On ollut vaihteeksi melko avuton olo. Naishenkilö kehui minua nätiksi ja ajoin siltä istumalta itseni kaljuksi. Enimmäkseen oloni on outo. Kuin en tietäisi mitä oikein haluan. Itsestäni, elämästäni.
Yritän kertoa ihmisille, että päässäni tapahtuu jotain outoa, mutta en oikein löydä sanoja. En tiedä miten sanoisin ihmiselle, jonka kanssa olen pari vuotta ollut yhdessä (ja tilanne on tällä hetkellä todella monimutkainen selittää muutenkin), että haluaisin tyttöystävän. Yritin kertoa, mutta käänsin sen lopulta joksikin 3some-vitsiksi, koska pelkäsin liikaa reaktiota. Haluaisin pitää hänet elämässäni, mutta haluaisin myös naisen elämääni.
Haluaisin kaiken. Molemmat parisuhteet. Samalla en halua yhtään mitään, vaan pois päältä, toiseen universumiin.
keskiviikko 3. toukokuuta 2017
Kuulunko tänne
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
keskiviikko 29. maaliskuuta 2017
d i s t a n c e
Missing you comes in waves.
Tonight I'm drowning.
Tonight I'm drowning.
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
lauantai 18. helmikuuta 2017
Rakensinko turhaan sinun varaasi ja saanko pettyä.
Ihmissuhteeni eivät ole tyydyttäviä.
Kaikki neljä sanaa, jotka saan synnytettyä valkoiselle sivulle. Tunnen pettymystä, koska ihmissuhteeni eivät tyydytä älyllisiä ja emotionaalisia tarpeitani.
Ihmissuhteeni ovat turhauttavia. Lisäksi mielessäni pyörii eräs nainen töistä ja en tiedä mitä päässäni oikein tapahtuu. En sanoisi ihastuneeni, sillä ajatukseni eivät ole romanttisia, tai no, ainakaan seksuaalisia.
Haluaisin kai vain tutustua... vai ihastua?
Ennen niin viheliäiset maanantait... Nyt odotan niitä. Koska hän.
Hänen seuransa piristää. Silti aistin hänessä jotain herkkää, ehkä rikkinäistä, jonka toivoisin voivani tehdä ehjäksi. Mustasukkaisuus siitä, että hän puhuu jollekin toiselle, istuu jonkun toisen kanssa samassa pöydässä... ja se ilo siitä, että hän istuu hetken kanssani. En ole varma siitä mitä on tapahtumassa.
...ja voinko puhua siitä ääneen kenellekään. Voinko puhua siitä edes täällä. Saanko puhua.
Ehkä se haihtuu pois, jos en tee mitään. Jos leikin kuollutta ja lakkaan hengittämistä. Ehkä se menee pois, jos en reagoi.
Ehkä.
Mutta haluanko sitä.
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
tiistai 31. tammikuuta 2017
Late Night Jazz
Pienet käärmeet ovat pelokkaita. Kylmin sormin ei saa koskea.
Mieluiten älä koske ollenkaan, menen itse.
Pysähtyy juomaan häntä puoliksi ulkona terraariosta. Kuin luottaisi.
Juovassa käärmeessä on jotain haavoittuvaa.
Taustalla soi myöhäisillan jazz, johon olen hullaantunut.
Tämä on hetki.
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
perjantai 27. tammikuuta 2017
Tämä on viimeinen etappi.
Huono olo. Väsyttää. Haluaisin vain maata sohvalla ja töllöttää "eeliigaa". Puolivälierät menossa.
Selitän koiralle mitä tarkoittaa vaeltaminen. Se makaa mahani päällä ja kuuntelee pää puolelta toiselle keikahdellen. Se ei tiedä mitä tarkoittaa vaeltaminen. Se ei ole ikinä ollut vaelluksella. Jotakin sitä muistuttavaa tehtiin paljon Kuopiossa; tulisteltiin ja samoiltiin metsässä. Mutta ei se ole vaeltamista sanan varsinaisessa merkityksessä, edes silloin kun vahingossa nukahdettiin nuotiolle eräänä kesäiltana. Joskus kaipaan sitä vapautta ja yhteyttä luontoon.
Väsymyksestä huolimatta saan pitkällisen prokrastinoinnin päätteeksi vääntäydyttyä ulos. Koira syttyy eteisessä, kun näkee minun ottavan vetovaljaat naulasta. Pyörä on rikki ja sukset väärässä osoitteessa. Mutta jaloilla minä olen harkinnutkin opettelevani taas liikkumaan.
Ulos kerrostalon alaovesta ja tiukka käännös vasempaan. Puikahdamme metsään, jossa ei näe nenäänsä pidemmälle. Liukastelen parhaani mukaan koiran perässä kapeilla poluilla, jotka aika ajoin hukkuvat hämärään ja huomaan tarpovani lumihangessa säärtäni myöten. Aika mitätön talvi.
Päädymme tielle, joka vie rivitaloalueelle. Sen ja metsän välillä on pelto. Hetken mielijohteesta suuntaan pellolle. Tähtitaivas näkyy hyvin. Heitän pitkälleni maahan ja tarkastelen taivaan tarjontaa. Valosaaste häikäisee ja näkymä on melko huono sumun heijastaessa valoa. Koira touhuaa vieressäni hetken ja menee vahtimoodiin, kun ei keksikään enää tekemistä itselleen. Örähtelee miehekkäästi muutaman kerran.
Jotenkin en halua hetken menevän ohitse. Hetken aikaa tunnen vapautta ja sisäistä rauhaa. Sisäistä hiljaisuutta. Hetken aikaa jokin minussa on aivan hiljaa ja etsii karttaa tähtien joukosta.
Hengitän kylmää lumentuoksua sisääni. Tunnen talvitakin läpi maan kalvavan kylmyyden. En halua nousta. Tässä on hyvä. Tässä on hiljaista.
Uff, uff... Vouh!
Ole hiljaa.
Rrr.... uff.. Urrr...
Kohotan päätäni ja rivitalojen välissä tiellä näkyy hahmo koiran kanssa. Myönnän hetkeni keskeytetyksi ja kohottaudun polvilleni. Heittelen koiralle lunta sen aikaa, että hahmo katoaa sulkemasta tietämme. Koira on haltioissaan saamastaan huomiosta ja vetää siksakkia jousto benjinaruna toimien. Naurahdan ääneen nelijalkaisen hölmöilylle.
Nousen lopulta ylös, korjaan putkihuivin asentoa ja tunnen takaraivooni jääneen lunta. Kuljemme takaisin tielle, rivitalojen pihavalojen loisteessa kiinnitän jouston juoksuvyöhöni ja siirrän lukon pannasta valjaisiin.
Kehotan nelijalkaisen liikkeelle.
Jousto kiristyy välillämme ja tiedän, että juoksunopeuteni on liian kova suhteuttuna matkaan, mutta en saata hidastaa. Yritän, mutta koira määrää tahdin, jonka se mestarillisesti osaa suhteuttaa nopeuteeni - aina juuri vähän kovempaa kuin minä. Juuri sen verran, että jousto pysyy kireänä.
Jää tuntuu liukkaalta lenkkareideni alla, hiekoitus ja jää narskahtelevat. Hengitys pihisten kipitän eteenpäin. Risteyksestä oikealle. Pääsemme puoleen väliin keskellä peltoa kulkevaa tietä, kun pimeässä usvassa hahmottuu joku kahden koiran kanssa. Käsken karavaanin seis ja päästän koiran pusikkoon tarpeilleen, jonka jälkeen tartun ketjupannasta kiinni ja suoritamme epämääräisen häröilyohituksen. Naurahdan toisen ihmisen sylissä huutavalle pikkupiskille. Susi hihnassani urahtaa pari kertaa ja tilanne on ohitse. Päästän irti pannasta ja käsken vetämään jouston tiukalle. Hölköttelemme ison tien varteen ja taistelen hidastaakseni matkaa. Tiedän, etten jaksa juosta niin lujaa, niin pitkää matkaa.
Tulemme hyvää vauhtia loivaa mäkeä ylös päin. Kun happikoneistoni leikkaa kiinni, seisautan meidät ja lasken koiran käymään tarpeilleen. Kävelen joitakin satoja metrejä. Päässäni ei kulje muuta kuin hapettomuuteni ja muutaman mutkan takana häämöttävä koti. Vilkaisen aktiivisuusmittariani, joka kertoo, etten ole juossut tarpeeksi nopeasti, että se olisi jäänyt mittariin juoksuna. Juoksumetrejä on nolla. Jostain on kuitenkin aloitettava.
Tulemme kotiin vievälle mäelle. Psyykkaan itseäni useita metrejä uuteen pyrähdykseen, vaikka tiedän, ettei se kanna kotiin asti. Koiran siirsin jo ison tien vierellä pantaan kiinni, koska sitä kiinnosti enemmän haistelu kuin vetohommat.
Saan lopulta itseni liikkeelle ja juoksemme vielä vähän, mutta mäen päälle en pääse. Hyydyn jo ennen toista bussipysäkkiä. En hapetu. Kävellään sitten.
Siinä vaiheessa totuus iskee kasvoihin. Alastomana, varoittamatta. Hetkellinen ymmärrys siitä, että olen matkani viimeisellä osuudella. Kaikki sisäiset taisteluni ja ponnisteluni, kaikki se työ yhtä tavoitetta varten päättyy. Olen melkein perillä. Olen todella lähellä. Ensi vuonna on haettava armeijaan. Tiedän, että sekin tuntuu uskottavammalta vasta sitten kun olen saanut paperit sisään ja käynyt kutsunnoissa. Mutta että se on edessä jo ensi vuonna.
Matka on ollut pitkä ja mutkainen. Elämä on heitellyt paikasta toiseen, ihmiseltä toiselle, terveydentilasta toiseen. Aina on pitänyt etsiä uudelleen suuntaa, miettiä uusi reitti ja toivoa, että kompassi tällä kertaa toimii ja kartat ovat ajantasalla.
Sitten yhtäkkiä olen tässä. Omalla kotipihallani kyynelten sumentamin silmin, koira tanssahtelee vierelläni häntä heiluen ja naama loistaen. Kun tajuan, että tämä matka on kohta ohitse, olen kohta perillä. Se on uuden tarinan alku. Uuden elämän alku, jota varten minun täytyy valmistautua ja etsiä itsestäni kadonneita osia, jotta voisin täyttää seuraavan luvun parhaalla mahdollisella tavalla.
Selitän koiralle mitä tarkoittaa vaeltaminen. Se makaa mahani päällä ja kuuntelee pää puolelta toiselle keikahdellen. Se ei tiedä mitä tarkoittaa vaeltaminen. Se ei ole ikinä ollut vaelluksella. Jotakin sitä muistuttavaa tehtiin paljon Kuopiossa; tulisteltiin ja samoiltiin metsässä. Mutta ei se ole vaeltamista sanan varsinaisessa merkityksessä, edes silloin kun vahingossa nukahdettiin nuotiolle eräänä kesäiltana. Joskus kaipaan sitä vapautta ja yhteyttä luontoon.
Väsymyksestä huolimatta saan pitkällisen prokrastinoinnin päätteeksi vääntäydyttyä ulos. Koira syttyy eteisessä, kun näkee minun ottavan vetovaljaat naulasta. Pyörä on rikki ja sukset väärässä osoitteessa. Mutta jaloilla minä olen harkinnutkin opettelevani taas liikkumaan.
Ulos kerrostalon alaovesta ja tiukka käännös vasempaan. Puikahdamme metsään, jossa ei näe nenäänsä pidemmälle. Liukastelen parhaani mukaan koiran perässä kapeilla poluilla, jotka aika ajoin hukkuvat hämärään ja huomaan tarpovani lumihangessa säärtäni myöten. Aika mitätön talvi.
Päädymme tielle, joka vie rivitaloalueelle. Sen ja metsän välillä on pelto. Hetken mielijohteesta suuntaan pellolle. Tähtitaivas näkyy hyvin. Heitän pitkälleni maahan ja tarkastelen taivaan tarjontaa. Valosaaste häikäisee ja näkymä on melko huono sumun heijastaessa valoa. Koira touhuaa vieressäni hetken ja menee vahtimoodiin, kun ei keksikään enää tekemistä itselleen. Örähtelee miehekkäästi muutaman kerran.
Jotenkin en halua hetken menevän ohitse. Hetken aikaa tunnen vapautta ja sisäistä rauhaa. Sisäistä hiljaisuutta. Hetken aikaa jokin minussa on aivan hiljaa ja etsii karttaa tähtien joukosta.
Hengitän kylmää lumentuoksua sisääni. Tunnen talvitakin läpi maan kalvavan kylmyyden. En halua nousta. Tässä on hyvä. Tässä on hiljaista.
Uff, uff... Vouh!
Ole hiljaa.
Rrr.... uff.. Urrr...
Kohotan päätäni ja rivitalojen välissä tiellä näkyy hahmo koiran kanssa. Myönnän hetkeni keskeytetyksi ja kohottaudun polvilleni. Heittelen koiralle lunta sen aikaa, että hahmo katoaa sulkemasta tietämme. Koira on haltioissaan saamastaan huomiosta ja vetää siksakkia jousto benjinaruna toimien. Naurahdan ääneen nelijalkaisen hölmöilylle.
Nousen lopulta ylös, korjaan putkihuivin asentoa ja tunnen takaraivooni jääneen lunta. Kuljemme takaisin tielle, rivitalojen pihavalojen loisteessa kiinnitän jouston juoksuvyöhöni ja siirrän lukon pannasta valjaisiin.
Kehotan nelijalkaisen liikkeelle.
Jousto kiristyy välillämme ja tiedän, että juoksunopeuteni on liian kova suhteuttuna matkaan, mutta en saata hidastaa. Yritän, mutta koira määrää tahdin, jonka se mestarillisesti osaa suhteuttaa nopeuteeni - aina juuri vähän kovempaa kuin minä. Juuri sen verran, että jousto pysyy kireänä.
Jää tuntuu liukkaalta lenkkareideni alla, hiekoitus ja jää narskahtelevat. Hengitys pihisten kipitän eteenpäin. Risteyksestä oikealle. Pääsemme puoleen väliin keskellä peltoa kulkevaa tietä, kun pimeässä usvassa hahmottuu joku kahden koiran kanssa. Käsken karavaanin seis ja päästän koiran pusikkoon tarpeilleen, jonka jälkeen tartun ketjupannasta kiinni ja suoritamme epämääräisen häröilyohituksen. Naurahdan toisen ihmisen sylissä huutavalle pikkupiskille. Susi hihnassani urahtaa pari kertaa ja tilanne on ohitse. Päästän irti pannasta ja käsken vetämään jouston tiukalle. Hölköttelemme ison tien varteen ja taistelen hidastaakseni matkaa. Tiedän, etten jaksa juosta niin lujaa, niin pitkää matkaa.
Tulemme hyvää vauhtia loivaa mäkeä ylös päin. Kun happikoneistoni leikkaa kiinni, seisautan meidät ja lasken koiran käymään tarpeilleen. Kävelen joitakin satoja metrejä. Päässäni ei kulje muuta kuin hapettomuuteni ja muutaman mutkan takana häämöttävä koti. Vilkaisen aktiivisuusmittariani, joka kertoo, etten ole juossut tarpeeksi nopeasti, että se olisi jäänyt mittariin juoksuna. Juoksumetrejä on nolla. Jostain on kuitenkin aloitettava.
Tulemme kotiin vievälle mäelle. Psyykkaan itseäni useita metrejä uuteen pyrähdykseen, vaikka tiedän, ettei se kanna kotiin asti. Koiran siirsin jo ison tien vierellä pantaan kiinni, koska sitä kiinnosti enemmän haistelu kuin vetohommat.
Saan lopulta itseni liikkeelle ja juoksemme vielä vähän, mutta mäen päälle en pääse. Hyydyn jo ennen toista bussipysäkkiä. En hapetu. Kävellään sitten.
Siinä vaiheessa totuus iskee kasvoihin. Alastomana, varoittamatta. Hetkellinen ymmärrys siitä, että olen matkani viimeisellä osuudella. Kaikki sisäiset taisteluni ja ponnisteluni, kaikki se työ yhtä tavoitetta varten päättyy. Olen melkein perillä. Olen todella lähellä. Ensi vuonna on haettava armeijaan. Tiedän, että sekin tuntuu uskottavammalta vasta sitten kun olen saanut paperit sisään ja käynyt kutsunnoissa. Mutta että se on edessä jo ensi vuonna.
Matka on ollut pitkä ja mutkainen. Elämä on heitellyt paikasta toiseen, ihmiseltä toiselle, terveydentilasta toiseen. Aina on pitänyt etsiä uudelleen suuntaa, miettiä uusi reitti ja toivoa, että kompassi tällä kertaa toimii ja kartat ovat ajantasalla.
Sitten yhtäkkiä olen tässä. Omalla kotipihallani kyynelten sumentamin silmin, koira tanssahtelee vierelläni häntä heiluen ja naama loistaen. Kun tajuan, että tämä matka on kohta ohitse, olen kohta perillä. Se on uuden tarinan alku. Uuden elämän alku, jota varten minun täytyy valmistautua ja etsiä itsestäni kadonneita osia, jotta voisin täyttää seuraavan luvun parhaalla mahdollisella tavalla.
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
sunnuntai 8. tammikuuta 2017
Tunnen liikaa; kiitollisuutta, ahdistusta, masennusta, riittämättömyyttä, iloa ja häpeää.
Ahdistaa ja masentaa. Avunpyytäminen ei ole mukavaa. Edes taloudellisen. Ratkesin itkemään kesken puhelun, koska en tiedä.
Mikään ei taaskaan huvita. Ei huvita, eikä olisi energiaa tehdä mitään. Välillä tuntuu, etten pääse eteenpäin. Edellisen jakson kurssit eivät tulleet tehdyiksi, koska en jaksanut panostaa ja koira tuotti ongelmia, joiden takia oli pakko antaa periksi.
Välillä epäilen, että saanko täytettyä omia unelmiani mitenkään päin. Kysyn toisinaan itseltäni, että mitä oikein teen elämälläni. Onko tämä edes enää elämää, pakottaa vain itseään johonkin, mikä ei huvita, kiinnosta tai motivoi millään tasolla. Nousta ylös, pajan kautta kouluun vain, jotta pääsisin eteenpäin ruppasen elämänrääpäleeni kanssa. Elää pelossa, että jonakin päivänä on vain liian vanha.
Leikin aamulla ajatuksella siitä, että miten vapauttavaa olisi, jos olisi auto tai edes ajokortti. Olen kaihoisana katsellut noita 10+10 -kokeilukursseja, että on niin hyvä mahdollisuus, mutta niin hemmetin huonoon aikaan.
Erehdyin mainitsemaan niistä äidille. Kortti pitäisi ajaa maaliskuun loppuun mennessä. 990e.
Äiti on luvannut joskus maksaa 500e. En kuitenkaan saanut itse tehtyä lainahakemusta, koska työttömyys - luottotiedot sentään on tallella. Jouduin pyytämään isää tekemään lainahakemuksen Tokihan se suostui, mutta en voinut itkulle mitään. Etenkin kun tuntui pahalta isän "Äiti maksaa puolet ja? Minulleko jää se loppu?". Yritä siinä sitten selittää, että maksan kyllä itse, mutta kun en saa haettua lainaa. Tässä vaiheessa oikeastaan alkoi tuntumaan siltä, että kun voisin ottaa sanani takaisin, antaa olla, unohdetaan koko juttu.
Jotenkin tekee välillä pahaa tämä oma elämäntilanteeni. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen paskaan. En ole rahaton - tulen kyllä taloudellisesti ihan hyvin toimeen, mutta rahaa ei ole mihinkään ylimääräiseen tai on, mutta kun sitä ei voi repäistä selkänahasta, vaan on säästettävä. Jos olisi työ, olisi taloudellisesti hieman enemmän liikkumavaraa.
Ajokortin joudun ajamaan ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa ja tämä sama itku ja vääntö olisi silloinkin edessä.
Tunnen vain itseni niin tyhmäksi ja riittämättömäksi. Haluaisin, että elämässäni tapahtuisi joskus jotain hyvääkin, eikä aina vaan tätä samaa mautonta paskaa.
Haluaisin vain kadota.
Mikään ei taaskaan huvita. Ei huvita, eikä olisi energiaa tehdä mitään. Välillä tuntuu, etten pääse eteenpäin. Edellisen jakson kurssit eivät tulleet tehdyiksi, koska en jaksanut panostaa ja koira tuotti ongelmia, joiden takia oli pakko antaa periksi.
Välillä epäilen, että saanko täytettyä omia unelmiani mitenkään päin. Kysyn toisinaan itseltäni, että mitä oikein teen elämälläni. Onko tämä edes enää elämää, pakottaa vain itseään johonkin, mikä ei huvita, kiinnosta tai motivoi millään tasolla. Nousta ylös, pajan kautta kouluun vain, jotta pääsisin eteenpäin ruppasen elämänrääpäleeni kanssa. Elää pelossa, että jonakin päivänä on vain liian vanha.
Leikin aamulla ajatuksella siitä, että miten vapauttavaa olisi, jos olisi auto tai edes ajokortti. Olen kaihoisana katsellut noita 10+10 -kokeilukursseja, että on niin hyvä mahdollisuus, mutta niin hemmetin huonoon aikaan.
Erehdyin mainitsemaan niistä äidille. Kortti pitäisi ajaa maaliskuun loppuun mennessä. 990e.
Äiti on luvannut joskus maksaa 500e. En kuitenkaan saanut itse tehtyä lainahakemusta, koska työttömyys - luottotiedot sentään on tallella. Jouduin pyytämään isää tekemään lainahakemuksen Tokihan se suostui, mutta en voinut itkulle mitään. Etenkin kun tuntui pahalta isän "Äiti maksaa puolet ja? Minulleko jää se loppu?". Yritä siinä sitten selittää, että maksan kyllä itse, mutta kun en saa haettua lainaa. Tässä vaiheessa oikeastaan alkoi tuntumaan siltä, että kun voisin ottaa sanani takaisin, antaa olla, unohdetaan koko juttu.
Jotenkin tekee välillä pahaa tämä oma elämäntilanteeni. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen paskaan. En ole rahaton - tulen kyllä taloudellisesti ihan hyvin toimeen, mutta rahaa ei ole mihinkään ylimääräiseen tai on, mutta kun sitä ei voi repäistä selkänahasta, vaan on säästettävä. Jos olisi työ, olisi taloudellisesti hieman enemmän liikkumavaraa.
Ajokortin joudun ajamaan ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa ja tämä sama itku ja vääntö olisi silloinkin edessä.
Tunnen vain itseni niin tyhmäksi ja riittämättömäksi. Haluaisin, että elämässäni tapahtuisi joskus jotain hyvääkin, eikä aina vaan tätä samaa mautonta paskaa.
Haluaisin vain kadota.
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
perjantai 30. joulukuuta 2016
Syvänmeren eliö.
Tulevaa vuotta varten olen suunnitellut lähinnä itseäni koskevia juttuja. Osittain kai haluan keskittyä itseeni senkin vuoksi, että viimeiset kolme vuotta on ollut pelkkää aallonpohjaa ja tuntuu, ettei tämä kyyti ole ihan heti loppumassa. (Nimimerkillä taas itken ja kiukuttelen.) Ei ole erityisen hyvä olla, enkä ole ihan varma, että mistä tämä olotila kumpuaa ja mitä sille pitäisi tehdä.
En tiedä onko tämä jonkin sortin ikä- tai identiteettikriisi, mutta tuntuu, etten yhtäkkiä tiedä mitä olen tai haluan olla. Tai siis. Haluan olla minä, juuri tällaisena kuin olen ja samalla haluaisin muuttua, koska ?????????.
En löydä järkevää syytä sille, miksi en ole tyytyväinen itseeni.
Itsetuntoni on korkea, mutta omanarvontunto, itseluottamus ja itsekunnioitus on matalalla. Tuntuu kuin en vain pystyisi löytämään mitään hyvää itsessäni, vaikka samalla olen sitä mieltä, että olen paras tyyppi maailmassa juuri tällaisena.
En tiedä sitäkään miten pureutuisin tähän ongelmaan, sillä pidän ulkonäön miettimistä turhamaisena ja narsistisena. Pääni mukaan olen narsistinen ja turhamainen, jos mietin ulkonäköäni liikaa tai postaan kuvia internetiin kysyäkseni, miltä naamani näyttää. Samalla toisaalta haluaisin tehdä sen, että ymmärtäisin ihmisiä, mutta samalla ylpeyteni estää sen. En halua alentua sille tasolle. En halua paljastaa heikkouttani - huonoa itsetuntoani. Koska naamaansa nettiin postaavat eivät voi olla muuta kuin heikkoja itsetunnoltaan, narsistisia, turhamaisia... ja samalla se ulkonäkö on ensimmäinen myyntivaltti. Pinta, jonka ihmiset ensimmäisenä näkevät.
Uskon vahvasti siihen, ettei muiden mielipiteillä ole merkitystä, mutta en tiedä voinko sanoa sitä tilanteessa, jossa ihminen on postannut kuvansa internetiin kysyäkseen onko hän ruma. Voinko sanoa, että sillä ei ole mitään väliä mitä muut ajattelevat, jos poden itse samaa ongelmaa ja haluan itse postata kuvani nettiin kuullakseni mikä minussa on vialla tai edes saadakseni jonkinlaisen egoboostin.
