Sunnuntaitreenit

:)

Pakko myöntää, että olen ihan helvetin ylpeä itsestäni. Olen alkanut näkemään asiat verrattain objektiivisemmin ja missä se vika päättyneessä suhteessa oikein oli.
Olen antanut myöten enemmän kuin olisi tarvinnut. Siirtänyt syrjään omat tarpeeni, jotta olisin voinut täyttää toisen tarpeet. Ihmisen, jolle mikään ei riittänyt tai ollut tarpeeksi hyvä. Ihmisen, jonka mielestä hänen mielenterveytensä oli minun vastuullani. Mutta enhän minä voi ottaa vastuuta kenenkään mielenterveydestä.

Toisen omistushalu ja kontrollointi on estänyt minua elämästä elämääni. Tämä yhtäkkinen vapaus on ollut huumaavaa. Itseluottamukseni on noussut, olen vapaa ja enimmäkseen peloton. Toistaiseksi olen pysynyt koossa ja olen selviytynyt ilman Kulkijaakin.
Enkä ole montaa kertaa itkenyt Kuopiosta lähdön jälkeen. Siitä olen tyytyväinen. Tunnen itseni vahvaksi.

Uskomatonta varmaan, mutta elämä viimeinkin hymyilee.
Yksinkään ei ole tarvinnut jäädä. Olen kuulemma nätti.

joskus irti päästäminen on ainoa tapa rakastaa

Hassua, että tämä blogi on seurannut minun ja Kulkijan elämää meidän alkuhetkistä suhteen viimeiseen hengen vetoon. Ehdin jo viikonlopun jäljiltä saada itseni jonkinlaiseen orastavaan tasapainoon ja toiveikkuuteen, mutta nyt kun tajusin, että tämä on lopullisesti ohitse, tärisen ja itken taas. En haluaisi luopua hänestä, mutta kun minun pääni ei vaan enää jaksa jatkuvaa epävarmuutta meidän tulevaisuudesta. Olen käytännössä vain odottanut viimeisen vuoden, että milloin hän lähtee taas pois. Oli helpottavaa sanoa, että en enää jaksa tätä. Olen yrittänyt jaksaa, rakastaa ja ymmärtää, mutta viimeisen poislähdön jälkeen en ole enää ollut entiselläni, en ole luottanut häneen samalla tavalla kuin aikaisemmin.

Olen vain odottanut, milloin hän taas kyllästyy minuun ja lähtee pois.

Olen yrittänyt muuttua koko vuoden, mutta tajusin, että minun muuttumiseni ei auta, jos hän ei halua muuttua myös. Hän on muuttunut itsekeskeiseksi viimeisen vuoden aikana ja olen kunnioittanut sitä, mutta järkähtämätön itsekkyys ja vastaantulemattomuus lopulta ajoivat siihen päätökseen, että olen mieluummin itseni kanssa, kuin hänen. Hän ei ole ikinä ollut millään tavalla huono minua kohtaan ja rakastan häntä edelleen, mutta tämä ei vaan enää toimi.

Minusta tuntuu jälleen, etten varmaan pysty rakastumaan enää ikinä kehenkään. Enkä haluaisikaan rakastua.

Hän soitti minulle lähes joka päivä viime kesänä, kun hän oli töissä toisella paikkakunnalla ja hän oli se, joka minua lohdutti bussissa, kun viime itsenäisyyspäivän reissu ei oikein mennytkään putkeen. Hän on ollut minulle peruskallio - tukeva ja turvallinen. Hän on aina ottanut minut syleilyynsä kun olen tarvinnut lohtua.

Mutta hän oli myös toisaalta ihminen, joka uskoi, etten pärjää omillani...

Lopetin kai tämän blogin aktiivisen kirjoittamisen siinä vaiheessa kun kaikki muuttui liian vaikeaksi myöntää itselleni, että on vain ajan kysymys, milloin parisuhde kaatuu kuin jaloilleen kuollut hevonen. Onhan se horjunut jo pari vuotta.

Ehkä tämä oli minun tapani sanoa hänelle, että rakastan häntä. Oikeasti, mikä olisi parempi ystävänpäivälahja ihmiselle, joka kärsii kanssani, kuin päästää hänet vapaaksi?

5. elokuuta 2010 - 13. helmikuuta 2015

Kiitos ja hyvästi.

Paniikista toiseen. Hysteeristä itkua. Tiedän asiat, mutta pää silti kertoo valheita. Olen jatkuvasti vihainen. Mutta se ei liity nyt tähän.

Olen etsinyt ihmistä.

Minulla on vuosien jälkeen vieläkin sinun numerosi, mutta silti etsin sinusta virtuaalijälkeä. Saman signaalin äärellä olet jossain, mutta missä. Täytyyhän sinusta olla jäänyt jokin jälki jonnekin.

En uskalla laittaa viestiä, sillä se tuntuisi liian tungettelevalta. Enkä edes tiedä, onko numerosi sama kuin se oli vuosia sitten. Muistan sinusta vain kissat ja Miska -nimisen pojan, jonka kanssa seurustelit silloin kun vielä keskustelimme. Kaipaan niitä keskusteluja. Kaipaan sinua.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen haluaisin vain tietää, mitä sinulle kuuluu.

can't breathe without this

Miksi minä olen aina yksin?

Ihminen on kertakäyttöinen.

Ymmärsin jokin aika sitten, että olen vain hössöttänyt siskon kuolemasta, mutta en ole toiseen syksyiseen tragediaan kiinnittänyt huomiota. Olen päässyt siskon kuolemasta yli, se on joskus jopa vähän kyllästyttävä aihe. Kuten sen tavallaan kuuluukin olla.

Eniten olen kärsinyt siitä, kun avopuoliso lähti. En ole antanut itseni surra sitä, eikä kukaan ole kysynyt siitä, koska osa ei ole tiennyt ja osa taas on ajatellut varmastikin, että joka päivä joku jättää jonkun - ei oo iso juttu. Mutta kun se on. Minulle se on iso juttu. Olen sen jo tiennytkin, että luottamusta on vaikea saada takaisin. Mutta tajusin, että eniten pelkään yksinäisyyttä siksi, että en ole käsitellyt asiaa.

Se oli konkreettista ja todella todellista minulle. Vaikka hän tulikin takaisin, hän silti lähti ja jätti minut ja se repi niin paljon rikki. En ole surrut sitä, että hän jätti minut, vaikka olisi pitänyt.

Kuulostaa äärettömän hölmöltä, mutta kun se on totuus. Jos se on iso asia, "kriisi", se pitää käsitellä. Tämä on minulle sellainen asia.

Tosin, siitäkin oli paljon hyötyä, että ymmärsin sen itse. Asia lähtee etenemään ja minä suren suruni pois.

Asiat ovat joskus jänniä. Joko niitä katuu tai sitten niitä ei kadu, ne tuntuvat joltain tai sitten eivät. Joskus ne tuntuvat sekä eivät tunnu.

Koulun lopettamista en ole katunut. Se harmittaa, mutta ei kaduta. Tavallaan jopa helpottaa kaikki se turha stressi. Toki, taas on ns. välivuosi edessä, mutta ehkä mä joskus onnistun jossain mitä teen. Toivon niin.

Kutsu polttohautaukseen

POLTTOHAUTAUSMINISTERIÖ
KESKUS-KREMATORIO
00630 HELSINKI
puh. 90-131313
telex 10098 sf phm

KANSALAINEN !

Koskee polttohautaustanne

Koska suorittamiemme tutkimusten perusteella olemme todenneet, ettei Teillä ole mitään sosiaalista tulevaisuutta ja että olette väestöpoliittisesti kykenemätön, eikä jatkuva kuulumisenne yhteiskuntaan ole näin ollen mitenkään hyödyksi, olemme päättäneet väestöylijäämää koskevan lain # 117 4 mom. nojalla polttaa Teidät. Pyydämme Teitä sen vuoksi saapumaan ensi maanantaina kello 18.00 Keskus-Krematorioon, uuni 16, pelti nro 8. Mukaan Teidän on otettava virsikirja, veroilmoitus, ennakkoveronpidätyskuitti ja esteettömyystodistus polttohautausta varten.

Koska tutkimuksiemme mukaan olette elämänne aikana nauttineet suuret määrät alkoholipitoisia juomia, kehoitamme Teitä ilmeisen räjähdysvaaran vuoksi juomaan ennen polttohautaustanne yhden (1) litran keitettyä kutunmaitoa ja lasin karvasvettä. Teidän on lisäksi otettava mukaanne yksi standardikokoinen olkilyhde, 20 kg koksia, jätepaperia tai lastuvillaa, 3 litraa 92- oktaanista bensiiniä sekä kaksi tulitikkua. Mikäli haluatte erikoiskäsittelyn tuhkallenne , pyydämme Teitä jättämään tullessanne portinvartijalle osoitteella ja postimerkillä varustetun kirjekuoren tuhkan edelleen lähettämistä varten. Muutoin lahjoitamme tuhkanne Maaseudun tukiaiset ry:lle.

Velvoitamme Teitä itse huolehtimaan kuolinilmoituksestanne, ilmoituksesta henkikirjoittajalle, veroviranomaisille ja velkojillenne sekä hyvissä ajoin peruuttamaan lehtitilauksenne, palauttamaan ulkomaanpassinne ja ajokorttinne sekä muut ao. asiapaperit ko. virastoihin.

Tämän käskyn laiminlyömisestä ja väestöylijäämää koskevan lain # 199 6 mom. mukaan on säädetty kovennettu kuolemanrangaistus (säästöliekillä).

Odotamme siis Teitä täsmälleen sovittuna aikana, josta ainoastaan täten ilmoitamme.

Kunnioittaen
POLTTOHAUTAUSMINISTERIÖ
Keskus-Krematorio
Helsinki

hurt lost and blinded fool

Se tunne, kun olet lähes puolitoista tuntia itkenyt yhden puhelun takia.
Haluaisin olla normaali. Asioiden hoitaminen ei olisi tällaista.

Pelihuumori on melko vähissä. Tunnen olevani vain rasite, enkä jaksa uskoa, vaikka muuta väitetäänkin.

En halua olla tällainen.

Pelko on illuusio.

Mieti sitä.

taste of freedom

vain varjot häntä seuraa

Mä olen pettynyt itseeni - en voi kieltää sitä, vaikka haluaisinkin. Mun itseluottamukseni on rapistunut, enkä edes jaksa enää yrittää. En jaksa piilotella sellaista, mikä ei ole piilottelemisen arvoista.

Mä olen lihonut kymmenen kiloa pelkästään kaiken stressin takia. Se tosin on murheista pienin, eikä se kymmenen kiloa tunnu enää missään tämän kaiken läskin takia kuitenkaan. Olen siltäkin osin pettynyt itseeni.

Eniten ehkä tämän koko kouluhärdellin takia. En jaksa koota itsetuntoni rippeitä ja laahautua sinne, jotta minut voitaisiin taas lyödä maahan.
Olen pettynyt, että en tällä kertaa jaksa enää nousta.

On tuo koulu toki antanut paljon monenkin asian suhteen. Viimeisin on se, että ymmärsin miten paljon luonto minulle loppujenlopuksi merkitsee. En osaa kuvailla sanoin sitä, miltä tuntui kävellä koiran kanssa tutun lammen ympäri auringon hohtaessa kultaisena.
Jaksan aina vaan häkeltyä luonnosta ja sen kauneudesta, jaksan palvoa tähtitaivasta joka syksy, jaksan aina iloita lumentuloa ja kevään ensi kukkasia. Jaksan lumoutua kesäöistä.

