entä jos en jaksa enää

tyhjyydessä on myrkkynsä minun hengitykseni on katkonaista silmät itkevät verta niin sokeina vartalo vain yhtä ruhjetta kipu, ainut todellisuus ei saanut luovuttaa liian aikaisin mutta joko nyt saa?

Karkausvuodenaika.

adrenaliinivirran pitää antaa viedä se miltä se tuntuu tekee hulluksi se miltä maa tuntuu levottomien jalkojen alla sitä ei voi vastustaa se miltä juokseminen tuntuu jokaisessa lihaksessa sitä rakastaa väkisinkin

Ikävään vangiksi jään.

Maailmani värit sulivat sadeveden mukana viemäriin, kun sinä nousit bussiin. Olo oli silti oudon kevyt, kun leijuin koiran kanssa takaisin kotiin. Kuljimme vesilätäkköjen eri puolilta, haukuimme naapurin lapsia ja juoksimme, toinen sekaisin vapaudesta, toinen ikävästä. En osannut olla ilman sinua. Tyhjässä asunnossa. Seisoin pitkään huoneessani kädessäni Pohjois-Lapin matkailuesite. Jotain konkreettista tulevaisuudestani. Ensi vuonna minäkin vaellan niitä metsiä, sinun kanssasi.. jos vain lähdet mukaan. On liian hiljaista, liian yksinäistä ja aika mataa. Se kulkee niin toivottoman hitaasti, verrattuna siihen, että se ei anna meille kuin silmänräpäyksen aikaa olla yhdessä. Eronhetket se kuitenkin kutoo ikuisuuden hopeasta seitistä. Välimatka tuntuu valovuosilta, kuin olisit galaksimme toisella laidalla. Näiden neljän viikon aikana maailmani tuntuu heittäneen katon kautta ympäri useammin kuin kerran. Koko syksy tuntuu valuneen hukkaan, kuin vesi sormieni lävitse. Aikaa on ollut, mutta sitä ei ole käytetty mitenkään ! En ole aikoihin lukenut muuta kuin runoja ja silti ensi kuussa pitäisi kirjoittaa 50 000 sanan novelli tai romaani, oikeastaan. Olen innoissani ja silti niin saatanan peloissani. Jokin sisälläni sanoo, että en pysty siihen. En pysty, vaikka sitä haluankin. Elämäni on sekaisin. Ruumiini on vieläkin ihan sekaisin. Jopa minä olen sekaisin. En elä enää muulle kuin Korpimehtäin kulkijalle. Koirille. Juoksemisellekin. Mikään muu ei enää elämässäni merkitse mitään. Ei koulu opiskeluineen, ei kirjoittaminen. Ei mikään. Olen kirjoittanut öisin, kun en ole kyennyt muuhun. Annoin Kulkijan lukea kirjoituksiani ja hänen kasvoillaan oli tulkitsematon ilme sen jälkeen. Ehkä nolasin itseni taas. Ehkä minun pitäisi pitää arat ajatukseni itselläni, eikä jakaa niitä enää kenenkään kanssa. En tiedä, että miksi näen nykyisin unta saksalaisista sotilaista.

Kaluttu kuparikolikko.

En jaksaisi herätä. En mitenkään. Närkästyneenä kiljun äidille joojoojoojoojooo. Kääntäen sen jälkeen kylkeä autuaana, olen juuri putoamaisillani unien sulosyleilyyn takaisin, kun puhelin pöydällä alkaa surrata. Ensimmäisenä koen mielihalua heittää mokoman laitoksen seinään. Toisena ajattelen, että antaa soida. Lopulta otan sen alistuneena käteeni. Vierasnumero välkähtelee näytössä ja minä ojennan puhelinta äidille vastaa, joku vierasnumero soittaa. Äiti vastaa omalla nimellään ja langan toisesta päästä todetaan anteeksi väärä numero. Minä mietin, että senkö takia oli häirittävä aamuani. Olisi perkele katsonut tarkemmin minne vittuun soittelee. Inhoni puhelimia kohtaan nousee taas pykälän. Mistä minä hankkisin itselleni sihteerin, joka viitsisi huolehtia puhelinliikenteestäni näinä välinpitämättöminä aamuinani? Nyt kun kerran on hereillä, niin kai sitä voi samantien ylöskin nousta. Ensimmäiseksi keittiöön, vitamiinit suuhun ja virtsalta näyttävää omenamehua päälle. Sitten hetken aikaa pohdiskelua, että kolottaako sattuuko särkeekö jomottaako mitään. Ei kipua. Joka on tavallaan järjettömän helpottavaa - ei tarvitse ruveta miettimään, että mihin sairaalaan sitä tänään lähtisi. Olo on ollut varsin orpo ilman myrkkyjä. Elimistö on yhä ihan sekaisin. Suklaa aiheuttaa inhon väristyksiä, nuudelit muistuttavat aivomassaa, omenamehu on kuin virtsaa ja jäätelö on se pahin. Se sotkeutuu nielussani vellovaan limaan ja muodostaa sellaista liisteriä, että se saa minut oksentamaan ennemmin tai myöhemmin. Useimmiten ennemmin. Olen uupunut ja viime yönäkin mietin kuolemista. Nukkuminen ei auta väsymykseen. Herään väsyneenä ja käyn nukkumaan vielä uupuneempana. Aamuisin olo on välinpitämätön. Ei jaksa kiinnostaa mikään ja naama on norsun vitulla. Päivällä nukun tunnin tai pari ja sitten olen hieman virkeämpi. Enkä edes niin äkäinen enää. Välillä mietin, että miten ihmiset jaksavat minua, kun minä en jaksa olla. Eilen teki mieli iskeä terällä jalkaan, mutta mitä minä olisin siitäkin loppupelissä taas hyötynyt. Kirjoittaminen ajoi saman asian, enkä minä siitäkään mitään hyötynyt. Mutta nukkumaan käyminen oli helpompaa, vaikka en saanutkaan unta. Olin hereillä taas kun veli valui kotiin aamuyöstä. Inhoan tänään tasapuolisesti kaikkea.

Kaiken rakkauden takana musta on maailma.

Tiedän sinun tehneen minulle jotain luvatonta, kun viime yönä koin täysin viatonta halua kirjoittaa. Olen arvaillut niin kauan, että miksi minulta ei luonnistu mikään. Miksi kynä tuntuu niin ahdistavalta kädessä, miksi valkoinen sivu edessäni on niin ahdistava... ja yhtäkkiä minä haluan kirjoittaa. Arvailuni ja päättelyni ovat olleet turhia, en ole saanut vastausta, että miksi... Kaikki on pyyhkäisty olemattomiin. Sivu edessäni on tyhjä, miksi en siis kirjoittaisi? Kaksi viikkoa marraskuuhun. Tänä vuonna minä saavutan 50 000 sanaa.

ikävältäni en saa unta

se on kai vähän niin kuin mies rintamalla ja minä täällä kirjoittamassa kirjettä johon hän ei kai ikinä saa tilaisuutta vastata

Tulisit jo kotiin.

katson sen murhaajan huulia ja näen jonkun joskus rakastaneen niitäkin minun on niin järjetön ikävä sinua etten tiedä miten selvitä kuolemista katsoessa sen jäljetkin niin tuoreet elämässäni toistaiseksi kuitenkin vain kulkenut ohitse pelkään silti että se pysähtyy kohdalleni ennen kuin ehdin kertoa sinulle että minä rakastan aina sinua tietäisitpä myös sen miten hyväksi ihmiseksi rakkautesi saa minut tuntemaan

Hänen kuolemansa ei ollut meidän syymme.

Epikriisissä ne jaksavat muistuttaa psykiatrian ongelmista, vaikka sillä ei olekaan mitään tekemistä nielupaiseen kanssa. Haluaisin joskus lukea tarinoita ajalta, jolloin olin hullujen huoneella. Minut kuvattuna toisen ihmisen näkökulmasta. Se voisi olla hyvin mielenkiintoista. Lisäksi myös hyvin ristiriitaista. Minä olin vanki silloin, muulta minusta se aika ei ole ikinä tuntunut. En tee muuta kuin luen, mietin ja kuihdun. Jalkani ovat ohentuneet, käteni muuttuneet luiseviksi. Lihakseni piirtyvät melkein yksityiskohtaisesti ihoani vasten. Ne kuultavat nahkani alta. Minulle tuli mieleeni mummi silloin, kun hän mielestäni muistutti haurasta linnunpoikaa. Minäkin muistutan melkein; eivät nämä kuolevan ihon sisään käpristyvät jalat kaukana siitä ole. Käyneet nekin luiseviksi, lihakset alkavat kadota samaa vauhtia kuin elämänhalu. Mitä minulle jää, jos juokseminenkin otetaan pois? Viikon verran olin kuolleena. Tuntui kuin olisi omissa hautajaisissaan ollut, kun kukkia toivat ja isokin itki. Korpisotilaskin oli niin arka ja nöyrä. Syytti itseään minun viallisuudestani. Olin liian uupunut muutenkin, olisin vain halunnut nukkua hänen sydämen lyönteihinsä.. hukkua hänen sydämenlyönteihinsä siihen sairaalasänkyyn.. tai sinne legendaariseen Hiljaiseen huoneeseen, jossa minun oli päästävä käymään, vanhojen ei-niin-kovin-hyvien aikojen muistoksi. Päämajaan, jossa kaikki keljuudet saivat alkunsa ja, jossa tuli tyhjennettyä sydäntään ja mieltään sen aikaiselle rikoskumppanille. Oi niitä aikoja. Suutelukielto oli vaikeaa täyttää. Huuleni kun kovasti kaipasivat hänen huulilleen ja liian monta kertaa ne meinasivat vahingossa lipsahtaa hänen suulleen. Liian monta kertaa ne kulkivat ohitse arkana ja pelokkaana, kaivaten salaa. Kaivaten, kuten silloin erään puiston penkillä. Ennen kuin salainen toiveeni ja tavoitteeni kävi oikeasti toteen. Kyllä minäkin joskus pelkään. Sairaanhoitajan virne on palanut verkkokalvoilleni, kuten ne tuhannet, miljoonat kysymykset mieheni olinpaikasta ovat palaneet tärykalvoilleni ! Kalvoja joka paikassa. Silmissä, korvissa, suussa ja jossain muualla. Liikaa kalvoja. Erossa oleminen, ilman mahdollisuutta yhteyden pitoon, on sama kuin kidutus. Tämän julmempaa kidutusmuotoa ei ole. Tuntuu taas siltä, kuin olisi jäänyt yksin.. ja alkaa kaivata väärää ihmistä. Pelkään kirjoittaa totuutta, sillä sinä luit tätä jo kerran ja en näe syytä sille, miksi et rohkaistuisi lukemaan toistekin minun salaisuuksiani, jotka eivät aina niin kovin viattomia ole. Ahdistaa joka kerta liikaa, pelkään sanovani liian paljon, vaikka samalla haluaisin huutaa ulos kaiken. Aivan kaiken. En minä jaksa paeta sinua, mutta silti minun on oltava jatkuvasti varuillani. Tämä on minun reviiriäni ja täällä olet minun armoillani. Se, jos mikä, saa minut pelkäämään.

Vähemmän henkistä pahoinvointia.

Ruumis on sekaisin. Se luuli minun kuolleen jo viikko sitten. Se oli hassua tajuta, että ei olisi selvinnyt niinkään pitkään, jos ei olisi ollut tiputuksessa ja saanut nesteitä ja energiaa letkua pitkin. Samaa letkua, jota pitkin kipuni valutettiin aika ajoin ulos. Lähinnä silloin, kun se oli sietämätöntä. Se oli pelottava hetki. Tajuta oma kuolevaisuutensa, vaikka aina luulee olevansa niin vahva... Jos en olisi lähtenyt silloin yöllä sairaalaan, en minä istuisi nyt tässä. En olisi elänyt kulunutta viikkoa, en sitä edeltänyttäkään. Se on pelottavaa ajatella. Se oli pelottavaa, kun äiti sanoi sen, etten olisi selvinnyt niin pitkään ilman tiputusta. Silloin minäkin ymmärsin oman heikkouteni ja pienuuteni. Silloin myös huomasin, että kenelle minä oikeasti merkitsen jotain ja ketkä kannattaa pitää lähellä, vaikka olinkin kohtalaisen närkästynyt siitä, että minut huomataan vain silloin, kun elämässäni tapahtuu jotain merkityksellistä. En ole arkena kenellekään olemassa. Se on surullista. Enkä halua ajatella sitä. Ystäviä ei ole. Kukaan heistä niin kutsutuista ystävistäni ei käynyt katsomassa, ei edes kysellyt, miten jakselen. Ei tekstiviestejä, ei soittoja. Ainoastaan Korpisotilaalta. Äidiltä. Isältä ja siskolta. Muille minä olin jo kuollut. Muille olen kuollut jo aikaa sitten. En mahdu heidän unelmiensa mittoihin, en mahdu heidän syömishäiriömaailmaansa, jossa he oksentavat itsensä laihoiksi ja pieniksi. Siihen maailmaan, jossa he tuijottavat valheellista peiliä, eivätkä huomaa haurastuneita hiuksia, huonovointista ihoa. Vain ne saatanan luut, jotka on nahan alla, koska niiden kuuluu olla. Se on heille täydellisyyttä. Mutta ei se mitään. En minä tarvitse heitä; osaan kyllä kuolla ihan yksinkin.

Rigor mortis

mielessäni rukoilen puhu minulle puhu minulle älä lopeta kuolinprosessi on jo käynnistynyt livor mortis ilmestyy kun sydän on lakannut lyömästä viimeiset sanat ovat kimmonneet huulilta älä jätä minua y... tyhjyys ottaa nekin vastaan ruumishuoneen kylmä metalli

Vieroitusoireet.

Tähdet laulaa hiljaa taivaan samettipinnalla. Ne laulaa ihan hiljaa, sen kuulee juuri ja juuri, jos seisoo ihan hiljaa. Yksi niistä kurkki verhoni raosta ja minulle tuli kamala ikävä. Tunsin jonkin riipaisevan, repivän sisältä. Kuin olisi avannut kirjeveitsellä kirjekuoren. Joku tuntui yrittäneen avata minua, sisältä päin. Se tuntui samalta. Se tuntui yksinäiseltä. Se tuntui niin tavattoman surulliselta. Kyselen yhä uudestaan ja uudestaan miksi et voi olla täällä kanssani. Koska minun on aivan hävyttömän suuri ikävä sinua, enkä tiedä, miten hillitsisin sitä. Onko ylipäätään olemassa mitään, mikä sitä hillitsisi. En tiedä. En tiedä, että miksi sitä pitäisi hillitä. En minä rikkoudu, mutta en minä jaksa myöskään olla. En tiedä miten olisin. Vedät minua puoleesi niin vastuttamattomalla tavalla, etten tiedä. Päässäni juoksee vain ajatuksia sinusta, sinun kuvasi, silmäsi, katseesi, huulesi, suudelmat kanssasi, tuoksusi, kosketuksesi, läheisyytesi, lämpösi... ja niistä muodostuu niin aito kuva, että koen vastustamatonta halua koskea sitä. Mutta en koskaan ylety siihen, käteni vain eksyy syvemmälle pimeyteen ja minulla on niin yksinäinen olo. Haluaisin vain käpertyä kerälle ja itkeä vuorokauden perääsi yhtä soittoa. Silti en voi tehdä sitä, sillä tiedän sinun olevan täällä taas viikon kuluttua ja se on liian pitkä aika. Minun pitää kerätä itseni, siistiä ja rakentaa palasista taas kokonainen minä, kuin minusta ei ikinä mitään olisi puuttunut, kuin minussa ei ikinä mitään vikaan olisi ollut. Siitä huolimatta, että tunnen muistuttavani lähinnä paperisilppua, jotakin, minkä voi helposti rypistää nyrkissä pieneksi ja heittää sitten pois. Siltä minusta tuntuu, roskalta. Poisheitetyltä. Sisimmässäni jokin tuttu ääni jatkaa hyräilyä. Tuttua säveltä. En minä muista, ikävä sumentaa kaiken. Hauraat muistikuvanikin. En minä ole olemassa ilman sinua, ole olemassa ilman minua. En minä osaa hengittää enää oikein, tukehtumatta. Tämä on liian pitkä aika ilman sinua. Liikaa vieroitusoireita.

Liikaa yksinäisyyttä.

Haluaisin syleilyysi.

Lääketiede on sotaa. Ei ehkä yhtä näkyvää, mutta yhtä tuhoisaa, yhtä tappavaa. Sitä ei ratkota samanlaisin asein tai strategioin, kuin ihmisten välisiä konflikteja. Mutta tavoite on sama; tappaa, ennen kuin tulee tapetuksi. Molemmissa on kysymys elämästä ja kuolemasta, mutta kuten sodissa, myös lääketieteessä ei ole voittajia, on vain eloonjääneitä.. jos niitäkään. Minun tekisi mieli päästää irti kaikesta mitä minulla on ja ajelehtia pois. Ikävä ja kaipaus ovat uuvuttavia seuralaisia. Silloin kun ei haluaisi olla yksin, silloin joutuu olemaan. Tunnen itseni kovin näkymättömäksi, yksinäiseksi, turhaksikin. Makaan vain saamatta aikaiseksi mitään. Kaipaan normaaleja asioita elämääni, vaikka kai tämä tuo omalla tavallaan vaihtelua. Toivon aina jännitystä, ja kun saan sitä, pakenen pää kolmantena jalkana, jos tilanne vain sallii sen...

Lääkitse minua !

Olo on yhtä epävarma kuin silloin joskus, kun en ollut varjoakaan siitä mitä olen nyt. Tuntuu samalta kuin silloin, kun yksityisyyttäni ei kunnioitettu siinä valkoisessa vankilassa. Samalla tavalla tulivat ja rikkoivat luottamuksen sinetin. Sama yksinäisyys tavoittelee minua nyt, sama pakokauhu... Pitäisikö...? Silloin tuntui, että vain itse olen riittävät luotettavaa seuraa itselleni. Nyt ei tunnu siltä. Olen muuten vain ihan hukassa, epävarma, kuten sanoin. En tiedä, että jatkaako enää vai ei. Jos salaisuuteni on paljastettu, yksityisyyteni on olematon. Miksi minun pitäisi enää kirjoittaa? Keho huutaa lääkitse minut lääkitse minut ja minä vain makaan tässä, kun en noustakaan jaksa. Tässä olen miettimässä iltasatujeni kohtaloa. Olenko minäkin pohjimmiltani pelkuri vai pystynkö sittenkin? Oloni on kovin turvaton. Ties missä osoittaa ase suoraan silmieni väliin, enkä voi kuin vain odottaa. Viimeistä tuomiota.

Perhosvaikutus

Se oli se kesä, kun mummi muuttui perhoseksi ja lensi pois. Se kesä, kun sinun villi sielusi veti minua puoleensa ja jonka syövereihin annoin itseni lopulta pudota, luottaen, että otat vastaan. En tiedä otitko.

Sairaalatarinoita

herään öisin letkuihin ja saksalaisiin sotilaisiin mitä on tappaa naarmuttamatta liian paljon painajaisia ja pimeää ja sotilaita uusi letku ja kipu valuu minusta hiljaa pois

Infectious mononucleosis

Lääkehuuruissani olin vähällä kosia sinua. Silmäni kiinni turvonneina, sokeina. Kuin vielä aukeamattomat koiranpennun silmät. Yhtä kuurokin olin, pelkkää huminaa päässäni. Kurkkuni kipeydestä johtuen en osannut oikein puhuakaan, surkeaa vikinää ja kitinää pidin. Ihminen sisältäni yritti huutaa, mutta huuleni eivät olleet yhtä mieltä, suuni ei muodostanut selviä äänteitä. Kenties kurkkuni oli niin kipeä, kenties se oli vain lääkkeistä johtuvaa. Ääneni kohoaa häiritsevään falsettiin kun yritän puhua. Se kohoaa ja lakkaa sitten kuulumasta. En voi olla yskimättä, en voi olla oksentamatta limaa sisuksistani kun keuhkoni eivät saa riittävästi ilmaa. Aivan kuin olisin nielaissut säikähtäneen nahkiaisen. Paikallaan istuminen on tuskastuttavaa. Kun ei pysty nukkumaankaan, kun ei pysty nielemään, kun kurkku on niin kipeä. Sitten minä vain istun. Istun ja ihmettelen ja oksennan sisuksissani piilottelevan nahkiaisen limaa. Voin pahoin.

saksalainen sotilas rajan takaa hipaisee hiuksiani unessa kuiskaa korvaani kuin puhuisi rakkaalle

valkoinen lakana niin verenmusta viheltäviä pommeja kiviä raunioita sirpaleita vaaleat hiukset kisailivat joskus tuulessa nyt paikoillaan ilman tuulta saksalaisen sotilaan käsivarsilla stirb nicht vor mir

Pahoja unia.

Pelkään niitä pahoja unia, joissa minä kuolen ja sinä jäät yksin. Mikään ei revi minua enempää, kuin se pelko, että minun olisi joskus jätettävä sinut. Mietin joskus, että kun olemme vanhoja ja on aika kuolla pois, kumpi lähtee ensin? En haluaisi kuolla ennen sinua, mutta se tuntuu samalla niin raastavalta ajatella, että minun olisi jätettävä sinut. En minä ole ikinä lähtemistä pelännyt, vain sitä mitä jää jäljelle. Silloinkin ehkä joskus tulevaisuudessa, jossain ihanan elämämme lopussa, miten sinä jaksaisit, jos minun olisi mentävä? Eroaminen sillä tavalla tuntuu pahalta ajatella. Tapaisimmeko enää ikinä? Ja jos, niin missä?

Vaikka uskon, että päädymme maan multiin, madoiksi, haluan silti itsepäisen lapsellisesti uskoa, että on vielä toinen elämä odottamassa tai edes kuolemanjälkeinen paikka, jossa saisin olla kanssasi vähintään ikuisuuden.

Näiden asioiden ajatteleminen tekee minut hulluksi. Minun tulee ikävä ja minä pelkään niin suunnattomasti. Pelkään menettäväni sinut. Se ei olisi paha, jos päättäisit, että joku olisi minua parempi sinulle. Voisin elää sen tiedon kanssa, voisin elää, koska tietäisin, että olet hengissä ja kaikki on hyvin.

Mutta jos kuolisit ja ajautuisin siten eroon sinusta... en tiedä, että pystyisinkö elämään enää sen jälkeen. Koska kuolisit rakastaen minua ja minusta se olisi tuskallisinta mahdollista. Tuskallisin mahdollinen tapa joutua eroon sinusta. En voisi olla ilman sinua. Milloinkaan, missään. Rakastan sinua niin.

Rakastan sitä, miten nimesi kuuleminen aiheuttaa minussa sanattoman suurta hyvän olon tunnetta. Miten se saa minut värisemään sisälläni. Miten se saa oloni niin suloiseksi ja lämpimäksi.

Rakastan myös sitä, miltä kosketuksesi tuntuu ihollani. Miten hellä se on, hellä ja rakastava. Ihoni kihelmöi sen jälkeen ja kaipaa lisää. Olen kuin riippuvainen siitä. Tuntuu kuin ainoa oikea tapa olla, olisi olla iho sinun ihoasi vasten. Olla sinua niin lähellä, että sydämemme voisivat huudella vankiloistaan toisilleen. Siltähän se varmasti sieltä katsottuna näyttää; kuin olisi kylkiluiden muodostamien kalterien takana vankina.

Vaikka mikään ei kai sitä voittaisikaan; ei jos sinun sydämesi jakaa viereisen sellin.

Kaipaan sinua; silmiesi katsetta, nauruasi, puhetta ja lauluasi. Kosketustasi ja läheisyyttäsi. Läsnä oloasi ehkä etenkin. Sitä, että olisit tässä, lähellä, vaikka et kiinni minussa, tai kosketusetäisyydellä. Mutta siten, että voisin sinut nähdä ja kuulla puheesi. Siten, että voisin eksyä silmiisi, eksyä niihin ja miettiä, että mitä niin hyvää olen tehnyt, että ansaitsen sinun kaltaisesi ihmisen. Että ansaitsen olla onnellinen. Onnellinen sinusta, onnellinen sinun kanssasi.

