä itse tuntee olevansa se “pahis”, jos kieltäytyy olemasta kynnysmattona ihmisille?
Kyllä minä autan ja olen läsnä, mutta en halua kenenkään määräilevän. Suuttuvan siitä, jos en jaksa tai ehdi uhrata aikaani ja voimavarojani. Miksi minusta tuntuu taas käytetyltä?
Kai minullakin on oikeus sanoa “ei”, silloin kun en halua kenenkään puuttuvan ja päättävän asioista elämässäni?
En siltikään tiedä, että kumpi tuntuu pahemmalta; se, että tunnen itseni kamalaksi narsistiseksi paskaksi kun näytän ihmisille rajat vai se, että annan heidän pyyhkiä jalkansa minuun ja kävellä ylitseni?
Jälkimmäisessä ei ainakaan olisi tätä jäytävää syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta – olenko minä tosiaan näin paska ja itsekäs?
En vain halua, että kukaan kävelee enää ylitseni. Missä ovat ihmiset, jotka kunnioittavat toisia ja, joiden ystävyyssuhteet perustuvat vastavuoroisuuteen?
Taas tänään en haluaisi olla ihminen. Ehkä salamatkailen ennen unensaantia – vaihdan muotoni johonkin jalompaan maankulkijaan.
Vain vesisade seurana. Yö levittäytyy sinisenä hämäränä ulkona, sade napsahtelee ikkunalautaan. Koira huokaisee syvään.
Tänään olen ollut vain neljän seinän sisällä. Sateen vuoksi. Sekä kipeiden reisien.
En tiedä. Ei oikein ole sanottavaa. Odotan vain kovasti elokuuta, että voin viimeinkin keskittyä johonkin muuhun, kuin itseeni ja olla valvomatta näinä uuvuttavina pikkutunteina. Yksinäisyys on näissä se pahin.
Viime yönä pyörin taas pitkään valveilla sängyssäni, tänään en viitsi mennä, ennen kuin tuntuu siltä, että silmät kuivuu kuoppiinsa. Sängyssä pyöriskely on inhottavinta, mitä tiedän. Tulee kuuma ja kylmä ja taas kuuma. On hiki, selkää kutittaa. Ulkoa kuuluu pelottavia ääniä. Koira makaa jalkojen päällä ja jalat puutuvat. Lisää kammottavia ääniä ulkoa.
Olen samaan aikaan tyytyväinen yksinäisyyteeni ja samalla kuitenkin kamalan vihainen ihmisille, että he kohtelevat minua kuin ilmaa. Oloni on kuitenkin ollut enimmäkseen hyvä, kun ei ole tarvinnut miettiä ihmissuhteita. Samalla tosin olen huomannut, ettei minulla edes ole niitä.
Loppuisipa huomiseksi sade, niin voisin lähteä ulkoiluttamaan kissoja.
Herään aamulla valkoisen turkin seasta. Haparoin sudenkarvaa unisesti ja mietin, että miten tutulta se tuntuu.
Näin taas viime yönä unta kouluunlähdöstä, isästä sekä koirista. Se oli aika kummallinen uni, mutta en muista siitä juuri mitään. Vain sen, että menin taas kouluun.
Taas tuntuu pärjääminen siellä hyvin mahdolliselta, vaikka järjellisesti tiedän, että se kaatuu siihen samaan kuin aina ennenkin. Ahdistus siitä, että tiedän, etten osaa. Vaikka tiedän, että oppimista varten olen siellä. Mutta en ole esimerkiksi ruotsissa edes ammattikoululaisen tasolla, puhumattakaan matematiikasta. Tavallaan olen kyllästynyt olemaan erityinen, kyllästynyt siihen, että painin aivan eri sarjassa.
Kyllästynyt olemaan riittämätön. (Ennen kaikkea itselleni.)
Eikä ongelma tietenkään ole yksin nuo, vaan liikuntatunnit. Ajatus niistä on aivan käsittämättömän ahdistava. Tai yleensäkin koko kouluilmapiiri on ahdistava. Ahdistava ajatus.
