Sotarummut.
Ääni, joka hakkaa tärykalvoni pois paikoiltaan ja saa jähmettyneen vereni virtaamaan. Olen taas minä, villi ja kesytön susinaaras keskiyön tahtoineni. Mieleni tekee juosta. Niin silmittömän paljon.
Tämä musiikki on kuin myrkkyä. Vaikutus kai vain positiivinen; myrkyttää minusta pois sen puolen, jota en hyväksy ja, jota en tahdo olla. Eikä minulle jää kuin minä.
Inhoan sitä, miten ihmiset saavat minut joskus vihaamaan itseäni. Silmittömällä raivolla tuhoamaan sitä, mitä minun pitäisi rakastaa tai ainakin hyväksyä. Hyväksynkin, useimmiten. Sitten on niitä hetkiä, kun vain poljen verisessä mudassa paikallani. Onneksi ne ovat vain hetkiä.
Väsyttää, myönnettäköön. Kuulokkeetkin alkoivat jo sattua korviin. Paljonkohan mahdoin nukkua? 5 tai 6 tuntia. Nukuin kai melkein heti, kun laskin pääni tyynyyn. Tai no, hetken aikaa ehdin pelkäämään, että apuajosennytsaakkaanunta, mutta sain kuitenkin. Aamulla heräsin suudelmiin.
En jaksa tehdä mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti