Minua loukkaa se, ettet ymmärrä hätääni. Mielestäsi aina vain huudan turhasta. Sinun päiväsi kuluvat varmasti leppoisasti paskaa jauhaessasi asiakkaidesi kanssa kaupassa, siinä samalla kun heittelet pakkaseen tai hyllyyn tavaroita.
Mitä luulet minun tekevän? Piirrän tai kirjoitan tai valokuvaan tai kuljeskelen koiran kanssa ulkona.
Jälkimmäistä en nyt ole voinut harrastaa selkäkivun ja rikkinäisten kantapäideni vuoksi hetkeen. Aika on paljolti siis kulunut piirtäen tai kirjoittaen.
Luulisi siis hätäni siitä, että aiot perseelläsi murskata minun piirtopöytäni kynän, olevan sallittu. Etenkin kun et vaivaudu siirtämään (aivan kuin siitä olisi niin helvetin paljon vaivaa) sitä ennen kuin rötkähdät ruhoinesi sohvalle.
Se on minulle t ä r k e ä. Mutta sitähän sinä et voi ymmärtää. Se on minun instrumenttini. Jotakin, jolla voin halutessani vauhdittaa ajan kulkua. Rahalla saa uusia, toki. Mutta tarvitseeko ehdoin tahdoin rikkoa jotain, joka vielä toimii?
Se nyt sattui vaan jäämään siihen, kuten sattui kameralaukkunikin jäämään lattialle.
Aivan kuten sinulta sattui jäämään eräs kuuluisa juomalasi, jonka jäänteitä sittemmin sain kaivella varpaistani, tuohon korkealle pöydänvirkaa toimittaneelle jakkaralle, siirtäessäsi laiskan ruhosi sängyn puolelle.
Aivan kuten näyttökin jäi päälle, vaikka aivan hyvin olisit voinut sammuttaakin sen, sillä tiesit kyllä, etten aio siitä katsoa enää mitään ja koska minulla sattui olemaan pesukone täytettävänä juuri sillä hetkellä.
"Ei minulla ole huomenna kiire töihin."
Asiat voisi siinä tapauksessa hoitaa nyt, eikä sitten kun ne ovat sirpaleina lattialla. Vaikka eihän se minulta ole millään tavalla pois, jos näyttö humpsahtaa kissojen yöllisten riekkumisten johdosta maahan. Tai astiat.
Minä en ole sinun komentosi alla, minun ei tarvitse katsella tuollaista porsastelua.
Toivottavasti sattuu, edes puoliksi yhtä paljon kuin minuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti