>>NaNoWriMo<<

Seuratkaa ja kannustakaa tai ottakaa vaikka itsekin osaa.

Niin kuin puu lehdetön

olen ilman Sinua Rakas. Pyydän vain ikuista yhteistä taivalta. En voi olla ilman Sinua. Älä jätä minua; vaikka olen vain pieni kitisijä. Rakastan Sinua.

Kirjoita Palavien siltojen sinfoniaan..

Mitä minä kirjoitan?

Huomaan pakoilevani todellisuutta; pelaan liikaa ja kirjoitan liikaa.
Talouspolitiikka on huolestuttava.
Yksinäisyys on huolestuttavaa.

Silti minä kaipaan pientä kitisijää meidän kotiimme.

Millä niskalenkillä saisin itseni elävien kirjoihin?

Arjen hallitseminen on vaikeaa.

Katkeruuden misantropinen monologi

niin se loppuu kuten alkaa
unohditko minut
vai muistatko vaikket haluaisi

( niin ne sanovat, sen mitä näet, sitä ei voi tehdä näkemättömäksi, mutta minäpä sanon, että aina voi sulkea silmät )

kuinka kylmäksi olenkaan muuttunut
vuosien kuluessa ohitse

eikä minulla ole
pienintäkään syytä
välittää kenestäkään

siitä saavat syyttää vain itseään
nuo ihmiset

kylmyys, tiedäthän
ihmiset tahtovat vain etelään
pakoon kylmää

luonteen heikkoutta, väitän

enkä odota
että minun rakkaudestani tulisi
jotenkin olla kovin kiitollinen

vihani on ansaittua
syystä
etkä edes sinä voi pyyhkiä pois syitä
joiden vuoksi kavahdan jopa lapsia

inho, tiedäthän
ei minun tarvitse pyytää anteeksi
tai selittää sinulle

et kuitenkaan ymmärtäisi

Yörytmejä

ssshh.. so silent...

Harhailevia ajatuksia. Muistutan itseäni jatkuvasti siitä, että vaikka jollain toisella onkin pilli, niin minun ei tarvitse hyppiä sen tahdissa. Minä voin päättää ja olla päättämättä, sekin tavallaan on päätös. Päätös olla päättämättä.

On kuin putoaisin suuren pimeyden sisään; se pelottaa minua, mutta samalla kiehtoo. Olen astumassa tutusta johonkin, mitä en tunne ja olen vieläpä erittäin tyytyväinen, että teen niin. Tunnen itseni niin voimakkaaksi ja epävarmaksi yhtä aikaa. Vaikka en tiedä, että onko minulla syytä pelätä muuta kuin ihmisiä ja puhelimia.

Vaistoni ovat kovin sekaisin. Välillä toimivat, mutta silti harvoin. En tiedä, että toimiiko minussa mikään muukaan kovin usein.

Haluan kirjoittaa jotain suurta, arvoituksellista ja synkkää. Novellin muodossa. Kuuntelen tätä.

Vuosi vuodelta muutun kummemmaksi. Tällä hetkellä tunnen olevani niin lähellä ja niin kaukana, yhtä aikaa. En vain tiedä, ole lainkaan varma, mistä.

pa ...in is relief... lavien siltojen sinfonia

Paimenkoira

En voi hengittää. Päällimmäinen tunne.
Surullinen olo. Alitajuinen yritys hidastaa aikaa.
Enemmän kuin pystyn myöntämään, suren sitä, että toisten aika lähenee loppuaan. Toiset muuttuvat sairaammiksi, vanhemmiksi, hauraammiksi. Toiset lähtevät, kun minun on vielä jäätävä tänne. Se yksinäisyyden tunne, joka siitä tulee. Lohduttomuus. Kuin mikään ei veisi ikinä tuskaa pois. Kuin mikään ei ikinä pyyhkisi näitä kyyneleitä pois. Kuin mikään muu ei olisi tarpeeksi vahva siihen, kuin sinun huolehtiva kuonon töytäisysi.

Jokin minussa kuolee sinun mukanasi. Se menettää elämänhaluaan päivä päivältä yhä enemmän. Toivoaan siitä, että tässä maailmassa olisi enää mitään, minkä vuoksi taistella ja selvitä. Avuttomuuden tunne, kun mitään ei enää ole tehtävissä. En halua jäädä yksin. Ole kiltti, älä jätä minua.

Mikään ei voi ahdistaa enempää, kuin se tieto, että emme selviä täältä yhdessä. Pelkään, että en osaa elää ilman sinun turvaasi.

Hengitykseni ei kulje.

Kiellän itseäni miettimästä tulevaisuutta; on vain tämä hetki, tämä tässä juuri nyt. Se onkin, mutta se ei riitä. Sekään ei riitä, vaikka olet antanut minulle koko elämäsi, rakkautesi, ystävyytesi. Kaiken, mitä tuollaisella pienellä koiralla voi olla. Miten sinussa voi olla jotain niin suurta, kuin sinussa on. Jotain niin turvallista, joka on minut tuudittanut uneen lukemattomina iltoina. Miten helppoa onkaan painaa pää turkkiasi vasten ja hengittää koirantuoksuasi. Miten hellästi pieni kielesi kerää kyyneleet.

Miten vihainen ja turhautunut olenkaan, miten surullinen ja ahdistunut. Paniikinomainen. Avuton luonnonkiertokulun edessä. Miten salaa toivon, että se ottaisi minutkin.

