Prove you exist

My heart is with Brussels.

Sairaalatarinoita pt. 2

Ylläripylläri, olen yhä elossa.

Sain uuden kipukohtauksen edellisen kirjoituksen jälkeen ja päädyin osastolle 15. päivä helmikuuta. Vietin siellä noin 1,5 viikkoa, ensin tarkkailussa ja sen jälkeen sisätautien vuodeosastolla, vaikka olisin oikeasti kuulemma kuulunut kirurgiselle.

Noin 1,5 viikkoa sitten pääsin lopulta kotiin. Diagnoosiksi sain akuutin haimatulehduksen sekä triglyseridemian. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että toivun ennalleni, ehkä jopa niin hyvin, etten tarvitse lääkkeitä myöhemminkään elämässäni. Sitä tosin edellyttää se, että ruokavalion muutos pitää triglyseridit kurissa ja jos se ei pidä, olen lääkityksellä lopun ikääni.

Toistaiseksi kuitenkin kohdallani on valtaisa riski sairastua uudestaan haimatulehdukseen, saada sydänkohtaus tai aivoinfarkti.

Ensi viikolla on kontrolliverikoe ja siitä kaksi viikkoa eteenpäin on verikoe ja ultraääni.

Maksastani tehty löydös on todennäköisimmin fokaalia rasvoittumista, eikä kasvain.

Jään siis, monen iloksi ja monen suruksi, edelleen henkiin.

Sairaalasta pääsyä seuranneena viikonloppuna olinkin jo suden kanssa treeneissä. Kotiuduin treeneistä riutuneena ja umpiväsyneenä. Totesin, että minun on opeteltava täysin uudenlainen oleminen ja eläminen, sillä kroppa ei enää kestä muutamaa tuntia ilman ravintoa tai edes nestettä. Nestettä pitäisi muutenkin juoda yli kaksi litraa, jotta haima pysyisi kunnossa. Tein saman virheen treenien jälkeen ja lähdin parin tunnin lenkille valmistautumatta kunnolla - palasin sieltä jälleen huonovointisena, joskin ruoka ja vesi paransi oloani välittömästi.
Kolmatta kertaa en enää toistanut samaa virhettä, vaan nautin välipalaksi pari löytämääni proteiinipatukkaa, jotka olivat ravintoarvoiltaan kelvollisia uuteen ruokavaliooni, hieman salaattia ja pullon Pepsi Maxia, eräällä koko päivän kestäneellä ostosreissulla, jolloin tuli jahdattua puutteellisia artikkeleita ympäri kaupunkia. Yllättäen nämä puutteelliset artikkelit koskivat pääasiassa koiraa. Yksi oleellinen tavara jäi hankkimatta, nimittäin häkki, mutta noin muuten sain päivitettyä treenikamat 1.0 treenikamoihin 2.0. Nyt pitäisi olla sellaiset vermeet, että kelpaa keskittyä treenaamiseen.

Ostin rakkaalle koiralleni myös viilentävän makuualustan, jonka hankkimista olen harkinnut vain hieman vajaan vuoden.

Mitäs muuta?

Sain taas retkeilukuumeen ja rupesin suunnittelemaan varusteiden hankkimista. Halusin vaeltamaan viime kesänäkin, mutta en omannut oikeanlaisia varusteita. Kallein ostos tulee olemaan makuupussi. Noin  muuten ajattelin pärjätä pressulla, köydellä sekä trangialla, kuten eräällä maanpuolustuskurssilla oli teemana.

Kouluunkin pitäisi palata jo 14.3. enkä tiedä vielä otanko verkko-/etäkursseja, vai menenkö ihan tunneille. Olo on hieman sellainen, etten tiedä jaksanko vielä nähdä ihmisiä saati pyöräillä 4xviikossa kaupunkiin ja takaisin, mutta tässä on aikaa vielä suunnitella asioita.

