4852

Keitä te kaikki vierailijat olette?

i'm not here

Surkeat kommentit saavat minut kirjoittamaan kuin hullu.
Olen kyllästynyt kuulemaan, miten hienoa, kaunista, ihmeellistä ja lässynlää tekstini on.
Kertokaa joskus, mikä niissä on vialla.

Julkista nöyryytystä ja paniikkikohtauksia

Mielenkiinto loppuu yrittämiseen.
Haluan pois tästä yhteiskunnasta.

Tässä tilanteessa pitäisi olla stressaantunut kuoliaaksi, mutta en jaksa välittää. Yks vitun hailee. Aivan kaikki.

Mun paras kaverini on 2-vuotias valkoinenpaimenkoira ja 11-vuotias pumi.
Mä en kuulu minnekään.

Yrittämisestä rankaistaan.

En ole sama ihminen, kuin olin vuosi sitten. En ole myöskään sama ihminen kuin keväällä.

Sosiaalisten tilanteiden pelko on ottanut takapakkia ja en jaksa selviytyä. Yrittämisestä rankaistaan julkisella nöyryyttämisellä paniikkikohtaukseen, josta toivun koulun vessassa täristen lattialla kunnes jalat suostuvat taas kantamaan.

Tulen kotiin kesken päivän. Vedän huutoitkua, enkä oikeastaan edes tiedä miksi. Itken koko illan.

Lyödyllä on lyöty olo. Minä en jaksa taistella enää.
Mutta kun en tahtoisi antautuakaan. En näin helpolla.

Haluaisin kuolla niin, että se näyttäisi taistelulta. Syöpä tai jotain.

Olen parempi kun en masentele?

Miten voisinkaan. Masennus on yliarvostettua.

Olen vain väsynyt.

Väsynyt aina saamaan selkääni.

Kuolemantauti tanssiin houkuttelee häpyluullaan

Kesä on tehnyt minulle jotain. Se itkuinen, paniikkikohtauksinen Nuihkuli jäi jonnekin. Vointi on parempaan suuntaan, huonot päivät iskevät edelleen kovilla takaisin, mutta hyvät päivät ovat aidosti hyviä päiviä - ja niitä on useita, peräkkäin. Olen myös jopa melkein innoissani koulun jatkumisesta.

Itsetunto on noussut, tiedän näyttäväni tällä hetkellä terminaalivaiheen syöpäpotilaalta tai muulta epämääräiseltä, kuolemaa lähentelevältä solukasalta, kiitos palamiseni Sawo Showssa. Olen punainen, turpea ja ajoittain niin kipeä, että vaatteiden pukeminen on suoritus. Tänään olen selviytynyt buranatta, vaikka muina päivinä on mennyt päiväsaikaan kaksi ja nukkumaan käydessä yksi. Joutunut pahimmillaan ottamaan sen buranan ennen kuin edes kuvittelee nousevansa sängystä. Ihoa särkenyt joka paikasta.
Anyway, olen siis helvetin ruma ja normaalisti se olisi vaivannut suurestikin, mutta nyt kun kävin ostamassa koulutarvikkeita ja Sudelle näyttelytaluttimen, en pelännyt katsoa ihmisiä silmiin, vaikka tiesin, että ne vain tuijottavat, kun toinen puoli naamastani on kirkkaan punainen ja toinen, noh, normaali.

Tänäänkin siis tuntuu hyvältä. Ottaen huomioon, että suurin osa kesälomastani on mennyt käänteiselle unirytmillä, osittain siksi, että koirien on parempi ulkoilla viileämmällä säällä ja osittain siksi, että olen pelännyt uloslähtöä. Ja ihmisiä.

Normaalisti kaupankassalla alan tärisemään ja hermoilemaan, mutta tänään totesin itselleni, että miksi minun täytyisi kiirehtiä ulos. Minuun sattuu käsien ojentelu, joten saan pakata tavarani ihan sillä tahdilla, kuin parhaalta tuntuu. Kenelläkään ei ole siihen mitään sanomista.

Tosiaan...
Sawo Showssa vierähti pari päivää viikonlopulta. Kaverin koiralla meni perjantaina hyvin (SERTI, CACIB, VSP), mutta lauantaina sai vain sinisen nauhan.
Itseäkin puraisi näyttelykärpänen, enimmäkseen tosin tykkäsin siitä iloisesta ja innostuneesta ilmapiiristä. Sikäli jos minulta kysytään, niin kaverin turhan vakava suhtautuminen koiransa menestymiseen ja menestymättömyyteen lievästi ärsytti minua. Etenkin lauantainen kiukuttelu, kun koira ei tuonutkaan sitä viimeistä sertiä kotiin. Kun siinäkin oli vain kyse tuomarin mielipiteestä, jonka mielestä koira siis oli isopäinen ja isokokoinen ja pyöreä perseinen. Ei siis todellakaan mikään koiran syy.
Itselleni jotenkin koira on ihan samanarvoinen, menestyisi se kehässä tai ei. Siksi oli vaikea samaistua kaverin kiukutteluun ja tunnetilaan ja siksi se ärsytti.

Itse on vaan lähdettävä ihan alusta; ensin haettava sitä kehäkokemusta mätsäreistä, ennen kuin kehtaan lähteä virallisiin kehiin. Tai Joikun tapauksessa, kaikki täytyy aloittaa ihan perusteista; seisominen, ravaaminen ja ylipäätään tuon näyttelyhihnan päässä kekkulointi. Nyt se hämmentyi ja taisteli vastaan, kun kokeilin, että mahtuuko sen kupoli siitä läpi vai täytyisikö käydä vaihtamassa. Yhtään jos kiristin, niin koira aloitti heti rimpuilun. Ymmärrän sinällään, eihän se nyt missään määrin ole tottunut ketjukaulaimeen, kun sillä puolikuristava ja pehmustettu panta on ulkoilua varten ja kotioloissa yleensä ollaan täysin ilman mitään.

11. päivä kuluvaa kuuta ollaan vinttariradalle menossa kiihdyttelemään. Pääsee höntti ajamaan ihan luvan kanssa, kun jonkinmoinen vietti siellä tuntuu olevan, mitä katsoo kun se cityrusakoita, oravia ja lintuja kyttää ja yrittää jahdata.

Luonnetesti ja BH-koe täytyisi saada läpi... Sen jälkeen täytyisi ToKon rinnalle kehittää jokin laji.. Pelastuskoiratoiminta kiehtoisi edelleen, mutta Kuopion sisäsiittoiset koirapiirit eivät vastaa lähestymisyrityksiini. Ajattelin tosin kokeilla, että mitä tapahtuu jos liittyisin paikalliseen koirakerhoon ja rotuyhdistykseen, jos sitä kautta pääsisi jonkinlaiseen toimintaan kiinni.

Tuossa koirassa on niin paljon potentiaalia, että en tahdo antaa sen mennä hukkaan.

Two-spirit

Olenko liian vanha tajuamaan, että olen agender?

väsymys

paaston tarkoitus on puhdistaa
kuka tätäkin paskaa viitsii lukea
yritän kirjoittaa mutta en muista miltä rakastuminen tuntuu

I cry when angels deserve to die.

Yhdessä asiassa olen taitava. Se on asioiden sisälle sulkeminen, niiden mukamas unohtaminen. Kaiken patoaminen.

Voin niellä kaikki tunteeni ja turruttaa itseni. Jatkaa kuten mitään ei olisi tapahtunut. Olen taitava siinä. Sen osaan.

En ole avautunut edes tänne. Lähinnä siksi, että minusta on tuntunut, että ketään ei loppupelissä kiinnosta mitä tunnen, koska kukaan ei ikinä kysy. Enkä toisaalta halua kuormittaa ketään valittamalla jatkuvasti jostain. Opettaja käski viimeisimmässä palaverissa avautumaan jonnekin suuntaan. Minä ajattelin yrittää. Sisälläni on liikaa asioita ja tunteita, jotka pitää käsitellä ja kirjoittaa ulos. En voi jatkaa enää näin. Uhkaan jo omaa terveyttäni.

Itku on hyvä merkki.

Muistan huonosti viime syksyn tunnetiloja tai tapahtumia. Olin onnessani ja iloinen ja motivoitunut opiskelija. Sitten tuntui, kun olisin törmännyt seinään. Sisko kuoli. En tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä ja päätin jo silloin, että aion kerrankin tehdä asiat oikein, siitä huolimatta, että en tiennyt mitä sellaisessa tilanteessa pitää ihmisen tehdä.