Pyyhin kielteiset ajatukset pois, vaikka sormet niitä kirjoittavatkin. En salli niitä. Niiden kautta olen heikko, kielteisen ajattelun kautta olen heikko. Perfektionismistani en kuitenkaan suostu luopumaan, olkoon sitten vaikka kuinka sairasta. Kehitys loppuu tyytyväisyyteen ja minä en aio olla tyytyväinen.
Tästä ruumiista on muuhunkin ! Minä aion ruoskia sen muun ulos sieltä, sen on tultava ulos, tiedän, että se on siellä ! Tässä kehossa on vahvuutta, käsittämätöntä vahvuutta. Vaikka olen nainen.
Se on jännä, että miten vahvaksi itsensä tunteekaan riittävällä itsekurin määrällä.
Pidän siitä tunteesta, kun liikkumattomuus ahdistaa ja on vaikea pysyä paikallaan. Tykkään tästä uudesta levottomuudesta.
Tykkään myös siitä, että on sitä itsekuria tehdä niitä valintoja ruoan suhteen. Vaikkakin välillä olen antanut tietoisesti periksi, jos on tehnyt mieli jotain erityistä.
Koen silti onnistuneeni, edes jossain.
Haluaisin erakoitua ihan oikeasti. Haluaisin myös pois. Lähteä liftaamaan jonnekin kauas. Unohtaa kaikki pikkusieluiset ja turhamaiset ihmiset.
Ihmissuhteeni saavat minut tuntemaan itseni jotenkin riittämättömäksi ja kovin arvottomaksi. En oikeastaan edes tiedä enää, miksi taistelen pitääkseni ne elossa. Kai se on vaan se nykyajan normi, että pitää olla PALAJON ystäviä, että saat säilyttää ihmisarvosi, etkä ole ihan täysin säälittävä nolla?
Miksi siis säilyttää ihmissuhteita, jotka eivät tee minua onnelliseksi? Tunnen pientä syyllisyyttä siitä, että edes tohdin tuon kysymyksen kirjoittaa, mutta mitä se oikeastaan edes hyödyttää, että tuhlaan aikaani roikkumassa ihmisissä, joille en merkitse mitään?
Voisin käyttää sen ajan etsimällä uusia ystäviä tai sitten ihan vaan erakoitua, valita tietoisesti sen yksinäisyyden. Kun uskon kuitenkin, että ihminen voi tulla toimeen ilman ystäviäkin. Ainakaan toistaiseksi en ole vielä itsemurhaan päätynyt.
Ehkä tämä päätös vapauttaa minut syyllisyyskierteestä ja olen taas vähän enemmän vapaampi.
Öinen vaellus lävitse uinuvan lähiön. Valkoisen Suden väsymätön askellus, pentumaiset, riehakkaat loikat. Kynsien rapse asfalttia vasten. Uskollisuus, turva, suoja. Rakkaus, loppumaton, vaatimaton, uhrautuva, palvova, vilpitön, ehdoton.
Sudenrakkaus.
Minä kävelen jalkani loppuun ja sen jälkeenkin. Nykyään on helpompaa kävellä, kuin nukkua.
Haluaisin avautua, puhua jollekin, mutta yhä vaan minussa elää sitkeästi se ajatus, että se vaan kuormittaa muita ihmisiä. Se ajatus minuun on istutettu, muutenkin jostain syystä olen alkanut saamaan lempeyttäni takaisin. Vaikka toisaalta sisälläni on niin paljon padottua ja suojeltua vihaa, että voisin huutaa ikuisuuden ja se kaikki ei silti tulisi ikinä ulos. Enempää en kuitenkaan voi sitä suojella sisälläni, sillä sinne ei mahdu enempää. Portin raottuessa sieltä syöksähtää vereen salattu määrä myrkkyä, kuin viallisen sydänläpän pumpatessa verta ja päästäessä osan väärään suuntaan, jaksamatta täysin sysätä sitä oikeaan suuntaan.
Mitä ihmeen tienristeyksiä nämä ovat kaikki. En tiedä kuka olen, en muista itseäni. Olen ilkeä ja silti lempeä. Katkera ja suloinen. Vastustamaton ja silti täysin vastustettavissa.
On suloista katsoa nukkuvaa koiraa ja Sutta lattialla. Silti olen täysin hukassa. Ristiriidat vaativat selityksiä. Olen yksinäinen ja silti en kaipaa ketään. Uneton ja toisaalta nukun liikaa.
Juoksen vaikka en jaksaisi.
Vain liikunta saa minut tuntemaan näinä päivinä mitään, senkin tuntu vähenee ja joudun kuluttamaan yhä enemmän aikaani siihen, että se tuntuisi kehossa, minussa. Edes väsymyksenä. Samalla tunnen oloni hyväksi ja varmaksi, voittamattomaksi (oi, naurakaa minulle) ja silti olen heikoin lenkki, arka ja pelokas. Kovin taistellen pelkojani vastaan, yrittäen ymmärtää ja olla ymmärtämättä. Tietämättä mitä tehdä ja silti tietää täysin, että mitä ei tehdä.
Selittäkää minut itselleni.
Miksi tunnen itseni niin vahvaksi nyt, vaikka en ole?
Lauantainen hautajaistilaisuus sai minut miettimään omia maahanpanijaisiani.
Kristinuskon hautajaistilaisuus on perin aneeminen kaikkine synkistelyineen ja masentavuuksineen, ilmapiiri oli painostava ja huulillani liehuva hymy tuntui lähes rikokselta. Mutta en voinut sille mitään, että tunsin oloni kevyeksi ja hyväksi, hymy ja itku ovat minulla herkässä. Kyllä oli hetkiä, kun silmät kostuivat, lähinnä siksi, kun muistelin rakkaan Nokkosperhoseni pois lähtöä.
En suostunut laulamaan virsiä tai lausumaan rukouksia, en suostunut lausumaan uskontunnustusta, sillä minun uskoni ei enää ole evankelis-luterilainen kristinusko. Toki muuten käyttäydyin tilanteeseen sopivasti, pyrin hymyilynkin jättämään vähemmälle, vain äidin ja siskon läsnä ollessa tohdin vallattomien suupielieni hieman kohota.
Mitä omiin maahanlaskijaisiini tulee, toivon niissä olevan iloista musiikkia ja vaikka omiin elintapoihini ei viina kuulukaan, mikäpä estää vieraiden sitä nauttimasta. Haluan, että ihmiset sisäistävät sen, että surussa roikkuminen estää vainajan henkeä siirtymästä eteenpäin. Haluaisin, että ihmiset iloitsisivat siitä, että pääsen viimeinkin tapaamaan esivanhempiani.
Sitäkin toivoisin, että minut tuhkattaisiin ja tuhka kaadettaisiin maahan ja sille kohtaan istutettaisiin puu.
En puhetta halua hautajaisiini, muistoja saisi kertoa toki. Sikäli kun minusta sellaisia kenellekään ikinä jää tai jos minulle ylipäätään niitä hautaajia jää.
Henkilökohtaisesti kokisin kristinuskon hautajaistoimituksen häpäisevänä ja loukkaavana, senkin toivoisin ihmisten tajuavan.
Toki on mahdollista, mikäli siis vanhaksi elän ja vanhana saan kuolla, että kulkisin johonkin korpeen odottamaan loppuani. Jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa ei ketään kulkisi ja saisin mädäntyä ja maatua sinne – sellainenhan olisi unelmallinen ja absoluuttisen luonnollinen tapa kuolla.
Mutta no, toivon tosin, että saisin vielä monta vuotta nauttia Kulkijan rakkaudesta ja yhteiselosta.
Yön lävitse liukuu vaivattomin liikkein Valkoinen Susi.
Suon reunassa villatupsuja.
On helppo olla hengittämättä, ettei hetki rikkoudu,
yöperhoset lepattele harhateille.
Järvi syö kaiken valon,
musta kita hohkaa kylmää.
Pelko asuu
niissä lähteissä ja syvänteissä.
Petokalan tavoin ui kiinni saaliinsa.
Vanhat mahdit opettivat minut pelkäämään mustaa vettä.
Sydämenlyönnit ovat ajan mittayksiköitä.
Niinä tunteina moni näky on harhaa ja polut katoavat ilmoittamatta.