Toipumista pidän kuitenkin tärkeimpänä. Olen kyllä siis liikkunut ja sain lääkäriltä ihan jopa luvan liikkua niin paljon kuin mieli tekee, koska se auttaa triglyihin. Olen hieman jopa juossutkin, lähinnä tosin vain kokeillakseni, että saanko kipuja. Mitään hulluja repimislenkkejä en ole vielä uskaltanut kokeilla, mutta lähes päivittäin olen kävelyllä käynyt oman olon ja jaksamisen mukaan.

Noin muuten laumallani on kaikki kuten pitää ja arki on tällaista hiljaiseloa. Ei mitään ihmeellisyyksiä suuntaan tai toiseen. Tyydyn tällä hetkellä tähän.

Miten niin muka olen hemmoteltu?

R10.4

Se tunne, kun kukaan ei tiedä mikä on vialla.
Heräsin noin viikko sitten yöllä aivan jumalattomaan kipuun vasemmalla puolella vatsassa, suhteellisen ylhäällä. Aamuun mennessä särkikin jo koko vasenta puolta kropasta.

Vietin muutaman päivän ensiavussa ennen kuin pääsin osastolle, jossa vietin alle vuorokauden tippaletkussa kiinni, ennen kuin laittoivat kotiin antibioottien kanssa.

Verta on otettu niin paljon, ettei enää löytynyt kunnollista suonta kyynärtaipeesta, joten viimeisimmän kerran verta otettiin ranteesta.

Olen saanut uusia elämänkokemuksia tietokonekerroskuvauksen ja ultraäänen muodossa. Parin viikon päästä on vielä magneettikuvaus.
Vatsasta ei kuitenkaan löytynyt muuta kuin turvotusta ja jokin epämääräinen löydös maksasta.

Pelottavaa, ellen sanoisi.

Mörkö istui rinnan päälle ja hokee mulle:
"läski, läski, läski, läski, läski..."

Älä nyt saatana hyperventiloi.

Keep on keeping on.

Ei ole olemassa välitilaa. Joko välitän tai sitten en. Kyllästyin etenemään paniikista paniikkiin ja vain päätin, että en välitä enää.

Joten en välitä.

Samalla väsyn siihen, että en ole tässä maailmassa tarpeeksi. Jaan itseni kolmen miehen kanssa, jotta unohtaisin hetkeksi todellisuuden. Geralt of Rivia pitää seuraa silloin kun kyllästyn Dexterin verileikkeihin ja Dexterin puoleen käännyn silloin kun Geralt of Rivia, Butcher of Blaviken, White Wolf turhauttaa. Sitten on tietenkin VW. Elämäni ainoa, todellinen mies, jonka läheisyys on yhtä taianomaista kuin kuvitteellisten sankareiden, mutta paljon, paljon todellisempaa.

Pyysin apua, mutta en saanut sitä. Täytyy siis vain "yrittää yrittämistä", "jatkaa jatkamista". Mitä se nyt sitten ikinä suomeksi onkaan. Keep on keeping on.
En puhu tarpeeksi suomea nykyään, vielä vähemmän kirjoitan sitä.

Kirjoittamiseen olen hukuttanut aikaa ja tunnetiloja. Aloin lukea siinä toivossa, että inspiroituisin jostain ja saisin jatkettua paria novelliani - kuten arvattua, turha toivo. Ajattelin myös aloittaa kirjallisuusblogin, mutta en ole keksinyt sille hyvää nimeä. Se olisi nimenomaan vain kirjallisuusblogi; kertoisin elämästäni kirjailijana, antaisin neuvoja, arvostelisin kirjoja ja muiden ihmisten novelleja, jos joku sellaisia sattuisi lähettämään. Vähän kaikkea siihen liittyvää. En tiedä itsekään vielä.
Aktivoiduin viimein Goodreadsin suhteen. Yritin sitä joskus käyttää, mutta sieltä ei löytynyt puoliakaan kirjoista, joita olin lukenut, joten en aloittanut sen käyttöä. Nyt olen joitakin löytänyt ja aloitin sen käytön.