Seuraavana päivänä menin kouluun kuten normaalisti. Edellisenä iltana olin ilmoittanut opettajalle, että en välttämättä ole oma itseni, koska siskoni on löytynyt kuolleena, mutta olen siitä huolimatta tulossa kouluun. Menin siis kouluun ja opettaja sai viestini vasta sinä iltana. Hän lähes kielsi minua tulemasta kouluun. Menin kuitenkin.

En muista meninkö seuraavalla viikolla kouluun. Muistan joitakin pätkiä, kun olen yrittänyt lähes hysteerisesti pitää itseni kasassa ja miten rentouttavalta samalla on tuntunut koulukaverin kanssa vitsailu ja läpänheitto. Voinut hetkeksi unohtaa kaiken muun. Koulusta tuli tavallaan pakopaikka.

Toinen rusentava isku oli puolison lähteminen. Olin paskana jo muutenkin ja se ei tilannetta parantanut. Muistan kun ensimmäisenä aamuna mietin, minne voisin viedä koirat, jotta voisin päästää itseni päiviltä. Muistaakseni vielä googlasin tapoja tappaa itsensä. Olisin halunnut nukkua pois. Hiljaa ja rauhallisesti. Ensimmäistä kertaa todella pelkäsin, että teen itselleni jotain.

Kaikki jotenkin pysähtyi ja tuntui, että kulki kuin unessa. Olotila oli usvainen. Jotakin kuoli minusta pois ja se oli luottamus. Miten voisin uskoa ja luottaa enää ihmiseen, jolle olen taakka silloin, kun tarvitsen eniten ihmistä lähelleni. Välillä olen ollut asiasta niin vihainen, että toivon, että olisin tehnyt itselleni jotain. Kukaan järkevä ihminen ei kestä syyllisyyttä toisen ihmisen kuolemasta. Minuun sattui... ja sattuu edelleen.

Sitten oli se häpeän määrä yksinjäämisestä ja riittämättömyydestä... Isä oli ainoa, jolle uskalsin kertoa. Itkin hysteerisenä puhelimeen samalla kun puoliso pakkasi romppeitaan.

 Tammikuussa alkoi masennus. Kaikki tuntui ylivoimaiselta. En halunnut, enkä jaksanut tehdä mitään. Samaan aikaan koulukaveri käänsi selkänsä ja tuntui kuin kuoppani olisi syventynyt entisestään. En jaksanut olla koulussa. Menin sinne vain istumaan ja odottamaan, että päivä loppuu. Laskemaan tunteja, milloin pääsen kotiin.
Vietin useita viikkoja kotona, välillä vain maaten ja nukkuen. Välillä jaksoin jopa tehdäkin jotain. Sitä oli koko kevät, kunnes istutettiin ensimmäiseen palaveriin ja lupasin, että tulen kouluun, jos voin olla Nastan ajan pois. Pidin lupaukseni.

Viimeisimmässä palaverissa katsoivat parhaaksi tehdä HOPS:n ja opintojen kesto pidentyi puolella vuodella. He myös kyselivät, että mikä on meininki ja sain viimein sanotuksi, että en ole ollut oma itseni siskon kuoleman jälkeen. Osoittivat myötätuntonsa ja minua hävetti taas itkeä ja olla niin helvetin heikko.
Opettaja kysyi, että olenko jäänyt yksin asian kanssa ja silloin ensimmäistä kertaa tajusin, että miten yksin loppujen lopuksi olen jäänyt. En ole puhunut tunteista yhtään kenellekään. Kukaan ei tiennyt miltä minusta tuntuu. Pelkäsin tunteiden osoittamista, sitä, että minua ei hyväksytä: että ihmiset yllättäen lähtevät pois, jos osoitan mitään negatiivisia tai vaikeita tunteita. En ole uskaltanut olla vihainen ja olen yrittänyt mitätöidä kaikki suuttumuksen, pettymyksen ja pahan olon tunteet. Eihän sellaista ihmistä voi rakastaa tai sellaisesta välittää, jolla on paha olla. Ei kukaan uskalla, eikä osaa. Tunsin ja tunnen edelleen olevani vain taakka.

Toinen tärkeä asia, mitä opettaja sanoi, oli se, että minun pitäisi avautua jonnekin. Hän ehdotti ns. ammattiapua, mutta sanoin, että ei tule tapahtumaan. Hän kysyi, että miksi kieltäydyn avusta. Mietin hetken ja totesin, että se on pitkä tarina.

En kieltäydy avusta. Varsinaisesti. En vain pidä ihmisistä, joille maksetaan siitä, että minua kuunnellaan. Se on vähän kuin huorausta.

Mutta uskon nousevani tästä vielä. Enkä edes varsinaisesti koe olevani mitenkään erityisen huonossa hapessa, en tällä hetkellä. Kuten yhteen runooni kirjoitin, niin kaatosade on jo takana päin.

Viiden tähden helvetti

Alttarilla kultakahlein

Vain suudella saa

Ei vielä purra

Raivotaudin ensi oireet

Voi nähdä silmistään

Matkamme määränpään

Viimeistä yötä viettämään

Viiden tähden helvettiin

Viiden tähden helvettiin

Viiden tähden helvettiin

Jotain mustaa, jotain mädännyttä

Häähuntu varastettu

Kalmiston käärinliina

Kuolemantauti tanssiin houkuttelee häpyluullaan

Huoneisiin toisiin huoneestamme nauru pedon kuullaan

Viiden tähden helvettiin

Kynttilät leiskuu täällä

Ruusunvarret vuoteen päällä

Vie painajaisiin kosteisiin

Pirunhäntä viitan alla

Rakkauden jumalalla

Tie viiden tähden helvettiin

Sinut päästä varpaisiin

Tahdon

Karvaasta kalkista puolet

Tahdotko ottaa ja kuolet

Karvaasta kalkista puolet

Tahdotko ottaa ja kuolet

Kynttilät leiskuu täällä

Ruusunvarret vuoteen päällä

Vie painajaisiin kosteisiin

Pirunhäntä viitan alla

Rakkauden jumalalla

Tie viiden tähden helvettiin

Viiden tähden helvettiin

Kiitos vuodesta 2013.

Vuosi 2013 oli hiljainen vuosi. Etenkin syksy ollut todella omituista aikaa. Ollut liikaa stressiä, liikaa tekemättömiä asioita, liian vähän voimaa tehdä mitään.

Harkitsin koulun lopettamista jo silloin kun puoliso jätti. Tuntui siltä, että en jaksa välittää siitä, mistä itseni löydän kymmenen vuoden päästä. Joululoma - etenkin loppuosa siitä - on kulunut samanlaisten ajatusten kourissa. Harkitsin sitä, että lopettaisin ja vaihtaisin alaa. Tämä on liian vaikeaa minulle ja tunnen itseni jatkuvasti pettyneeksi.

Sitten löysin puhelimesta kuvia, jotka otin viimisellä viikolla ennen lomaa ja totesin itselleni, että rakastan sitä, mitä teen. En tiedä miksi, mutta rakastan oppia uutta ja sitä, että se on haasteellista, jopa vaikeaa. Se saa minut tuntemaan itseni hyödylliseksi. Tajusin, että haluan tehdä sitä. En oikeasti halua lopettaa. Lopettaminen on sama kuin luovuttaisi, antaisi periksi, lakkaisi yrittämistä. Se on hylkäämistä.

Ajatus lopettamisesta on itsesuojeluvaistoa; jos lopetat, ei tarvitse osata mitään, eikä tuntea itseään jatkuvasti huonoksi. Se on aidan ylittämistä siitä, mistä se on matalin. Koulu on kuitenkin tähän mennessä antanut minulle todella paljon, eikä pelkästään lekoista, fysiikasta, matematiikasta. Vaan asioita ihan elämästä.

Olen aina ollut todella ankara itselleni, enkä siedä epäonnistumista. Koulussa on ollut pakko epäonnistua, koska ei voi osata, jos ei opettele. Aina on ihan yhtä vaikea kohdata sitä todellisuutta, että ei heti onnistu jossakin työtehtävässä ja, että siihen menee aikaa, ennen kuin sen saa tehtyä oikein.