Muistan kun sanoit - kirjoitit - että haluaisit, että maailmamme yhdistyisivät siten, että olisi vain yksi maailma. Yksi paikka, jossa me olisimme. Paikka, johon ei kuuluisi muita. Minäkin haluaisin sitä ja uskon, että niin on tapahtunut, tai että maailmojemme sulautuminen yhdeksi on alkanut, jos ei vielä tapahtunut. Mitä enemmän sinusta opin, sitä enemmän minusta tuntuu, että meidän olemassa olon tarkoituksemme oli löytää toisemme ja tehdä toisemme onnelliseksi.

Minusta tuntuu usein myös siltä, että minut on tehty sinua varten. Että sinä olet kaikista ihmisistä se, jonka kanssa minun kuuluu olla ja, jota minun kuuluu rakastaa. Sinä olet se, joka minut on kesyttänyt. Ainoa, joka on uskaltanut tehdä sen.. tai edes viitsinyt yrittää. Halunnut yrittää.

Olen siitä sinulle kiitollinen. Mahdollisuudestani tassutella sydämeesi.

Muistan miten vaikeaa oli tunnustaa itselleni, että olen ihastunut sinuun. Vaikeaa oli myös sinulle kertoa, että mitä minä tunnen sinua kohtaan. Vaikka en olisikaan uskaltanut ikinä kertoa sitä sinulle tai vaikka olisit torjunut minut, olisit silti jättänyt lähtemättömän merkin minuun. Olisin tyytynyt ystävyyteesikin; periaatteessa mihin vain, jos olisin voinut vain olla osa elämääsi. Tietenkin parasta on, että voin olla sinun. Muuta minä en elämältäni halua enää; vain sinun onnellisuuttasi ja tyytyväisyyttäsi. Sinä merkitset minulle paljon; et ole minulle pelkkä maailma, vaan koko maailmankaikkeus, vastaus elämäntarkoitusta pohtivaan kysymykseen. Olet syyni elää, hengittää ja olla olemassa. Olet minulle syy rakastaa, syy olla onnellinen. Olet minulle jokaisen aamun nouseva aurinko, valo pimeydessäni. Olet se vapaus, jota olen unissani aina jahdannut ja etsinyt. Minun ei tarvitse enää etsiä mitään, sillä olen löytänyt sinut.

Miten sinua taas ikävöinkään, kun yö kääntyy aamuksi. Miten ikävöinkään aamun synkimmällä hetkellä. Ahdistuksen tunteina, kun et ole vierelläni. Niinä öinä, kun kuulen hengityksesi kevyen uneni lävitse, tunnen oloni turvalliseksi. Niinä muina öinä havahdun hiljaisuuteen ja hapuilen sängyn tyhjää puolta, kunnes muistan, ettet ole luonani. Vaikka hetken aikaa unessa läsnäolosi tuntuikin niin todelliselta.

Minun on ikävä sinua, siksi kirjoitan.

Vuoropuhelua.

Vajosin mustaan veteen, mustan jään alle. Nyt minusta tuntuu, että en enää ikinä näe valoa, että en halua nähdä. Ei minun ole liian hyvä olla, täälläkään. Väärässä elementissä. En tiedä enää, mikä olen. En tiedä, onko sillä edes väliä. Eivät ne kuitenkaan tekisi

korjausleikkauksia

susi-ihmisille. En tiedä, onko minussa enää mitään inhimillistä jäljellä. Minua sanotaan aidoksi, vaikka en uskalla olla se, mitä sisimmässäni tunnen. Minua sanotaan rehelliseksi, vaikka jätän sanomatta paljon asioita.

(Mutta tiedän sen, että teitä ihmisiä on aina ollut helppo huijata; ettehän te loppujen lopuksi puhu kanssani samaa kieltä.)

"Aitous on sitä, että uskaltaa tuntea olevansa eksyksissä. Rehellisyys sitä, että sen uskaltaa sanoa ääneen." Minun suustani tuokin

v a l e...

...eihän se toinen puhu lainkaan...