Toivon vain, että tämä harmaus sulaisi pois. Haluaisin olla läsnä, mutta se on tällä hetkellä liikaa vaadittu. Kaiken pakeneminen on niin paljon helpompaa.

Pakeneminen on ainoa tapa säilyä hengissä. Paetessa vain välimatkalla on väliä.

Stop it, please.

Näin unta armeijasta. Veljeni ja rakkaani veli olivat siellä, minäkin olin siellä. Se oli outoa. Veli ei tule menemään armeijaan ikinä, rakkaan veli menee maanantaina, minä menen vuoden tai kahden päästä, riippuen muusta elämästäni. Rakas on sitä mieltä, että hän pystyisi järjestämään asiat niin, että pääsisin jo nyt ja näyttäisin ammattimaiselta. Ei se kuulemma vaadi kuin muutaman puhelinsoiton.
Mutta kuten sanoin hänellekin, en halua mennä kesken koulun, haluan mennä sinne sen jälkeen, koska haluan jäädä sinne töihin. En halua palata välillä siviiliin toimittamaan valmiiksi jotain, minkä valmiiksi saaminen on yhtä tuskaa. Ainakin tällä hetkellä.

En pidä siitä, että pääni näyttää kuvia, jossa koen tätä omituista onnellisuutta. Tuntuu, että tällä hetkellä mikään ei motivoi, enkä ole varma, että mitä minun pitäisi sen suhteen tehdä.

Hengitän ja se on kai tällä hetkellä ainoa asia, jolla on mitään väliä.

340 euroa olen uhrannut vapaaehtoiseen maanpuolustukseen kahden viimeisen vuoden aikana. Kolmas vuosi alkaa, ilmoittauduin taas keväiseen harjoitukseen ja jos sieltä irtoaa paikka, tekee se 400 euroa ilman matkakustannuksia.

Rakastan sitä, mitä teen, vaikka mielihyvän saaminen onkin ollut vaikeaa ja raskasta viime aikoina.

Mutta minun on uskottava itseeni ja siihen, että kaikki kääntyy lopulta minun voitokseni.
En tiedä miten, mutta jotenkin.

Trying desperately to get my shit together.. *boom* a depression? Wtf.

En tiedä mitä päässäni on tällä hetkellä menossa.

Sen tiedän, että olen helvetin kyllästynyt tähän olotilaan. Olen helvetin ahdistunut 24/7 ja nyt lisäksi olen joko masentunut tai sitten tämä on vain jokin hormonikuoppa tai sitten kaamosmasennus. Onhan tätä jatkunut jo pidempään, mutta tuntuu, että olo on vain pahentunut joulukuun aikana. Enkä tiedä miksi - kaikki pitäisi olla reilassa; minulla on mahdollisuus kouluttautua, "työpaikka", parisuhde ja kuljen tavoitettani kohti tasaisen varmasti.

Totesin, että koulu on liian raskasta. Edes nykyisessä muodossaan, siihen päälle työkkärin pakkotyö, jonne on pakko valua paikalle. Kouluun ei ole, koska verkko- ja etäkurssit. Koulua siis voi helpottaa, mutta orjatyö on vitun orjatyötä.

Anoin sossusta bussikorttia, mutta olen varma, että ne on sitä mieltä, että eiei. En saanut edes rahaa talvivaatteisiin, joten nyt kuljen laina-/lahjoitusvaatteilla, jotka hajoavat päälleni... Tarvitseeko sanoa, ettei lainavaatteisiini kuulu talvitakki?

Sain myös 150 euroa yhdistetyksi syntymäpäivä- ja joululahjaksi isältäni. Olen 91% varma, että sossu ottaa sen huomioon tulona ja sitten tilanne on se, etten ole edes saanut mitään lahjaa. Minun kun piti käyttää se niin, että voisin aloittaa tankotanssin uudestaan, sillä sitä olen kaivannut aivan tajuttomasti viimeaikoina. Tosin, sekin raha on nyt huvennut 85 euroon, sillä jouduin ostamaan ruokaa ja lääkkeitä, joten mitään lahjaa ei ole edes ollutkaan...

Kaikki menee vitun elämiseen. Mistään ei jää mitään, että voisin pitää välillä huolta itsestäni ja tuntea oloni hyväksi tai kauniiksi tai ostaa edes vitun vaatteita. Eikä vika edes ole rahankäytössäni, sillä suurin osa menee vuokraan, loput pakollisiin laskuihin ja koiraan. Lopuilla onkin sitten jo pakko ostaa ruokaa.

Taloudellista tukea on haettu ties sun mistä vitusta ja nyt harkitsen jo sitä, että tarvitsen apua pitääkseni itseni kasassa, sillä ainoa asia, mikä tässä maailmassa tuo yhtään mitään mielihyvää on rakkaani - seksi, läheisyys ja yhdessäolo, yhdessä tekeminen ylipäätään. Kaikki muu on tasaisen paksua, harmaata liejua.

Välillä tekee niin tiukkaa, että saa edes yhtä bensatankillista laina-autoon, jotta voisin käydä rakkaani ja koirien kanssa kätköilemässä. Mutta sen kympin uhraaminenkin bensaan on joskus (=aina?) hankalaa. Arjesta on siis helvetin vaikea päästä hetkeksi eroon, näistä maisemista ei pääse eroon ja tästä olosta ei pääse eroon.

Hoen pääni sisällä, etten jaksa elää. Jos tätä oloa jatkuu vielä pitkään, päädyn samaan osoitteeseen kuin siskoni - kirkon kiviaidan taakse.

Muistelkaa edes hyvällä. Minä yritin.

Ei oo ihme, että huollot kestää näin.

Koko vuosi on ollut omituinen, en sanoisi huono, sillä olen oppinut paljon itsestäni sekä muista ihmisistä, mutta omituinen kuvaa sitä hyvin. Se on mennyt nopeasti ohitse, enkä ole oikeastaan edes huomannut sitä.
Mutta olen tosiaan selviytynyt ja saanut elämäni omituisesti järjestykseen, vaikka alkuvuodesta tuntuikin, etten yhtään tiedä mistä ja miten aloittaisin.

Helmikuussa tulin takaisin kotiseudulleni hämmentyneenä ja yksin kahden koiran kanssa. Olin asunnoton. Ainoa päämääräni oli saada elämäni kasaan. Kesään mennessä minulla oli oma asunto ja pian huomasin myös seurustelevani taas. Keväällä pysyin kai parhaiten kasassa sen takia, että minulla oli koira ja rupesin taas treenaamaan aktiivisesti. Iso kiitos tietysti kuuluu myös ystävälleni, jonka seura oli varsin voimauttavaa ja, jota ilman olisin tuskin selvinnyt. Monet illat istuttiin ABC:llä parantamassa maailmaa, lenkkeiltiin koirien kanssa ja ylipäätään tehtiin kotiaskareita yhdessä.

Tämän viikon maanantaina jatkoin opiskeluitani, joista sain hyväksiluettua muutamaan kurssin lentokonepapereillani. Olen aikuislukiossa. Eli olen jälleen matkalla kohti omaa päämäärääni ja tavoitettani. Tätä kestää pari vuotta, kirjoitan itseni ylioppilaaksi ja lähden armeijaan... Pari vuotta, jos sitäkään.

Synnyin sotilaaksi, tai jos en syntynyt, niin isä on ainakin propagandallaan sellaisen minusta tehnyt, enkä jaksa hävetä sitä enää. Se on juuri sitä, mitä minä haluan elääkseni tehdä. Onnistuin jopa löytämään miehen - ihan vahingossa - jolle maanpuolustus on elämäntapa ja, joka tukee minua tavoitteissani parhaalla mahdollisella tavalla.

Voisiko elämä enää täydellisempää olla?