Mitä olen kuvasäikeitä tutkinut tämän illan, huomaan, että kauneusihanteeni on jotakin sellaista, mitä muut kutsuvat keskiverroksi. Mutta jotenkin näen näissä "keskiverroissa" kaikkea muutakin mikä ei mielestäni tee heistä keskivertoa millään tavalla, vaan kauniita sellaisella ainutlaatuisella tavalla, jota toivoisin itsekin olevani.
Sen sijaan tunnen itseni rumaksi. Enkä taatusti ole mikään keskiverto pikkublondi räpsyripsineen ja suloisine hymyineen, sinisine siilitukkineni lentsikkahupparissani maastohousut ja maiharit jalassa narttuilmeineni (kuuluisa "resting bitchface").
En tiedä onko tämä jonkin sortin ikä- tai identiteettikriisi, mutta tuntuu, etten yhtäkkiä tiedä mitä olen tai haluan olla. Tai siis. Haluan olla minä, juuri tällaisena kuin olen ja samalla haluaisin muuttua, koska ?????????.
En löydä järkevää syytä sille, miksi en ole tyytyväinen itseeni.
Itsetuntoni on korkea, mutta omanarvontunto, itseluottamus ja itsekunnioitus on matalalla. Tuntuu kuin en vain pystyisi löytämään mitään hyvää itsessäni, vaikka samalla olen sitä mieltä, että olen paras tyyppi maailmassa juuri tällaisena.
En tiedä sitäkään miten pureutuisin tähän ongelmaan, sillä pidän ulkonäön miettimistä turhamaisena ja narsistisena. Pääni mukaan olen narsistinen ja turhamainen, jos mietin ulkonäköäni liikaa tai postaan kuvia internetiin kysyäkseni, miltä naamani näyttää. Samalla toisaalta haluaisin tehdä sen, että ymmärtäisin ihmisiä, mutta samalla ylpeyteni estää sen. En halua alentua sille tasolle. En halua paljastaa heikkouttani - huonoa itsetuntoani. Koska naamaansa nettiin postaavat eivät voi olla muuta kuin heikkoja itsetunnoltaan, narsistisia, turhamaisia... ja samalla se ulkonäkö on ensimmäinen myyntivaltti. Pinta, jonka ihmiset ensimmäisenä näkevät.
Uskon vahvasti siihen, ettei muiden mielipiteillä ole merkitystä, mutta en tiedä voinko sanoa sitä tilanteessa, jossa ihminen on postannut kuvansa internetiin kysyäkseen onko hän ruma. Voinko sanoa, että sillä ei ole mitään väliä mitä muut ajattelevat, jos poden itse samaa ongelmaa ja haluan itse postata kuvani nettiin kuullakseni mikä minussa on vialla tai edes saadakseni jonkinlaisen egoboostin.
Mitä olen kuvasäikeitä tutkinut tämän illan, huomaan, että kauneusihanteeni on jotakin sellaista, mitä muut kutsuvat keskiverroksi. Mutta jotenkin näen näissä "keskiverroissa" kaikkea muutakin mikä ei mielestäni tee heistä keskivertoa millään tavalla, vaan kauniita sellaisella ainutlaatuisella tavalla, jota toivoisin itsekin olevani.
Sen sijaan tunnen itseni rumaksi. Enkä taatusti ole mikään keskiverto pikkublondi räpsyripsineen ja suloisine hymyineen, sinisine siilitukkineni lentsikkahupparissani maastohousut ja maiharit jalassa narttuilmeineni (kuuluisa "resting bitchface").
Tämä vastaa ideologiaani.
Ihminen on vain niin paljon muutakin kuin ulkokuori. Tai ainakin minä olen pintaa syvempi eliö.
Onko se sitten vain sitä, että on hankala olla yksin syvämeren eliö?
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
maanantai 26. joulukuuta 2016
J o u l u
Inhottaa.
Internetin keskustelupalstat ovat täynnä "mitä sain lahjaksi" -keskusteluja. Läheisen ystävän ensimmäinen kysymys oli eilen illalla mitä lahjoja sain.
Mitäkö sitten sain lahjaksi?
En mitään sellaista, mistä voisin ottaa kuvan ja laittaa internetiin. En mitään sellaista, jonka arvoa voisi mitata rahassa tai, jonka arvoa edes ymmärtäisi kukaan muu kuin minä.
Sain aikaa läheisteni kanssa. Sain nähdä siskoni tyttäriä, sain kääriä heille paketit ja toivottaa hyvää joulua. Sain halata siskoani. Sain tavata siskoni tyttärien isää, jolla ei mene hirveän hyvin. Sain kuunnella häntä, tarjota konvehteja ja tarjota aikaani yhteisille kätköilyretkille - tarjota ystävyyttä, jota hänellä ei kuulemma nykyään juurikaan ole.
Sain aikaa äitini kanssa. Sain valmistella hänen kanssaan joulun. Sain siivota yhdessä ja tehdä ruokaa.
Sain syödä sen vaivalla tekemämme ruoan poikaystäväni ja äitini kanssa.
Sain käydä isällä viemässä jouluterveiset. Sain rapsutella koiria. Sain nukkua äidin luona pienen valkoisen suteni vieressä.
Sain käydä toivottamassa hyvää joulua myös poikaystäväni perheelle.
Sain käydä hautausmaalla toivottamassa hyvää joulua siskolleni.
Sain hassuja muistoja.
Tavarat hajoavat ja muuttuvat aikaa myöten käyttökelvottomiksi. Niistä nauttii elämässään vain niin mitättömän pienen hetken, jonka jälkeen ne unohtuvat ja ne pääsevät roskikseen.
Jotkut asiat ovat korvaamattomia ja niillä ei ole hintalappua. Niitä ei saa kaupasta.
Niiden arvon ymmärtää vasta kun ne menettää.
Lahjat ovat kivoja, mutta ne eivät ole pääasia. Niiden ei tulisi olla pääasia.
Internetin keskustelupalstat ovat täynnä "mitä sain lahjaksi" -keskusteluja. Läheisen ystävän ensimmäinen kysymys oli eilen illalla mitä lahjoja sain.
Mitäkö sitten sain lahjaksi?
En mitään sellaista, mistä voisin ottaa kuvan ja laittaa internetiin. En mitään sellaista, jonka arvoa voisi mitata rahassa tai, jonka arvoa edes ymmärtäisi kukaan muu kuin minä.
Sain aikaa läheisteni kanssa. Sain nähdä siskoni tyttäriä, sain kääriä heille paketit ja toivottaa hyvää joulua. Sain halata siskoani. Sain tavata siskoni tyttärien isää, jolla ei mene hirveän hyvin. Sain kuunnella häntä, tarjota konvehteja ja tarjota aikaani yhteisille kätköilyretkille - tarjota ystävyyttä, jota hänellä ei kuulemma nykyään juurikaan ole.
Sain aikaa äitini kanssa. Sain valmistella hänen kanssaan joulun. Sain siivota yhdessä ja tehdä ruokaa.
Sain syödä sen vaivalla tekemämme ruoan poikaystäväni ja äitini kanssa.
Sain käydä isällä viemässä jouluterveiset. Sain rapsutella koiria. Sain nukkua äidin luona pienen valkoisen suteni vieressä.
Sain käydä toivottamassa hyvää joulua myös poikaystäväni perheelle.
Sain käydä hautausmaalla toivottamassa hyvää joulua siskolleni.
Sain hassuja muistoja.
Tavarat hajoavat ja muuttuvat aikaa myöten käyttökelvottomiksi. Niistä nauttii elämässään vain niin mitättömän pienen hetken, jonka jälkeen ne unohtuvat ja ne pääsevät roskikseen.
Jotkut asiat ovat korvaamattomia ja niillä ei ole hintalappua. Niitä ei saa kaupasta.
Niiden arvon ymmärtää vasta kun ne menettää.
Lahjat ovat kivoja, mutta ne eivät ole pääasia. Niiden ei tulisi olla pääasia.
Jouluni
Buriid juovllaid ja lihkolaš ođđa jagi!
Ein frohes Weihnachtsfest und alles Gute zum neuen Jahr!
Hyvää Joulua ja onnellista Uutta Vuotta!
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
torstai 22. joulukuuta 2016
YKSIN MATKUSTAESSA POHDISKELEE ENEMMÄN
Ajatukset tarvitsevat huoltoa ja jäsentelyä.