Rakastan katsella suden käyskentelyä metsässä. Enkä voi kuin todeta itselleni, että sitä haluan herätä aamuisin tekemään; käyskentelemään luonnossa, suden kanssa tai ilman. Se tekee minusta paremman ihmisen.

Kyseenalaistin motiivini opiskella alaa jo silloin, kun totesin itselleni, etten kuitenkaan halua tehdä tätä elääkseni - joutuisin asumaan kaupungissa. Kaikki menisi aivan päinvastoin kuin olen suunnitellut.

En tiedä mitä yritin todistaa ja kenelle - epäonnistuin siinä kuitenkin. Olin kiinnostunut siitä aidosti, siitä ei pääse mihinkään. Mutta siitä ei ole minulle elämäntavaksi, joka oli jonkinasteinen vaatimus.

Mutta taistelu jatkuu, mutta ei tällä rintamalla.
Lupasin itselleni vuosia sitten, että en anna periksi.

4852

Keitä te kaikki vierailijat olette?

i'm not here

Surkeat kommentit saavat minut kirjoittamaan kuin hullu.
Olen kyllästynyt kuulemaan, miten hienoa, kaunista, ihmeellistä ja lässynlää tekstini on.
Kertokaa joskus, mikä niissä on vialla.

Julkista nöyryytystä ja paniikkikohtauksia

Mielenkiinto loppuu yrittämiseen.
Haluan pois tästä yhteiskunnasta.

Tässä tilanteessa pitäisi olla stressaantunut kuoliaaksi, mutta en jaksa välittää. Yks vitun hailee. Aivan kaikki.

Mun paras kaverini on 2-vuotias valkoinenpaimenkoira ja 11-vuotias pumi.
Mä en kuulu minnekään.

Yrittämisestä rankaistaan.

En ole sama ihminen, kuin olin vuosi sitten. En ole myöskään sama ihminen kuin keväällä.

Sosiaalisten tilanteiden pelko on ottanut takapakkia ja en jaksa selviytyä. Yrittämisestä rankaistaan julkisella nöyryyttämisellä paniikkikohtaukseen, josta toivun koulun vessassa täristen lattialla kunnes jalat suostuvat taas kantamaan.

Tulen kotiin kesken päivän. Vedän huutoitkua, enkä oikeastaan edes tiedä miksi. Itken koko illan.

Lyödyllä on lyöty olo. Minä en jaksa taistella enää.
Mutta kun en tahtoisi antautuakaan. En näin helpolla.

Haluaisin kuolla niin, että se näyttäisi taistelulta. Syöpä tai jotain.

Olen parempi kun en masentele?

Miten voisinkaan. Masennus on yliarvostettua.

Olen vain väsynyt.

Väsynyt aina saamaan selkääni.

Kuolemantauti tanssiin houkuttelee häpyluullaan

Kesä on tehnyt minulle jotain. Se itkuinen, paniikkikohtauksinen Nuihkuli jäi jonnekin. Vointi on parempaan suuntaan, huonot päivät iskevät edelleen kovilla takaisin, mutta hyvät päivät ovat aidosti hyviä päiviä - ja niitä on useita, peräkkäin. Olen myös jopa melkein innoissani koulun jatkumisesta.

Itsetunto on noussut, tiedän näyttäväni tällä hetkellä terminaalivaiheen syöpäpotilaalta tai muulta epämääräiseltä, kuolemaa lähentelevältä solukasalta, kiitos palamiseni Sawo Showssa. Olen punainen, turpea ja ajoittain niin kipeä, että vaatteiden pukeminen on suoritus. Tänään olen selviytynyt buranatta, vaikka muina päivinä on mennyt päiväsaikaan kaksi ja nukkumaan käydessä yksi. Joutunut pahimmillaan ottamaan sen buranan ennen kuin edes kuvittelee nousevansa sängystä. Ihoa särkenyt joka paikasta.
Anyway, olen siis helvetin ruma ja normaalisti se olisi vaivannut suurestikin, mutta nyt kun kävin ostamassa koulutarvikkeita ja Sudelle näyttelytaluttimen, en pelännyt katsoa ihmisiä silmiin, vaikka tiesin, että ne vain tuijottavat, kun toinen puoli naamastani on kirkkaan punainen ja toinen, noh, normaali.