Minä luotan vain mustaturkkiseen koiraan,
kun polut johtavat väärään suuntaan.
läpi hiljaisuuden erämaan
vaellat
paikkaan parempaan
vaikka suru sydämessäni on
loputon
silti kuiskaan hiljaa;
jäähyvästi, jäähyvästi rakkain
on meidän parempi olla näin
(selvennykseksi, vaikka en paljon selittelyitä harrastakaan; tämä ei koske Kulkijaa tai meidän välistä suhdetta, olen menossa tänään hautajaisiin ja yritän virittäytyä tunnelmaan)
Tuntuu hyvältä uskaltaa. Olen tehnyt päätöksen koulun suhteen. En mene sinne enää. En aio jatkaa. Hyvästit siis sille stressinkohteelle.
Pidän välivuoden, jonka aikana laihdun ja treenaan. Teen itsestäni vahvan. Sitä seuraava vuosi kuluu – toivottavasti – palveluksessa. Sitä en tiedä, että mitä teen sen jälkeen. Ehkä yritän jäädä töihin sinne? Samaa verta kun kuitenkin olen isäni kanssa; on olemassa todennäköisyys, jonka mukaan minäkin saattaisin viihtyä ruotuväessä.
Olen ollut iltasella jostain syystä perin itkuinen. Tästä juhannuksesta tuntuu puuttuvan jotain. Kokkoa en ole tänä juhannuksena katsonut. Kai minä aluksi suunnittelin meneväni sitä katsomaan Kulkijan kanssa, mutta ei sitten tullut lähdettyä. En jaksa roikkua lapsuuden perinteissä kiinni, kun ei niillä ole enää väliä.
Välillä oikeastaan tuntuu, ettei minullakaan ole mitään väliä. Minä en ole menestynyt elämässäni mitenkään, mikä tuntuu olevan häpeä vanhemmilleni; yrittävät väkisin ohjailla elämääni. luovat paineita. Minun pitäisi tehdä sitä ja tätä, olla jotain. Kukaan ei kuitenkaan kannusta missään mitä yritän. Hyvä, etteivät tee melkein päinvastoin.
Välillä kaikki tuntuu turhalta. Tuntuu turhalta tehdä mitään, kun tuntuu, että ihmiset toivovat, että epäonnistun tai sitten niitä ei jaksa kiinnostaa minun elämäni.
Mutta ei se tarkoita sitä, että antaisin periksi minkään suhteen. Rakastan elämää ja minulla on maailman ihanin aviomies. Ihana koira ja elokuussa toinen. Kaksi ihanaa kissaa. Mitä minä muka tarvitsisin?
Olen vahvempi kuin olen pitkään aikaan ollut. Minä uskon itseeni ja tulevaisuuteen. Minulla on tavoite, joka motivoi minua. Minulla on halua onnistua siinä. Minulla on myös uskoa, että onnistun.
En ole hetkeen pelännyt mitään, en ole jaksanut, enkä sallinut pelkoa itselleni. En halua sen hallitsevan ja rajoittavan elämääni. En ole hetkeen pelännyt epäonnistumista ja pyörtänyt siksi suunnitelmiani. On asioita, joita pelkään, mutta juuri nyt en pelkää epäonnistumista.
Vielä on pari päivää tätä viikkoa jäljellä. Sunnuntaina punnitus, olen kai laihtunut melkein kilon verran tällä viikolla. Mutta tunnit silti jääneet 5 tunnin paikkeille, että jos en huomenna tee useamman tunnin rääkäisyä pyörällä tai jalkaisin, niin tuskin saan 14 tuntia täyteen. Ensi viikolla on siis nähtävä hieman enemmän vaivaa.
Naisenraivolla, sanotaanko.
suden reisiluuhun
kaiversivat tulevaisuuteni merkit
naiseksi synnyit
ollakseen luonnollesi ominaista
lempeys ja lämpö
empatia, ymmärrys
olkoon sinulla soturinsydän
tuomassa rohkeutta
löytää todellisen muotosi
tuokoon se myös sitkeyttä,
periksiantamattomuutta,
kestävyyttä
olkoon sinulla metsästäjän
pettämätön vaisto
tuntekoon jalkasi polut
muistakoon kaikki tiet
joita kerran kuljet
vahvistakoon suden sielu sinua matkallasi
auttakoon se sinua valitsemaan oikeat polut
löytämään sisältäsi
muinaiset salaisuudet
tehköön se sinusta
voittamattoman selviytyjän