Syksy on noin muuten kulunut mm. radioamatöörikurssilla, sekä kahdella maanpuolustuskurssilla, joista ensimmäinen oli Helsingin edustalla Kuivasaaressa ja toinen Tikkakoskella Ilmasotakoululla - siellä, minne minäkin joku päivä menen.

Pysytään motivoituneena:

Therian, otherkin

Jos en olisi meditoinut, olisin väittänyt sitä uneksi.

Lyhyt meditaatio kutsumiseen, aurinkoinen ja lämmin kesäpäivä. Olemme suojassa metsän sylissä. Minä ja leiskuvasilmäinen kaksoisliekkini.

Toinen shamaanirumpuineen ja sanattomine lauluineen. Rytmi porautuu vereeni, selkärankaani ja hetkessä olen toisaalla.

Luminen metsä, yönkarkea pakkashanki. Minä sutena ja jievja, valkoinen ajoporo oikealla. Juoksu jatkuu ja jatkuu ja jatkuu shamaanirumpujen hakatessa tahtia askelillemme. Kuulen läähätyksen, tunnen lihasteni työn.

Susi on yhä siellä. Toisella puolella.

En ole unohtanut miten muuttua.

Mistä tiedät olevasi oikean ihmisen kanssa?

Siitä, että hän saa sinut tavoittelemaan unelmaa, josta olit jo luopunut.

Siitä, että hän saa sinut uskomaan jälleen itseesi ja kykyihisi.

Siitä, että hän ei tuhoa itsetuntoasi, vaan nostaa sitä.

Siitä, että hän saa sinut huomaamaan hyviä puolia itsessäsi ja arvostamaan niitä.

Siitä, että hänen seuransa ei ole kuluttavaa, vaan se lataa akkuja.

Life 2.0 is compatible with Niehku 2.0

Maakuntamatkailua ja uusi koti.
Olen onnellinen.

Valmistautukaa käynnistämään Elämä 2.0.

2 soulless creatures finding each other, Satan smiled on this day.

Näitä minä mietin.

• Mitä helvettiä olet tehnyt minulle.
• Miten helvetin sokeasti voikaan rakastaa ihmistä, jonka vaikutus on vain ja ainoastaan tuhoisa.
• Mitä vittua olen sinussa ikinä nähnytkään.
• Sinä et olisi ansainnut puoliakaan siitä ajasta, jonka olit kanssani.
• En voi ymmärtää miten itsekeskeinen kusipää olit, kontrolloiva alkoholisti, manipuloiva vähättelijä.
• En tunnista itseäni.

Suurin asia, mitä olen elämässäni ymmärtänyt, on se, että me ihmiset unohdamme usein, ettei meidän elämämme merkitse maailmalle sen enempää kuin muurahaisen elämä.

Sunnuntaitreenit

:)

Pakko myöntää, että olen ihan helvetin ylpeä itsestäni. Olen alkanut näkemään asiat verrattain objektiivisemmin ja missä se vika päättyneessä suhteessa oikein oli.
Olen antanut myöten enemmän kuin olisi tarvinnut. Siirtänyt syrjään omat tarpeeni, jotta olisin voinut täyttää toisen tarpeet. Ihmisen, jolle mikään ei riittänyt tai ollut tarpeeksi hyvä. Ihmisen, jonka mielestä hänen mielenterveytensä oli minun vastuullani. Mutta enhän minä voi ottaa vastuuta kenenkään mielenterveydestä.

Toisen omistushalu ja kontrollointi on estänyt minua elämästä elämääni. Tämä yhtäkkinen vapaus on ollut huumaavaa. Itseluottamukseni on noussut, olen vapaa ja enimmäkseen peloton. Toistaiseksi olen pysynyt koossa ja olen selviytynyt ilman Kulkijaakin.
Enkä ole montaa kertaa itkenyt Kuopiosta lähdön jälkeen. Siitä olen tyytyväinen. Tunnen itseni vahvaksi.

Uskomatonta varmaan, mutta elämä viimeinkin hymyilee.
Yksinkään ei ole tarvinnut jäädä. Olen kuulemma nätti.