Pikkuveli

Kuuntelen joskus ikävissäni, salaa, sitä kenellekään myöntämättä, musiikkiasi.
Miten aika kuluukaan, miten oletkin nyt jo kaukana minusta. Meistä.
Särkyneen perheemme raunioista.
Ei se mitään. Wounds will heal.
Olen etääntynyt äidistä, lähentynyt isää ja sinua. Teidän kauttanne kai saanut voimaa, omituista, lämmintä voimaa. Olen ylpeä sinusta. Salaa.
Vaikka olenkin katkera siitä, etten riitä. Vanhemmille. Sinua silti tuen. Minkä voin. Toivon parasta.
Sen sinä ansaitset. Ei sinullakaan ole helppoa ollut.

Musiikkisi muistuttaa sinusta, kertoo sinusta enemmän kuin uskotkaan. Pala sinua, sielunmaisemaasi.
Tieto rauhoittaa; olet olemassa, vaikka kovin kaukana.

Pystyt silti ihmeisiin.

Musiikissasi on voimaa.

Kun ei aina tarvitsisi olla niin yksinäinen..

Puhumme äidin kanssa puhelimessa vain kertoaksemme toisillemme tekosyitä.

"Et oo sitten käynyt."
"No ei ole rahaa. Mutta eipä suakaan ole näkynyt ja sulla sentään on auto."
"No ei ole kerinnyt, täytyy joku päivä katsoa..."
"Joo."

Oikeasti olen helpottunut, ettei ole käynyt. Olisi vielä soittamattakin. En jaksa leikkiä näiden kulissien kanssa, joita molemmat siirtelemme mielemme mukaan. Tivaa opiskeluista, tekemisestä, töistä. Jotain on kuulemma pakko tehdä. Fuck off.
Toivon, että edes kerran elämässäni voisin käskeä sitä suksimaan vittuun ja lopettamaan tuon alituisen kontrolloinnin. Eikä tämä ole mitään vitun vainoharhaisuutta, vaan se oikeasti tuntuu siltä, että se yrittää elää minun elämääni. Tekisi varmaan päätökset puolestani, jos olisin yhtä tahdoton kuin vetelä paska.

Miten onnellinen olenkaan silloin, kun voin kadota pelien sisälle. Maailma haihtuu hitaasti pois ympäriltäni.

Olen liian ahdistunut tekemään mitään. Välillä haluaisin vain lakata hengittämästä tai edes syömästä. Kuihtua hiljaa pois. Kuulostaa liian hyvältä.

Pyydän, jätä minut rauhaan.

the midnight disease :::: the sight of the stars make me dream

Kun lakkaa puhumasta, ei loppujen lopuksi ole montaakaan paikkaa, mihin mennä.
Tätä voi hyvin verrata puhumisen lopettamiseen. Samalla tavalla halusin joskus vaientaa itseni. Yritän päästää irti ihmisistä, haluan nähdä, kuka kaipaa minua ensimmäiseksi. Vai kaipaako kukaan.
En tiedä, että kumpi sattuu enemmän. Se, että minua ei huomata nyt vai se, että minua ei huomata kun teen fb-itsarin.

Oikea kuolemani huomattaisiin, that's for sure. Kuolisin mielelläni muuten, mutta en voi sietää sitä tietoa, että miten tekopyhästi ihmiset tulisivat jeesustelemaan hautajaisiini. Puhuisivat paskaa siitä, miten hieno ja ihmeellinen ihminen olin ja miten surullista se on, kun lähdin niin aikaisin. Kuitenkaan tajuamatta, että HE olivat syy siihen, miksi en jaksanut enää. Tai pikemminkin se, että he eivät nähneet minua.
Enkä halua, että kukaan itkisi hautajaisissani. Mikä vitun oikeus kellään olisi itkeä siellä, kun kukaan ei itkenyt eläessänikään kanssani?
En voi ymmärtää sitä, että jos olen muka niin vitun tärkeä, niin miksi sitä ei voi näyttää NYT eikä vasta sitten kun olen mullan alla...
Jos ikinä kuolen johonkin, niin yksinäisyys on varmasti se, mikä vie hengen.

Olen nykyään hirveän vihainen, turhautunut ja kylmä. Istun mieluummin koneella, kuin olen rakkaimpieni kanssa. Pakenen mieluummin peleihin. Piirrän ja kirjoitan maanisesti vain kumittaakseni todellisuuden ympäriltäni. Unohtaakseni kaiken muun. On vaan paljon helpompaa elää kuvitteellisissa maailmoissa, kuin istua ja odottaa puhelimen soivan. Josko-minua-joku-kaipaisi-tai-tarvitsisi.
Mutta kun kukaan ei tarvitse.

Se on ristiriitaista, että tavallaan olen tällaista yksinäisyyttä odottanut. Tämä on samanlaista kuin vuosia sitten. Samalla tavalla rikkovaa.

Tätä olen odottanut, jotta voisin kirjoittaa. Kirjoitankin taas, muutakin kuin runoja tai blogia. Mikä tuntuu omalla tavallaan hyvältä.

• I don't know much about creative writing programs. But they're not telling the truth if they don't teach, one, that writing is hard work, and, two, that you have to give up a great deal of life, your personal life, to be a writer.
• Writing is the only thing that, when I do it, I don't feel I should be doing something else.
• Writing is hard work and bad for the health.
• Writing is a socially acceptable form of schizophrenia.
• When I say "work" I only mean writing. Everything else is just odd jobs.
• Writing is the most fun you can have by yourself.
• No one ever committed suicide while reading a good book, but many have tried while trying to write one.
• Writing is a solitary occupation. Family, friends, and society are the natural enemies of the writer. He must be alone, uninterrupted, and slightly savage if he is to sustain and complete an undertaking.
• I live with the people I create and it has always made my essential loneliness less keen.

tea time

jos puilla olisi ääni
mitä ne kertoisivat
jos tuuli löytäisi sanat
mitä se sanoisi

miten vaikea on päästää irti
kaikesta rakastamastaan
miten vaikea on hyväksyä
tämä yksityinen helvetti
totuus ettei kukaan välitä                                                                                                         ( p a i t s i   s i n ä )

sisälläni on niin paljon vihaa
vihaa vihaa vihaa
ja ehkä vähän surua

miten oppia itsekkääksi
                             jos ei ole sellaiseksi syntynyt?

Hui.

Joulu, josta en osannut uneksia. Vuodenvaihde, sekin ihmeellinen. Kurin palautus, niskalenkkiote itsestäni; minä laihdun.

Tämä nainen käy läpi uudelleensyntymistä; en osannut aavistaa sen tuntuvan tältä, kaoottiselta, pelottavalta, samalla kuitenkin hurjan ihanalta ja... rohkaisevalla tavalla mahdolliselta.

Olen toiveikas, vaikka silti negatiivisten tunteiden riivaama. Kärsin myös näkymättömyydestä. Se on maailman kurjin tuntemus.

Tuntuu kuin kaikki olisi hallinnassa. Mitä rakas puolikkaani joskus sanoikaan; asioilla on tapana loksahtaa kohdalleen.

Vaikka minusta tuntuu, etten ole vielä kuullut ainuttakaan loksahdusta. Kaikki tuntuu silti tavattoman yksinkertaiselta ja helpolta. Tai sitten olen vaan nukkunut liian vähän ja ulkoillut liikaa.

En osaa sanoa mitään järkevää. Sisimpäni on kovin hiljainen ja autio. Uutena vuotena rakettien paukkeessa minua kyllä ulvotti, mutta... se ei ole sama asia?

En tiedä, mutta joka tapauksessa kuitenkin kaipaan sitä nelijalkaista sisälläni. Sen villiyttä ja kesyttömyyttä, loppumatonta halua olla vapaa.