En ole tunteeton - päinvastoin, minulla on tunteita. Paljon erilaisia ja kokoisia ja värisiä ja monenmoisia.
En vain ole kosketuksissa niihin. Aina. Usein. Joskus kyllä.
- inho tunteiden pohjalta toimimista kohtaan
- pitävät monia sosiaalisia käytäntöjä täysin typerinä
- purkavat ja rakentavat jokaisen ajatuksen ja järjestelmän uudestaan sävyttäen työnsä perfektionismilla ja moraalilla
En ole varma turhauttaako minua enemmän se, että muut eivät ymmärrä minua vai minä en ymmärrä muita. Enkä minä pysty selittämään itseäni. En voi purkaa itseäni osiksi, en voi muuttua koodistoksi, en ole vieras kieli, eikä minuun ole lukulaitetta.
Tunnenko oloni nyt turhaan rajoittuneeksi. Vai olenko se vain minä, joka ei ymmärrä itseään.
En ole tunteeton - päinvastoin, minulla on tunteita. Paljon erilaisia ja kokoisia ja värisiä ja monenmoisia.
En vain ole kosketuksissa niihin. Aina. Usein. Joskus kyllä.
- inho tunteiden pohjalta toimimista kohtaan
- pitävät monia sosiaalisia käytäntöjä täysin typerinä
- purkavat ja rakentavat jokaisen ajatuksen ja järjestelmän uudestaan sävyttäen työnsä perfektionismilla ja moraalilla
En ole varma turhauttaako minua enemmän se, että muut eivät ymmärrä minua vai minä en ymmärrä muita. Enkä minä pysty selittämään itseäni. En voi purkaa itseäni osiksi, en voi muuttua koodistoksi, en ole vieras kieli, eikä minuun ole lukulaitetta.
Tunnenko oloni nyt turhaan rajoittuneeksi. Vai olenko se vain minä, joka ei ymmärrä itseään.
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
tiistai 20. joulukuuta 2016
Syntymäpäivälahja itselleni.
I named him Roanoke.
Oikeastihan Roa kotiutui jo 6.12., mutta on kuitenkin virallisen epävirallinen syntymäpäivälahja kliseisesti itseltäni itselleni. Olen haaveillut melkein pari vuotta perheenlisäyksestä ja nyt sitten rahatilanteen salliessa saatoin tämän toteuttaa.
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
perjantai 16. joulukuuta 2016
/r/offmychest
This is probably stupid little opening about something I still consider rather vain.
But it bothers me. Way too much.
I've never been pretty. But I've been happy with my looks anyway. Happy with myself. I still am, in some level.
I've never learned to do make-up properly so my solution was that I don't need it. I'm 23 and last time I had make-up on my face I was 16 years old. I'm always been that kind of girl that is not really into looking good - it wasn't important thing for me. I have always thought that personality and thoughts are the most important part in human. "No amount of makeup can cover up an ugly personality."
I've always been kind of tomboy-ish. I rather go shooting range than spend hours of grooming myself. Simple ponytail is enough and I'm good to go. I like getting my hands dirty and darn how sexy I feel in my combat boots. I even have education to a job where I can't keep jewelry or nail polish due to safety reasons. I've been happy with this until now.
I've lately started to feel that I'm probably too intimidating for people or even ugly. Or both. No one wants to talk to me in the internet if they see my face and that's the reason I hate to show myself to anyone. I hate if anyone asks for a pic because I want to send it but I always know what happens.
And it really, really bothers me. Because I don't understand what makes me look so bad no one can has conversation with me. Even if they have happily talked before seeing me. Talking to me doesn't mean having sex or anything, I just like to talk. No innuendos.
I'm not sure which bothers me more: the fact that I'm ugly or that it actually bothers me this much. (Does this make any sense? It bothers to be bothered.. I don't how to say it, lol.)
Sometime ago I decided to do something to myself so I would feel better about myself. I bought skin care supplies and so on. I've never really had bad skin but I thought I could improve still. I've been planning on buying make-up supplies as well but I'm not ready for that big changes yet and I kind of hate it because I used to smudge my face in some point of wearing it. Eww. Next thing was to buy some clothes that would make me feel more girlish because that's something I want to feel, I guess. So, few days ago I tried to online shopping high heels as I have never had such things in my life and I was curious about them. Somehow I ended up searching good ALICE belt because that's been on my "need to buy" -list for some time now. Like, what the hell is wrong with me :D
________________________________________________________
I'll tell you what the hell is wrong with you: NOTHING!
Dont ever fucking be sorry for who you are. Ever.
But lets get the obvious stuff out of the way. Alot of people see looks before they can see a personality. Those people are(usually) the type of people you dont want taking an interest in you in the first place. Because looks fade away. Attitude stays and thats the best part.
If you want to change yourself up, go right ahead. But dont lose your identity. There will always and forever only be ONE Maastopalo and im pretty freaking happy about that.
Another thing I like about you, your priorities aren't dead set on trying to be eye candy for anyone. Fuck that. You bring more to the table. As a guy, ill take you over some bimbo any day.
But let me give you a little bit of insight: if you have guy friends, chances are one of them likes you and has wanted you for a while. Its inevitable. Especially if you are exactly how you describe yourself. I haven't seen you, haven't met you and dont know anything past what you just posted and I feel like I want to know you more. If I feel this way, im 100% sure someone you know does too.
Send your pics and dont be afraid. Display who you are, puff your chest out and be proud of yourself. Dont sell yourself short and dont ever put yourself down. You have AMAZING qualities.
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
torstai 15. joulukuuta 2016
Sudetkin leikkivät pallolla.
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
lauantai 19. marraskuuta 2016
Päivä, jona melkein tapoin itseni.
Sinä ja jakamasi muistot ovat meille tärkeitä. Sinua saattaa kiinnostaa tämä julkaisu, joka tehtiin 3 vuotta sitten.
Facebook-muistoja. Kuvassa istuvat aina niin uskolliset koirani jossakin sateisessa ja kylmässä Kuopiossa.
Facebook-muistoja. Kuvassa istuvat aina niin uskolliset koirani jossakin sateisessa ja kylmässä Kuopiossa.
Kyseinen kuva näyttää viattomalta kuvalta koiristani. Samanlaiselta kuin niin monet muutkin vastaavat kuvat.
Silti muistan vain toivottomuuden. Väsymyksen. Sekavuuden. Häpeän. Halun päästä pois ja lopettaa kipu. Mietin kenelle saisin koirani, jotta voisin päästää itseni päiviltä. Olin rikki. Romuna. Olin yksin. Yksin silloin kun tarvitsin toista ihmistä. Petettynä ja jätettynä. Eksä teki silloin jotain, mitä en voinut enää antaa anteeksi. Kaikki tunteet, mitä minulla oli häntä kohtaan ikinä ollut kuolivat silloin. Luottamus rikkoutui, eikä se tullut enää ehjäksi. Eron lähtölaskenta alkoi.
Siskoni teki itsemurhan 2013. Veli kertoi siitä minulle Skypessä, koska äiti ei joko kyennyt kertomaan tai uskaltanut ottaa yhteyttä, sillä välimme olivat siihen aikaan aika tulehtuneet. On ironista, että siskoni kuoltua olen lähentynyt äitini kanssa. Mutta siskoani en saa takaisin.
Muistan vieläkin kirkkaasti, kuin eilisen, kun epäuskoisena luin niitä sanoja tietokoneen ruudulta yhä uudelleen ja uudelleen:
A on kuollut.
Enkä tiennyt mitä olisi pitänyt ajatella. Tai tuntea. Muistan, kuinka tuijotin sormenpäitäni käsieni alkaessa täristä ja tärinän kiivetessä ylemmäs kohti kehoa. Sitten tuli itku. Keskustelin veljen kanssa pitkään sinä iltana. Ikinä en ole hänen kanssaan keskustellut sillä tavalla, niin pitkään ja niin syvällisesti. Vannotin, että kertoo mulle, jos ikinä, milloinkaan tulee olo, että pää ei kestä ja haluaa tappaa itsensä. Saman pyysi tekemään, jos minusta ikinä tuntuisi siltä.
Silti en koskaan ole kertonut kenellekään, edes sitä, että eksä lähti ja jäin yksin. Yksin kaikkien surujeni kanssa.
Sillä eksähän lähti. Noin viikko kuolin uutisesta, eräänä sunnuntai-iltana. Ikään kuin hetken mielijohteesta. Pakkasi tavaransa ja vain häipyi. Kysyin syytä ja hän vain totesi, etten ole rakastettava. Kuin sekin olisi ollut minun syytäni.
Jäin yksin ja halusin tappaa itseni. Istuin viiltelemässä selkä lämpöpatterissa. Itkien.
En mennyt sillä viikolla kouluun. Puoli välissä viikkoa vein koirat - josta se kuvakin on - erääseen niemeen, jossa harkitsin pudottautumista kalliolta. Olin yksin vieraassa kaupungissa. Minulla ei ollut siellä enää ketään. Ei ollut mitään syytä olla olemassa. Halusin pois.
Ilman koiria tuskin kai olisin tässä. Eniten maailmassa pelkään, että ne joutuvat kodittomiksi.
Siskon kuolema oli toisaalta myös se hetki kun koko tämä kolmen vuoden alamäki alkoi. Masennus, koulu- ja keskittymisvaikeudet, opettajan asiaton käytös, koulun lopettaminen, ero ja haimatulehdus.
Jotkut sanovat, ettei huono onni voi jatkua loputtomiin. Ongelmani kai on, etten oikein usko onneen. Tämä ei ole sattumaa. Eikä tämä ole mitään ennalta kirjoitettua kohtaloakaan. En tiedä mitä tämä on.
Ymmärrän kyllä miksi ihmiset piiloutuvat onnen tai kohtalon taakse, jolloin voi tuudittautua ajatukseen siitä, että itse ei olisi voinut tehdä mitään tai itse ei voisi vaikuttaa mihinkään. Kaikessa kai vaikuttaa se, miten pelaa omat korttinsa. Mitä päätöksiä tekee, kun eteen tulee vaikeuksia.
Ovatko päätökset oikeita tai hyviä? En osaa sanoa. Sen näkee, jos saavutan elämässäni sen, mitä olen tavoitellut. Tässä vaiheessa ne eivät kuitenkaan olleet lopullisia.
Sen ymmärtäminen, kuinka yksin me loppujen lopuksi olemme, on pelottavaa. Mutta sitä pelkoa pitää vain katsoa sen pohjattomiin, mustiin silmiin.
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
keskiviikko 9. marraskuuta 2016
Siivottu kummallisella vimmalla koko kämppä. Onneksi on pieni asunto, joten ei ole paljoa siivottavaa. Heräsin joskus klo 2 yöllä ja samoilla silmillä olen yhä, sillä nukahdin lähes heti kun tulin kotiin. Jossain klo 18-19 aikoihin siis. Unta tullut jotakuinkin ~7,5h laskujeni mukaan. Sain myös pakolliset koulutehtävätkin tehtyä. Olen siis ollut harvinaisen aikaansaava. Ilmeisesti se masennuskuoppa oli hormonihommia. En tiedä mitä kehoni kuvittelee tekevänsä. Menkat kesti jopa 3 päivää. Niitä edelsi pari viikkoa kestänyt masentuneisuus ja välinpitämättömyys. Nyt kun ne ovat ohi, niin boom!, mieliala on normaali tai parempi ja taas kiinnostaa jopa elää ja tehdä jotain. Uskon jopa taas, että saan taputeltua nämä kouluhommat kunniallisesti pakettiin. En ole hirveän huolissani, sillä tällaisia synkkyysjaksoja on ollut aikaisemminkin. Juuri samankaltaisia, mitään ei saa aikaan ja mikään ei oikein jaksa kiinnostaa. Ei haluaisi tehdä muuta kuin maata sängyssä ja mököttää. Sitten tulee menkat ja yhtäkkiä on taas virtaa ja mielenkiintoa.
Kaiken tämän hääräämisen päätteeksi olen nälkäinen, joten nostin kanat ja kasvikset pöydälle sulamaan. Kun vaan ehtisin tehdä ja syödä ennen kouluun lähtöä. Bussikortinkin sain eilen hankittua, kiitos isäni, joten elämä ikään kuin hymyilee taas. Susikin oli iloinen, kun ulkona on lunta. Se hyppelee ja riehuu kuin pienikin pentu. Kahlailee innoissaan lumessa häntä kiepillä selän yllä, kauhoen sitä samalla suuhunsa hirveitä määriä.
Ensi viikolla on koeviikko ja koska minulla on vain yksi kurssi, tarkoittaa se sitä, että maanantaina on koe ja loppu viikko on ikään kuin vapaa! En taaskaan muista olenko sanonut tätä ääneen vai en. Mutta onpahan nyt sanottu. Koeviikkoa seuraavalla viikolla alkaakin sitten seuraava jakso...
Kaiken tämän hääräämisen päätteeksi olen nälkäinen, joten nostin kanat ja kasvikset pöydälle sulamaan. Kun vaan ehtisin tehdä ja syödä ennen kouluun lähtöä. Bussikortinkin sain eilen hankittua, kiitos isäni, joten elämä ikään kuin hymyilee taas. Susikin oli iloinen, kun ulkona on lunta. Se hyppelee ja riehuu kuin pienikin pentu. Kahlailee innoissaan lumessa häntä kiepillä selän yllä, kauhoen sitä samalla suuhunsa hirveitä määriä.
Ensi viikolla on koeviikko ja koska minulla on vain yksi kurssi, tarkoittaa se sitä, että maanantaina on koe ja loppu viikko on ikään kuin vapaa! En taaskaan muista olenko sanonut tätä ääneen vai en. Mutta onpahan nyt sanottu. Koeviikkoa seuraavalla viikolla alkaakin sitten seuraava jakso...
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
torstai 3. marraskuuta 2016
a h d i s t a a k o t a a s v o i e i
En tiedä miksi menneisyyden ihmiset pyörivät päässäni jatkuvasti. Olen kadottanut niin monta ihmistä elämästäni. Toisaalta tiedän, ettei yksikään ole enää sellainen kuin muistan heidän olevan, mutta silti toivoisin, että olisin tehnyt asioita erilailla, ettei heitä olisi tarvinnut kadottaa, jolloin olisi ehkä mahdollisuus, että he vielä olisivat osa elämääni.
Toisaalta taas haluaisin löytää uusia ihmisiä elämääni. Huono itsetuntoni uskottelee minulle, ettei kukaan oikeasti halua olla kanssani missään tekemisissä. Menneisiin ihmisiin en halua olla yhteyksissä, sillä he ovat omasta tahdostaan kadonneet ja en tiedä. Jos he kaipaisivat minua, he ehkä ottaisivat itse yhteyttä. Sikäli jos edes enää muistavat olemassa oloani. Enkä tiedä onko sillä väliäkään. Onhan tässä vuodet vierineet ilman heitäkin.
Mutta huono itsetunto puhuu, enkä kai oikeastaan haluaisi edes nähdä ketään. Enkä oikeastaan edes tiedä miksi, sillä mitään muuta en sitten kuitenkaan haluaisikaan enemmän kuin nähdä ihmisiä, käydä ulkona, lenkillä, leffassa, biljardissa, keilaamassa... mitä tahansa hauskaa. Mutta sen sijaan istun illasta toiseen kotona ja nukun liikaa.
En tiedä laukaisiko tämänkin se, että kuulin veljeni harkitsevan muuttoa Saksaan lähemmäs tyttöystäväänsä. En kiellä ettenkö tuntisi hieman kateellisuutta ja ikävää. Minun parisuhteeni on täällä ja minä en saa edes sitä toimimaan siten, että kummallakin osapuolella olisi hyvä olla.
Helvetti. Minä en saa mitään toimimaan.
Toisaalta taas haluaisin löytää uusia ihmisiä elämääni. Huono itsetuntoni uskottelee minulle, ettei kukaan oikeasti halua olla kanssani missään tekemisissä. Menneisiin ihmisiin en halua olla yhteyksissä, sillä he ovat omasta tahdostaan kadonneet ja en tiedä. Jos he kaipaisivat minua, he ehkä ottaisivat itse yhteyttä. Sikäli jos edes enää muistavat olemassa oloani. Enkä tiedä onko sillä väliäkään. Onhan tässä vuodet vierineet ilman heitäkin.
Mutta huono itsetunto puhuu, enkä kai oikeastaan haluaisi edes nähdä ketään. Enkä oikeastaan edes tiedä miksi, sillä mitään muuta en sitten kuitenkaan haluaisikaan enemmän kuin nähdä ihmisiä, käydä ulkona, lenkillä, leffassa, biljardissa, keilaamassa... mitä tahansa hauskaa. Mutta sen sijaan istun illasta toiseen kotona ja nukun liikaa.
En tiedä laukaisiko tämänkin se, että kuulin veljeni harkitsevan muuttoa Saksaan lähemmäs tyttöystäväänsä. En kiellä ettenkö tuntisi hieman kateellisuutta ja ikävää. Minun parisuhteeni on täällä ja minä en saa edes sitä toimimaan siten, että kummallakin osapuolella olisi hyvä olla.
Helvetti. Minä en saa mitään toimimaan.
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
lauantai 29. lokakuuta 2016
Suklaa
Olen monta kertaa tännekin luvannut ja puhunut, Kuinka Nyt Aloitan Terveellisemmän Elämän. Paskanvitut. Jaksan sen kaksi päivää ja se kuolee siihen. Epäilen edelleen, että kropassa tai päässäni on vikaa. Ei ihmisellä voi olla koko ajan nälkä. Välillä kun on synkempi aikakausi, ei edes ole nälkä. Käyn päiviä pelkillä höyryillä, pepsillä, kahvilla ja teellä. Ei tee mieli syödä, mutta en myöskään inhoa itseäni.
Välillä tuntuu, että en vain jaksa tarpeeksi inhota itseäni, jotta mitään tapahtuisi. Toisaalta nyt myös ahdistaa nämä terveysongelmat, jotka ymmärtääkseni jollakin lailla saattavat jopa vaikeuttaa ja estää painonpudotuksen. Toisaalta, olen kyllä siinä vaiheessa kuutakin menossa, ettei mistään terveellisestä syömisestä kannata edes haaveilla, puhumattakaan siitä, että mikään laihdutus onnistuisi. En ole syönyt lääkkeitäkään kolmeen tai neljään päivään. Tavallaan pelkään joka hetki, että milloin mahakivut iskevät, milloin päättyy lentoni mahalaskuun...
Tykkään kasata tehtäviä ja ongelmia. En ole jaksanut käyttää puhelinta ja yhtenä aamuna oli miljoona viestiä vanhemmilta vastassa. En tiedä mikä on kun en jaksa tehdä mitään järkevää. Haluaisin vain olla ja pelata, mutta minua painaa se, ettei se loppupelissä johda minua mihinkään. Ei siihen suuntaan mihin haluaisin kulkea.
Haluaisin muuttaa blogin ulkoasuakin joksikin muuksi, koska en ole enää edes varma kuinka pitkään tämä on ollut musta. Vuoden? Kaksi? Toisaalta se heijastaa tämän(kin) hetkistä sielunelämääni, mutta toisaalta ehkä joku pirteämpi voisi piristää.
En ole tankotanssinut kahteen tai kolmeen vuoteen? Ostin kuitenkin itselleni tangon, sillä se pelasti henkeni viimeeksikin, siis tanssi, ei tanko. Se palautti jotain puuttuvaa. Jotain mikä kai puuttuu nytkin. En tiedä. Elämänhalu, tulevaisuus, naiseus, seksikkyys, itsetunto? Ehkä tämä on vain eräänlaista pakomatkaa. En tiedä mistä ja en tiedä minne. Pois on kuitenkin päästävä. Levottomuutta. Synkkää palavaa levottomuutta, josta olen kärsinyt koko elämäni. En ole aina varma onko minusta kenenkään lemmikiksi. Toivon, että minusta olisi, mutta tulen parisuhteessa klaustrofobiseksi. Toisaalta tuntuu, että tämä henkilö tässä näin, on ainoa syyni hengittää ja olla olemassa. Hänen vuokseen haluan elää. Mutta rakastan vapautta samalla intohimolla, vapaus on syy elää ja hengittää. Eikä sitä korvaa ihminen. Sitä ei korvaa kukaan. Eikä se varmaan ole kenenkään syy, että minulla on huono olla. Haluan olla jotain, mitä en ole.
Lopetin terapian, koska en tiedä. Annan liikaa suhteelle, josta saan liian vähän. Samalla tein päätöksen, että kun tämä syysloma loppuu ja palaan kotiin, aion keskittyä enemmän itseeni ja omiin asioihin ja antaa parisuhdekuvioille tilaa vyöryä omalla painollaan. Tästä tulee jotain tai sitten ei, mutta en aio siitä tekemällä enää tehdä mitään.
Toisinaan minua katkeroittaa ihan vain se seikka, etten voi humaltua. En voi kietoutua substanssin hellän kovakouraiseen syleilyyn kadottaakseni hetkeksi otteen todellisuudesta. Ei. Enää. Känniä.
Ei sillä, että sitä olisi elämässäni muutenkaan liikaa ollut, mutta koen silti tulleeni riistetyksi. En tiedä mitä haluan elämältä, muuta kuin oikein kovaa humalaa.
Välillä tuntuu, että en vain jaksa tarpeeksi inhota itseäni, jotta mitään tapahtuisi. Toisaalta nyt myös ahdistaa nämä terveysongelmat, jotka ymmärtääkseni jollakin lailla saattavat jopa vaikeuttaa ja estää painonpudotuksen. Toisaalta, olen kyllä siinä vaiheessa kuutakin menossa, ettei mistään terveellisestä syömisestä kannata edes haaveilla, puhumattakaan siitä, että mikään laihdutus onnistuisi. En ole syönyt lääkkeitäkään kolmeen tai neljään päivään. Tavallaan pelkään joka hetki, että milloin mahakivut iskevät, milloin päättyy lentoni mahalaskuun...
Tykkään kasata tehtäviä ja ongelmia. En ole jaksanut käyttää puhelinta ja yhtenä aamuna oli miljoona viestiä vanhemmilta vastassa. En tiedä mikä on kun en jaksa tehdä mitään järkevää. Haluaisin vain olla ja pelata, mutta minua painaa se, ettei se loppupelissä johda minua mihinkään. Ei siihen suuntaan mihin haluaisin kulkea.
Haluaisin muuttaa blogin ulkoasuakin joksikin muuksi, koska en ole enää edes varma kuinka pitkään tämä on ollut musta. Vuoden? Kaksi? Toisaalta se heijastaa tämän(kin) hetkistä sielunelämääni, mutta toisaalta ehkä joku pirteämpi voisi piristää.
En ole tankotanssinut kahteen tai kolmeen vuoteen? Ostin kuitenkin itselleni tangon, sillä se pelasti henkeni viimeeksikin, siis tanssi, ei tanko. Se palautti jotain puuttuvaa. Jotain mikä kai puuttuu nytkin. En tiedä. Elämänhalu, tulevaisuus, naiseus, seksikkyys, itsetunto? Ehkä tämä on vain eräänlaista pakomatkaa. En tiedä mistä ja en tiedä minne. Pois on kuitenkin päästävä. Levottomuutta. Synkkää palavaa levottomuutta, josta olen kärsinyt koko elämäni. En ole aina varma onko minusta kenenkään lemmikiksi. Toivon, että minusta olisi, mutta tulen parisuhteessa klaustrofobiseksi. Toisaalta tuntuu, että tämä henkilö tässä näin, on ainoa syyni hengittää ja olla olemassa. Hänen vuokseen haluan elää. Mutta rakastan vapautta samalla intohimolla, vapaus on syy elää ja hengittää. Eikä sitä korvaa ihminen. Sitä ei korvaa kukaan. Eikä se varmaan ole kenenkään syy, että minulla on huono olla. Haluan olla jotain, mitä en ole.
Lopetin terapian, koska en tiedä. Annan liikaa suhteelle, josta saan liian vähän. Samalla tein päätöksen, että kun tämä syysloma loppuu ja palaan kotiin, aion keskittyä enemmän itseeni ja omiin asioihin ja antaa parisuhdekuvioille tilaa vyöryä omalla painollaan. Tästä tulee jotain tai sitten ei, mutta en aio siitä tekemällä enää tehdä mitään.
Toisinaan minua katkeroittaa ihan vain se seikka, etten voi humaltua. En voi kietoutua substanssin hellän kovakouraiseen syleilyyn kadottaakseni hetkeksi otteen todellisuudesta. Ei. Enää. Känniä.
Ei sillä, että sitä olisi elämässäni muutenkaan liikaa ollut, mutta koen silti tulleeni riistetyksi. En tiedä mitä haluan elämältä, muuta kuin oikein kovaa humalaa.
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
perjantai 21. lokakuuta 2016
Kun kaikki tuntuu turhalta
Herään kahdeksalta, makaan kuitenkin sängyssä ja rapsuttelen koiraa puoli yhdeksään, jolloin tajuan, että pitäisi puolen tunnin päästä olla jo menossa. Eilisiltainen melankolia jatkuu, enkä jaksa välittää mistään, edes terapiasta, jonne ilmoitan, että olen sairaana ja sovin uuden ajan torstaiksi. Enkä edes ole varma, että jaksan sinne silloinkaan raahautua. Istun vielä vartin jumittamassa varmuuden vuoksi.