Tänäänkin siis tuntuu hyvältä. Ottaen huomioon, että suurin osa kesälomastani on mennyt käänteiselle unirytmillä, osittain siksi, että koirien on parempi ulkoilla viileämmällä säällä ja osittain siksi, että olen pelännyt uloslähtöä. Ja ihmisiä.

Normaalisti kaupankassalla alan tärisemään ja hermoilemaan, mutta tänään totesin itselleni, että miksi minun täytyisi kiirehtiä ulos. Minuun sattuu käsien ojentelu, joten saan pakata tavarani ihan sillä tahdilla, kuin parhaalta tuntuu. Kenelläkään ei ole siihen mitään sanomista.

Tosiaan...
Sawo Showssa vierähti pari päivää viikonlopulta. Kaverin koiralla meni perjantaina hyvin (SERTI, CACIB, VSP), mutta lauantaina sai vain sinisen nauhan.
Itseäkin puraisi näyttelykärpänen, enimmäkseen tosin tykkäsin siitä iloisesta ja innostuneesta ilmapiiristä. Sikäli jos minulta kysytään, niin kaverin turhan vakava suhtautuminen koiransa menestymiseen ja menestymättömyyteen lievästi ärsytti minua. Etenkin lauantainen kiukuttelu, kun koira ei tuonutkaan sitä viimeistä sertiä kotiin. Kun siinäkin oli vain kyse tuomarin mielipiteestä, jonka mielestä koira siis oli isopäinen ja isokokoinen ja pyöreä perseinen. Ei siis todellakaan mikään koiran syy.
Itselleni jotenkin koira on ihan samanarvoinen, menestyisi se kehässä tai ei. Siksi oli vaikea samaistua kaverin kiukutteluun ja tunnetilaan ja siksi se ärsytti.

Itse on vaan lähdettävä ihan alusta; ensin haettava sitä kehäkokemusta mätsäreistä, ennen kuin kehtaan lähteä virallisiin kehiin. Tai Joikun tapauksessa, kaikki täytyy aloittaa ihan perusteista; seisominen, ravaaminen ja ylipäätään tuon näyttelyhihnan päässä kekkulointi. Nyt se hämmentyi ja taisteli vastaan, kun kokeilin, että mahtuuko sen kupoli siitä läpi vai täytyisikö käydä vaihtamassa. Yhtään jos kiristin, niin koira aloitti heti rimpuilun. Ymmärrän sinällään, eihän se nyt missään määrin ole tottunut ketjukaulaimeen, kun sillä puolikuristava ja pehmustettu panta on ulkoilua varten ja kotioloissa yleensä ollaan täysin ilman mitään.

11. päivä kuluvaa kuuta ollaan vinttariradalle menossa kiihdyttelemään. Pääsee höntti ajamaan ihan luvan kanssa, kun jonkinmoinen vietti siellä tuntuu olevan, mitä katsoo kun se cityrusakoita, oravia ja lintuja kyttää ja yrittää jahdata.

Luonnetesti ja BH-koe täytyisi saada läpi... Sen jälkeen täytyisi ToKon rinnalle kehittää jokin laji.. Pelastuskoiratoiminta kiehtoisi edelleen, mutta Kuopion sisäsiittoiset koirapiirit eivät vastaa lähestymisyrityksiini. Ajattelin tosin kokeilla, että mitä tapahtuu jos liittyisin paikalliseen koirakerhoon ja rotuyhdistykseen, jos sitä kautta pääsisi jonkinlaiseen toimintaan kiinni.

Tuossa koirassa on niin paljon potentiaalia, että en tahdo antaa sen mennä hukkaan.