Haluan saada itseni kuntoon. Elämäni hallintaan ja lopettaa tämän typerän ajelehtimisen. Vaikka silti, mitään muuta en haluaisikaan tehdä kuin tätä. Vain olla ja käydä välillä metsässä samoilemassa. Lienen sekava, sekaisin.

Jotain merkillistä olen itsessäni havainnut; nykyään niin suuri suru kuin ilokin saa minut haluamaan ulvoa. Yksinäisyys, sekin ylitsevellovana ulvottaa kovastikin. Mutta kiihtymys - haluaisin silloin aina ulvoa.

Lienen kumma.

Aion ryhdistäytyä tämän blogiyksilön kanssa. En tosin tiedä, että miten. Ehkä ensiksikin valtaan tämän kokonaan itselleni, sillä puolikkaallani ei tunnu olevan ikinä mitään sanottavaa...

Ulkona satoi lunta, näinkö unta? Pieni hiutale taivaalla lenteli, selässään taikaenkeli. Kädessään lahjaa kantoi, Uudeksi Vuodeksi kotiisi antoi, kattosi päällä ripotteli paketista Onnea ja Iloa monen monta kiloa, ravisteli vielä rakkautta syvää ja terveyttä oikein hyvää, Hyvää ja rauhaisaa Joulua sekä menestystä tulevalle vuodelle.

Ulkona satoi lunta, näinkö unta? Pieni hiutale taivaalla lenteli, selässään taikaenkeli. Kädessään lahjaa kantoi, Uudeksi Vuodeksi kotiisi antoi, kattosi päällä ripotteli paketista Onnea ja Iloa monen monta kiloa, ravisteli vielä rakkautta syvää ja terveyttä oikein hyvää, Hyvää ja rauhaisaa Joulua sekä menestystä tulevalle vuodelle.

Ulkona satoi lunta, näinkö unta? Pieni hiutale taivaalla lenteli, selässään taikaenkeli. Kädessään lahjaa kantoi, Uudeksi Vuodeksi kotiisi antoi, kattosi päällä ripotteli paketista Onnea ja Iloa monen monta kiloa, ravisteli vielä rakkautta syvää ja terveyttä oikein hyvää, Hyvää ja rauhaisaa Joulua sekä menestystä tulevalle vuodelle.

Ulkona satoi lunta, näinkö unta? Pieni hiutale taivaalla lenteli, selässään taikaenkeli. Kädessään lahjaa kantoi, Uudeksi Vuodeksi kotiisi antoi, kattosi päällä ripotteli paketista Onnea ja Iloa monen monta kiloa, ravisteli vielä rakkautta syvää ja terveyttä oikein hyvää, Hyvää ja rauhaisaa Joulua sekä menestystä tulevalle vuodelle.

H Y V Ä Ä J O U L U A !

Your voice chased away all the sanity in me.

Perfektionismi. En osaa antaa sille suomenkielistä vastinetta. Eikä minun kai tarvitsekaan; sana selittää itsensä.

En tiedä, että mikä on ajanut minut siihen, että lopetan opiskelun. En tiedä, että johtuuko se yksin ATTO-aineista vai tunnenko vain epäonnistuneeni niin totaalisesti, ettei minun kannata jatkaa? Tunnen myös itseni nöyryytetyksi... epäonnistuneeksi.

Opettaja on sitä mieltä, että minun pitäisi hakea keskeytystä. Millä verukkeella? Ei minulla ole sairaslomaa, enkä voi sellaista saada, koska en vain ole kenenkään papereissa, enkä suostu kenenkään papereihin menemään. En halua enää otsaani hullun leimaa, olen sitäkin kruunua kantanut jo ihan tarpeeksi.

Välillä minusta tuntuu, että minun pitäisi hankkia lapsi, jotta tämä kaikki säätäminen olisi edes vähän hyväksytympää. Opiskelun lopettaminen etenkin.

...ja kyllähän se kauniimmalta kuulostaisi, kuin mielenterveysongelmat tai burnout tai mikään. Niissä papereissa, joihin se on pakko painattaa, kuin todistamaan sitä, että

SINÄ OLET

EPÄONNISTUNUT ! ! ! ! ! ! ! ! ! ! !

These wounds won't seem to heal
This pain is just too real
There's just too much that time cannot erase

Kuin olisi myrskyn silmässä. Hetken tauko, ennen kuin kaikki hajoaa. Pakenen. Enkä pysty lopettamaan. Olen vieras itselleni. Minä pelkään.

Tämä ei ole kuolinvuode.

On ollut kovin tyhjää. En saa otetta elämästäni, saati itsestäni. Kaikki tuntuu sekavalta, ajatukseni eivät pysy kasassa. Aamusta iltamyöhään, ahdistaa. Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa.
Pakenen sitä, minkä ehdin. Tuntuu, että otteeni lipeää kaikesta.

Tunnen leimautuvani taas hulluksi. Pelkään, että minut erotetaan koulusta. En voi sille mitään, että pelkään ihmisiä. Oma uskoni on loppu ja pian kai loppuu toistenkin.

Tie kapenee. Uuden aamun on noustava tämän pimeyden keskelle ennen kuin minun voimani ovat ehtyneet. En jaksa kamppailla enää, en jaksa paeta. Joudun kohtaamaan sen kaiken silmästä silmään.

Heti maanantaina.

>>NaNoWriMo<<

Seuratkaa ja kannustakaa tai ottakaa vaikka itsekin osaa.

Niin kuin puu lehdetön

olen ilman Sinua Rakas. Pyydän vain ikuista yhteistä taivalta. En voi olla ilman Sinua. Älä jätä minua; vaikka olen vain pieni kitisijä. Rakastan Sinua.

Kirjoita Palavien siltojen sinfoniaan..

Mitä minä kirjoitan?

Huomaan pakoilevani todellisuutta; pelaan liikaa ja kirjoitan liikaa.
Talouspolitiikka on huolestuttava.
Yksinäisyys on huolestuttavaa.

Silti minä kaipaan pientä kitisijää meidän kotiimme.

Millä niskalenkillä saisin itseni elävien kirjoihin?

Arjen hallitseminen on vaikeaa.

Katkeruuden misantropinen monologi

niin se loppuu kuten alkaa
unohditko minut
vai muistatko vaikket haluaisi

( niin ne sanovat, sen mitä näet, sitä ei voi tehdä näkemättömäksi, mutta minäpä sanon, että aina voi sulkea silmät )

kuinka kylmäksi olenkaan muuttunut
vuosien kuluessa ohitse

eikä minulla ole
pienintäkään syytä
välittää kenestäkään

siitä saavat syyttää vain itseään
nuo ihmiset

kylmyys, tiedäthän
ihmiset tahtovat vain etelään
pakoon kylmää

luonteen heikkoutta, väitän

enkä odota
että minun rakkaudestani tulisi
jotenkin olla kovin kiitollinen

vihani on ansaittua
syystä
etkä edes sinä voi pyyhkiä pois syitä
joiden vuoksi kavahdan jopa lapsia

inho, tiedäthän
ei minun tarvitse pyytää anteeksi
tai selittää sinulle

et kuitenkaan ymmärtäisi

Yörytmejä

ssshh.. so silent...

Harhailevia ajatuksia. Muistutan itseäni jatkuvasti siitä, että vaikka jollain toisella onkin pilli, niin minun ei tarvitse hyppiä sen tahdissa. Minä voin päättää ja olla päättämättä, sekin tavallaan on päätös. Päätös olla päättämättä.

On kuin putoaisin suuren pimeyden sisään; se pelottaa minua, mutta samalla kiehtoo. Olen astumassa tutusta johonkin, mitä en tunne ja olen vieläpä erittäin tyytyväinen, että teen niin. Tunnen itseni niin voimakkaaksi ja epävarmaksi yhtä aikaa. Vaikka en tiedä, että onko minulla syytä pelätä muuta kuin ihmisiä ja puhelimia.

Vaistoni ovat kovin sekaisin. Välillä toimivat, mutta silti harvoin. En tiedä, että toimiiko minussa mikään muukaan kovin usein.

Haluan kirjoittaa jotain suurta, arvoituksellista ja synkkää. Novellin muodossa. Kuuntelen tätä.

Vuosi vuodelta muutun kummemmaksi. Tällä hetkellä tunnen olevani niin lähellä ja niin kaukana, yhtä aikaa. En vain tiedä, ole lainkaan varma, mistä.

pa ...in is relief... lavien siltojen sinfonia

Paimenkoira

En voi hengittää. Päällimmäinen tunne.
Surullinen olo. Alitajuinen yritys hidastaa aikaa.
Enemmän kuin pystyn myöntämään, suren sitä, että toisten aika lähenee loppuaan. Toiset muuttuvat sairaammiksi, vanhemmiksi, hauraammiksi. Toiset lähtevät, kun minun on vielä jäätävä tänne. Se yksinäisyyden tunne, joka siitä tulee. Lohduttomuus. Kuin mikään ei veisi ikinä tuskaa pois. Kuin mikään ei ikinä pyyhkisi näitä kyyneleitä pois. Kuin mikään muu ei olisi tarpeeksi vahva siihen, kuin sinun huolehtiva kuonon töytäisysi.

Jokin minussa kuolee sinun mukanasi. Se menettää elämänhaluaan päivä päivältä yhä enemmän. Toivoaan siitä, että tässä maailmassa olisi enää mitään, minkä vuoksi taistella ja selvitä. Avuttomuuden tunne, kun mitään ei enää ole tehtävissä. En halua jäädä yksin. Ole kiltti, älä jätä minua.

Mikään ei voi ahdistaa enempää, kuin se tieto, että emme selviä täältä yhdessä. Pelkään, että en osaa elää ilman sinun turvaasi.

Hengitykseni ei kulje.

Kiellän itseäni miettimästä tulevaisuutta; on vain tämä hetki, tämä tässä juuri nyt. Se onkin, mutta se ei riitä. Sekään ei riitä, vaikka olet antanut minulle koko elämäsi, rakkautesi, ystävyytesi. Kaiken, mitä tuollaisella pienellä koiralla voi olla. Miten sinussa voi olla jotain niin suurta, kuin sinussa on. Jotain niin turvallista, joka on minut tuudittanut uneen lukemattomina iltoina. Miten helppoa onkaan painaa pää turkkiasi vasten ja hengittää koirantuoksuasi. Miten hellästi pieni kielesi kerää kyyneleet.

Miten vihainen ja turhautunut olenkaan, miten surullinen ja ahdistunut. Paniikinomainen. Avuton luonnonkiertokulun edessä. Miten salaa toivon, että se ottaisi minutkin.

Minusta tuntuu, että kukaan muu ei osaa ottaa suruani todesta. Kukaan ei pysty lohduttamaan samalla tavalla kuin sinä.

En vain halua menettää sinua, enkä tiedä, että miten minun tulisi reagoida. Miten olla surematta, vaikka surulliseksi tämä kaikki minut tekeekin.

Vaikka tämä tuntuukin julmalta sanoa ääneen, niin sinun katselemisesi elossa ei ole yhtään helppoa, sillä tiedän, että joskus tulee aika luopuakin. Sitä luopumista ehdin odottamaan ja suremaan.

Nytkin nukut niin sievällä kippuralla sohvalla, sukat pääsi alla kuin tyynynä. Tuttua hajua, turvallisuutta. Minun tekisi mieli kerätä sinut siitä syliini ja kutitella pientä masuasi. Tuntea sydämesi sen pienen luisen vankilan läpi.

Minusta tuntuu, että rauhoituin. Pääsin turvasatamaan.

Mutta minä pyydän; älä jätä minua ihan vielä.