Raahaudun suihkuun, jossa annan veden lämmön sulattaa kankeuden raajoistani. Siivoan vähän, ihan vain näön vuoksi, jotta voisin sanoa siivonneeni. Jotta en olisi niin turha paska. Jotta ei vaivaisi, kun sanotaan sotkuiseksi ihmiseksi, vaikka tiedän, että en ole.
Pettymyksestä toiseen. Väsyttää kovin. Masentaa ja ahdistaa ja en tiedä. Epäilen, että tämä on taas hormonitoiminnan heiniä ja kohta on taas parempi olla, mutta en ole siitäkään niin varma. En jaksa näitä heittelyitä.
Itsetuntonikin on kadonnut jonnekin. En tiedä enää mikä olen.
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
perjantai 30. syyskuuta 2016
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
sunnuntai 21. elokuuta 2016
If you want loyalty, get a dog. If you want loyalty and attention, get a smart dog.
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
tiistai 5. heinäkuuta 2016
Jos ei nyt, niin milloin sitten?
Pitkään jatkuneen jahkailun ja epämotivoitumisen vuoksi sain viimeinkin suurimman osan raha-asioistani hoidettua. Lisäksi päätin kunnostautua ruokavaliollisesti ja yrittää löytää jostain motivaatiota liikkumiseen. SEN lisäksi päätin, että selvitän kouluhommat vasta loppukuusta. Nyt on kesä ja haluan nauttia siitä. En jaksa tätä jatkuvaa stressiä ja ahdistusta jostain aivan helvetin turhanpäiväisestä (mitä ei alunperinkään tarvitsisi kärsiä, jos hoitaisi ne asiat ajallaan... note to self).
Toissa iltana hajosin henkisesti aika pahasti. Kaikki näytti todella synkältä ja itkin sängyssä kippuralla pääni kipeäksi. Pitäisi kai useammin romahtaa, koska se loppujen lopuksi on melko puhdistavaa. Jos vaan siis selviää siitä ahdistuksesta, mikä siihen vaaditaan, hengissä. En ollut varma jaksanko aamuun. Nukahdin kuitenkin lopulta.
Ruokavalion kanssa painimiseenkin innostuin lähinnä siksi, että stressi aiheuttaa kipuilua kyljessä, huono ruokavalio ei auta siinä yhtään ja eilen oli taas jotain ihan ihmeellisiä tuntemuksia, jotka alkoivat pelottaa. Senkin tajusin, että voin pilata itseni täysin, jos en edes yritä kunnostautua. En voi enää jatkaa näin ja se alkutalven sairaalaepisodi oli yksi varoitus siitä. Mulla on kuitenkin unelmia, joita haluan vielä tavoittaa ja se ei onnistu, jos kroppa on rikki. Tai onhan se jo rikki, mutta ei kuitenkaan niin pahasti kuin se voisi olla.
Lisäksi syksyllä pitää mennä lääkäriin ja verikokeisiin kuitenkin, tämän haimavaivan takia, joten olisi kai ihan suotavaa jos kolesteroliarvot olisivat pysyneet edes paikallaan ja olisin ehkä saanut painoakin hieman pois. Pitäisi myös kysellä ehkäisykuvioista, sillä kondomit ovat perseestä ja tarvitsen hormoneita, koska kierto venyy aivan ihmeellisiin mittoihin. Viimeisin oli taas jotain lähemmäs 40 päivää. En muistanut laittaa kalenteriin, milloin aloin vuotaa, joten en osaa tarkalleen sanoa miten pitkäksi se venähti... Pff. Olen jokseenkin kyllästynyt tähän oikuttelevaan kroppaani. Toki nuo kierrot voivat venyä stressin takia, mutta en jaksa uskoa, että olisin joka kuukausi niin stressaantunut, että ne vaan pitenisivät siksi. Tai siis, kun tuntuu, että ne eivät ikinä lyhene. Pysyvät samassa tai pitenevät, harvoin toisin päin.
Mitä tähän iänikuiseen laihdutusprojektiini tulee, otin tänään ns. "viimeisen" kerran painon ylös ja tarkoitus olisi punnittautua vasta kuukauden päästä. Sillä välin ajattelin hyödyntää mittanauhaa ja opetella pois tuosta vaa'an palvomisesta, se kun ei sinällään ole tähänkään asti tuottanut mitään hyvää. Sen lisäksi pitäisi jotenkin kyetä unohtamaan suurin osa kaikesta painonpudotustiedosta mitä on tullut imettyä vuosien varrella päähän. Yritän opetella tähän uudestaan. Lähden ihan yksinkertaisesta: syön ns. "puhtaasti" ja juon paljon. En ajatellut laskea kaloreita, vaan kuunnella enemmän kroppaani.
Kuten yksi hyvä nettiystäväni sanoi: "jos ei nyt, niin milloin sitten? et tule nuorentumaan tästä enää!"
Toissa iltana hajosin henkisesti aika pahasti. Kaikki näytti todella synkältä ja itkin sängyssä kippuralla pääni kipeäksi. Pitäisi kai useammin romahtaa, koska se loppujen lopuksi on melko puhdistavaa. Jos vaan siis selviää siitä ahdistuksesta, mikä siihen vaaditaan, hengissä. En ollut varma jaksanko aamuun. Nukahdin kuitenkin lopulta.
Ruokavalion kanssa painimiseenkin innostuin lähinnä siksi, että stressi aiheuttaa kipuilua kyljessä, huono ruokavalio ei auta siinä yhtään ja eilen oli taas jotain ihan ihmeellisiä tuntemuksia, jotka alkoivat pelottaa. Senkin tajusin, että voin pilata itseni täysin, jos en edes yritä kunnostautua. En voi enää jatkaa näin ja se alkutalven sairaalaepisodi oli yksi varoitus siitä. Mulla on kuitenkin unelmia, joita haluan vielä tavoittaa ja se ei onnistu, jos kroppa on rikki. Tai onhan se jo rikki, mutta ei kuitenkaan niin pahasti kuin se voisi olla.
Lisäksi syksyllä pitää mennä lääkäriin ja verikokeisiin kuitenkin, tämän haimavaivan takia, joten olisi kai ihan suotavaa jos kolesteroliarvot olisivat pysyneet edes paikallaan ja olisin ehkä saanut painoakin hieman pois. Pitäisi myös kysellä ehkäisykuvioista, sillä kondomit ovat perseestä ja tarvitsen hormoneita, koska kierto venyy aivan ihmeellisiin mittoihin. Viimeisin oli taas jotain lähemmäs 40 päivää. En muistanut laittaa kalenteriin, milloin aloin vuotaa, joten en osaa tarkalleen sanoa miten pitkäksi se venähti... Pff. Olen jokseenkin kyllästynyt tähän oikuttelevaan kroppaani. Toki nuo kierrot voivat venyä stressin takia, mutta en jaksa uskoa, että olisin joka kuukausi niin stressaantunut, että ne vaan pitenisivät siksi. Tai siis, kun tuntuu, että ne eivät ikinä lyhene. Pysyvät samassa tai pitenevät, harvoin toisin päin.
Mitä tähän iänikuiseen laihdutusprojektiini tulee, otin tänään ns. "viimeisen" kerran painon ylös ja tarkoitus olisi punnittautua vasta kuukauden päästä. Sillä välin ajattelin hyödyntää mittanauhaa ja opetella pois tuosta vaa'an palvomisesta, se kun ei sinällään ole tähänkään asti tuottanut mitään hyvää. Sen lisäksi pitäisi jotenkin kyetä unohtamaan suurin osa kaikesta painonpudotustiedosta mitä on tullut imettyä vuosien varrella päähän. Yritän opetella tähän uudestaan. Lähden ihan yksinkertaisesta: syön ns. "puhtaasti" ja juon paljon. En ajatellut laskea kaloreita, vaan kuunnella enemmän kroppaani.
Kuten yksi hyvä nettiystäväni sanoi: "jos ei nyt, niin milloin sitten? et tule nuorentumaan tästä enää!"
Krow here, hijacking the airwaves from the burnout bunker — where ADHD brains explode louder than your last nervous breakdown.
ADHD Apocalypse Radio: your one-stop disaster channel for chaos, procrastination, and the occasional existential crisis.
No sugarcoating, no unicorns — just raw, unfiltered snark served cold with a shot of “holy shit, is this my life?”
Tune in if you want to laugh, cry, or just feel less alone.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)