On ollut pakko ottaa vastuuta itsestään, opiskelusta ja luottaa. Olen selviytynyt kouluun silloin kun olen henkisesti ollut sillä tolalla, että olen jaksanut opiskella. Haluan aamuisin lähteä kouluun. Olen joutunut ottamaan vaikean askeleen ja luottamaan opettajiin, kertomaan henkilökohtaisesta elämästäni asioita, joita en haluaisi ääneen monellekaan ihmiselle sanoa.

On täytynyt pyytää apua ja luottaa siihen, että ihmiset eivät naura minulle. Opettajat ovat lähes kaikki osanneet suhtautua hyvin avunpyyntöihin ja kysymyksiin, mutta jotkut kanssaopiskelijat eivät aina ole ja suhtautuminen on välillä ollut sitä, että nauretaan ja pidetään tyhmänä.

Ymmärsin kuitenkin tänään, että miten onnellinen olen ja tuntui, kuin suurin osa stressistä olisi valunut pois. Miten hyvin asiat minulla loppujen lopuksi edes ovat.

Kiitos kaikille blogia edes kerran lukeneille ja hyvää uutta vuotta 2014 !

Buriid juovllaid ja lihkolaš ođđa jagi !

Irrationaalinen mustasukkaisuus

Istun jälleen ahdistuneena, kuten niin monena aamuna ennenkin. Pitäisi mennä kouluun, mutta en saa lähdettyä. Toivoisin, että koko hautajaissirkus olisi ohitse. Kiellän kai kaiken vieläkin tapahtuneen, sillä aikataulujen miettiminen oli vaikeampaa, kuin normaalisti. Tunnen epäonnistuneeni niin monella tavalla.

Sitten on tämä helvetin mustasukkaisuus. En jakaisi häntä mielelläni edes koirien kanssa. Hän on minun. Samalla pelkään, että karkotan hänet pois tällä takertumisellani. Luottaminen on vaikeinta – voinko luottaa siihen, että hänkin haluaa olla vain minun, eikä kenenkään muun?

Uneen pääsen vasta, kun tunnen molemmat koirat lähelläni. Niiden hengitys ja verkkaiset sydämenlyönnit rauhoittavat. Aamulla herään remontin ääniin, vaikka en haluaisi. En haluaisi nousta tähän autiuteen. Makaan sängyllä ja katselen keittiön ikkunasta tulevia valonsäteitä. Miten ihanalta tämä asunto näyttikään, kun muutimme. Uskoin, että se olisi täynnä onnellisuutta ja rakkautta.

Mutta todellisuus on, että olen jäänyt yksin. En tiedä, mihin menisin tai mitä tekisin. Kaikki muistuttaa yhteisestä elämästä ja ikävä repii minut palasiksi. Ihminen, joka on ollut ainoa turvani, lähti pois. Enkä minä saa vaiennettua pelkoa sisälläni.

Kaikki täällä muistuttaa, että täällä on joskus ollut joku muukin kuin minä ja koirat. Valokuva hyllyllä, käänsin sen jo illalla pois, jotta en tuijottelisi sitä ja ottaisi sitä viereeni kun käperryn nukkumaan. Kuten minulla on ollut tapana, aina kun ikävöin häntä ja hän ei ole lähelläni.

Muki, jossa lukee “Rakas” sai aikaan itkukohtauksen. Sattuu.

Pyykistä löytyneet vaatekappaleet aiheuttivat itkun.

Vaatehuoneessa majailevat pyörän ulkokumit saivat ahdistumaan.

Koira vahti pitkin yötä, että mihin isäntä lähti, onko se tulossa takaisin. Toivoin, että osaisin kertoa sille, että sillä on nyt vain minut ja Papu. Tälläkin hetkellä se istuu ikkunalla ja tuijottaa ulos. Jokainen rapsahdus saa sen ryntäämään ovelle. Onneksi en ole ainoa, joka kaipaa.

Ulkona kävellessä mieleeni palautuu jokainen öinen retkemme. Koneen kovalevy on täynnä valokuvia, enkä halua katsoa niitä, koska minuun sattuu niin valtavasti.

Tuntuu sairaalta sanoakin, mutta pysyn järjissä vain sen toiveen avulla, että jostain luonnonoikusta hän tulisikin vielä takaisin ja saisin tuntea ympärilläni tutut, vahvat kädet ja hengittää hänestä metsän, savun ja bensan hajua.

Ilman toivetta, minulla ei ole halua enää jatkaa elämää. Olen menettänyt elämäni rakkauden. Olen menettänyt kaiken.

Perustavanlaatuisesti viallinen

Vaikeuksia käsitellä todellisuutta noin muutenkin. Sitten vielä se, etten kelpaa tällaisena kuin olen. En saanut vilpitöntä, pyyteetöntä, ehdotonta rakkautta. Sellaista rakkautta, jota minä annan. Sekin tuntuu pahalta, että uskoin satuihin ikuisesta, koko elämänkestävästä rakkaudesta. Sellaisesta, joka selättää kaikki esteet. Ei sellaista ole, enkä halua rakastaa enää ikinä ketään… paitsi sinua.

Iho huutaa kosketusta, kaipaa lämpöä, sinun ihoasi. Huulet haluavat huulillesi ja lantio lantiotasi vasten.

Karkoitan ihmiset ympäriltäni. Olen aina karkoittanut. En uskalla enää rakastua kehenkään, enkä tosin tiedä, pystyisikö särjetty sydämeni enää rakastamaan ketään. En pysty rakastamaan edes itseäni.

Jäin yksin vieraaseen kaupunkiin, josta en tunne ketään ja minua pelottaa. Tunnen oloni turvattomaksi. En tiedä, mitä tehdä, minne mennä tai kenelle puhua.

En tiedä jaksaisinko ilman koiria. Ihanaa vanhaa äkäistä Papua tai sudenpentu-Joikua.

Tuntuu, etten pysty enää ikinä olemaan onnellinen.

Minä kaipaan sinua.

 

 

Älä jätä minua.

Laskuri pysähtyi 1337 aamuun.

Kiitos näistä vuosista.

Olit parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut.

Kun ymmärrys ei enää riitä

Kuulin eilen surullisen uutisen; keskimmäinen siskoni oli löytynyt kuolleena. Varmaa kuolinsyytä ei ole vielä tiedossa, mutta viinillä ja lääkkeillä saattaa olla osuutta asiaan, mikä puolestaan tarkoittaisi sitä, että hän on ehkä lähtenyt oman käden kautta.

Tehnyt itsemurhan.

Kaikki tuntuu epätodelliselta; miten ja miksi näin kävi. En ole pystynyt ymmärtämään tapahtunutta. En pysty ymmärtämään sitä, että en enää ikinä tule sanomaan hänelle sanaakaan, enkä enää ikinä tunne hänen halaustaan. En enää ikinä näe häntä.

Ennen kaikkea, en voi kysyä häneltä, että miksi.

Kaikki tuntuu edelleen vain pahalta unelta. Näen jatkuvasti mielessäni kuvan, jossa hän makaa sängyssään, yöpöydällä viinipullo ja lääkkeitä.

Aamulla oli todella absurdi olo. Tuntui unelta nousta ja lähteä kouluun. Olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Etukäteisvaroitukseni opettajalle edeltävänä iltana näkyi molempien katseista. Kukaan ei sanonut mitään mistään. Olin normaali, tavallinen. Heitin läppää uuden ystäväni kanssa ja nauraa kikersimme.

Totesin itselleni mielessäni, että kouluun pääsee pakoon raskaita ajatuksia ja mahdottomuutta ymmärtää. Asiat on helppo sulkea pois mielestä ja keskittyä lentokoneisiin.

Ensimmäinen reaktioni uutiseen oli epäusko ja kyyneleet. Sen jälkeen vannotin velipoikaa, ettei kuole ja kertoo mulle, jos tulee itsetuhoisia ajatuksia. Veli pyysi tekemään samoin. Sen jälkeen vain istuin ja tärisin. Yritin ymmärtää, mitä on tapahtunut. Enkä pysty ymmärtämään sitä vieläkään.

Tuli itsesyytöksiä; sisko pyysi joskus vuosi sitten käymään siellä, mutta ei tullut koskaan sovittua mitään ja halusi tulla meidän luonamme käymään, mutta sekään ei koskaan edennyt mihinkään. Vaikka kai tässä pitäisi tajuta se, ettei se ole minun syyni. Se oli siskon ratkaisu, aikuisen ihmisen ratkaisu.

Mutta en silti ymmärrä sen tapahtuneen.

toisinaan epäilen oman olemassaoloni tarpeellisuutta

Tästä se taas alkaa, hommat vasta aluillaan, kaksi konetta jonossa odottaa…

Päivät ovat pitkiä ja väsyttäviä. Loppuviikon kestää, mutta tiistaisiin ja maanantaisiin on vaikeaa motivoitua. Syysloman jälkeen tosin vaihtuu jakso, että ei tarvitse sen pidempää niitä tuskastella. Toisena vuotena vasta vissiin lisää ATTO-opintoja? Näin ainakin muistelisin.

Henkilökortti-/kulkulupa-asiat ovat vasta alkaneet edetä; koulutus suoritettu ja huomenna sekä perjantaina valokuvaus kortin kuvaa varten. Opiskelijakorttia en ole hakenut, enkä oikeastaan edes jaksa. Syömässä en “mölymäellä” kuitenkaan käy, sillä liikaa ihmisiä, hälinää ja liian vähän aikaa syödä. Eli en tarvitse sitä mihinkään.

Olo on ajoittain aika juminen, en tiedä puhunko päivän aikana paljon mitään, ainakin pääni sisällä itseni kanssa, jos en muuten.

Olen taas miettinyt paljonkin sitä, että onkohan minulla aspergerin syndrooma. Se antaisi vastauksen aika moniin ‘outouksiini’ ja ehkä etenkin siihen, että miksi joskus ajattelen asiat todella monimutkaisesti. Toisaalta tekisi mieli käydä tutkituttamassa nuppi, mutta toisaalta siihen rumbaan ei huvita taas lähteä. Eikä virallinen diagnoosi kuitenkaan muuta asiassa yhtään mitään; se ei muuta sitä, kuka minä olen. En myöskään varsinaisesti halua papereihini lukemaan mitään, mikä saattaisi vaikuttaa tulevaisuuden suunnitelmiini.

Välillä tuntuu, että aika kulkee liian nopeasti. Viikot vaihtuvat kuukausiksi huomaamatta. Tuntuu, ettei edes viikonloppuna ehdi irroittautumaan arjesta kunnolla. Jatkuvasti on väsynyt olo, mikä vetää mielen ajoittain todella alakuloiseksi ja itkuiseksi.

Tilannetta saa ajoittain hieman korjattua nukkumalla koulun jälkeen tai viikonloppuisin hieman pidempään, mutta ei sekään hirveästi auta, kun vuorokaudesta tuntuu tunnit loppuvan kesken kaiken nukkumisen takia ja sitten jatkuva kiireentapainen hektisyys stressaa. Eikä kyse ole siis siitä, etteikö mitään ehtisi tekemään, vaan kun ei vain yksinkertaisesti jaksa, vaikka miten haluaisi tai pitäisi.

Silti olen edelleen sitä mieltä, että ala on kiva. Opiskeluympäristö on jostain syystä parempi, kuin mitä on aikaisemmin ollut, enkä osaa sitä eritellä, että miksi tai mikä siitä tekee paremman. Viihdyn ja se on kai se pääasia.

Jotain koen sisäistäneenikin, sillä esimerkiksi olen matemaattisia kaavoja oppinut “pyörittelemään” ja laskimen kanssa aika harvoin lasken väärin. Oma pääni sitten onkin laskimena sellainen, missä mättää ja päässä laskemisesta en selviä, vaikka miten yritän tai haluaisin. Kokonaiset luvut menevät, mutta desimaalit ja murtoluvut/jakolaskut eivät onnistu. Mikä sinällään on melko kurjaa. Pääni ei ole tietokone. Eikä se sellaiseksi ihan heti muutu, jos ollenkaan. Olen kuitenkin matematiikan kanssa paininut koko kouluhistoriani ajan ja se ei vieläkään helpoimpiin asioihin kuulu, mutta jokainen “lähes oikein” laskettu lasku on minulle itselleni ollut suuri asia tai ylipäätään se, että tajuan itse, missä olen virheen tehnyt ja voinut sen sitten korjata.

Mutta jos lähtisi uneskelemaan, sillä viikko ei vielä ole ohitse…

Vähenevät lentopäivät sielunelämän vie kaamokseen…