Minusta tuntuu, että kukaan muu ei osaa ottaa suruani todesta. Kukaan ei pysty lohduttamaan samalla tavalla kuin sinä.

En vain halua menettää sinua, enkä tiedä, että miten minun tulisi reagoida. Miten olla surematta, vaikka surulliseksi tämä kaikki minut tekeekin.

Vaikka tämä tuntuukin julmalta sanoa ääneen, niin sinun katselemisesi elossa ei ole yhtään helppoa, sillä tiedän, että joskus tulee aika luopuakin. Sitä luopumista ehdin odottamaan ja suremaan.

Nytkin nukut niin sievällä kippuralla sohvalla, sukat pääsi alla kuin tyynynä. Tuttua hajua, turvallisuutta. Minun tekisi mieli kerätä sinut siitä syliini ja kutitella pientä masuasi. Tuntea sydämesi sen pienen luisen vankilan läpi.

Minusta tuntuu, että rauhoituin. Pääsin turvasatamaan.

Mutta minä pyydän; älä jätä minua ihan vielä.

Sudetus / Vaellus

kuin olisi nukkunut iäisyyden
soisella rannalla
miten syntyä uudestaan
löytää uudestaan tie
jolla oli, jonka kadotti
millä sanoin kuvailla tunnetta
öisessä metsässä
kiiluvien otsalamppujen valokeilassa
nuotion piirin ulkopuolella
villeys iskee, raapii
haluan juosta äärettömyyden teitä
laulaa ikiaikainen laulu
joka on meissä
sudensieluisissa seikkailijoissa

She's not coming back.

Out of Control.

Liekö missään mitään järkeä, ehkä vähiten torstaiaamuisissa mietelmissäni bussissa. Ylitse vyöryvä epätoivo ja samanaikainen epäusko; ei kai asia tosissaan voi olla näin?

Minusta tuntuu, etten osaa elää näin. Tällä tavalla, ilman jatkuvaa selviytymistaistelua. Mietin mielessäni jatkuvasti, miten puolustaudun, jos joku kommentoi siihen tai tähän asiaan jotain tai käyttäytyy muuten vain minua kohtaan ikävästi. Torstaiaamunakin mietin näitä, mietin, että miten reagoisin, jos heppatytöt kommentoisivat jotain tai mitä heille sanoisin, sitten kun heidän nokkava käytöksensä alkaisi ärsyttämään liikaa.
Sitten havahduin, että mitä ihmettä oikein ajattelen, kun mitään ei ole vielä edes tapahtunut.

En osaa elää näin, kun kukaan ei kiusaa minua. En osaa elää ja se saa oloni aika sekavaksi. Yhtä aikaa pelkään ja toivon sitä. En ole tottunut ystävällisiin sanoihin, enkä tekoihin, en positiiviseen ilmapiiriin. En tiedä miten minun pitäisi reagoida, jos kuuntelen itseäni, joudun yhä enemmän eksyksiin ja jos taas en kuuntele, en ole sen selväjärkisempi.

En tiedä, että mitä minun pitäisi tehdä sisäisten ristiriitojeni kanssa. Inhoan yksinäisyyttä ja silti haluan olla kuitenkin rauhassa, yksin. Pelkään myös olla yksin. En itse yksinäisyyden vuoksi, vaan sen, että minua ei kukaan suojele ja minun veitsenikin on niin pieni, ettei sekään oikein suojele minua, jos joku käy pimeillä teillä kimppuuni. Minun ihmisen hampaillani ei purra vastaantulijoita, minun säälittävä murinani ei pelota ketään.

Miten elää itsensä kanssa harmoniassa?
Miten päästä siihen?

Säästä minut yksinäisyyden repiviltä hampailta...

Sinä ja minä

Olisiko sillä mitään väliä, kuitenkaan

Vain sinun kokemuksesi merkitsevät
Tiedäthän sinä kaiken ja enemmän
Vain sinähän olet oikeassa

Keskenkasvuinen hädin tuskin
kukaan tai mikään
Minä sinuun verrattuna
en ole yhtään mitään

Eihän minulla ole lapsia
eikä perhettä
eikä elämänkokemusta
enhän minä voi tietää mistään mitään
kun en ole elänytkään kuin
liian vähän
aina

Vaikka minusta huolehtivat
mielenterveyshäiriöt ja ongelmat
yksinäisyys alemmuuskompleksi
koulukiusaajat paniikkihäiriö
sosiaalisten tilanteiden pelko
en tiedä mistä puhun

niin minulla ei silti ole kokemuksia
joista voisin puhua
vaikka leikkasin reiteni auki
silloin kun sinä luit iltasatuja lapsillesi
istuin itkien laitoksessa ja mietin
miksi edes ...

vaikka asetat sädekehän päähäsi
en tiedä ansaitsetko sitä

ethän edes sinä
ollut siellä
minun tukenani

vaikka olet siskoni

Levottomuus.

Mahdottomuus olla aloillaan. Kostea yö ilma teki juoksemisesta helpompaa. Minuun ei satu enää.

Koirankynnet ovat vaimenneet. Autojen kaukainen hurina.

Itsestäni en osaa kertoa mitään. Yksinäisyys nakertaa ohimoitani.

Olisi pakko päästä pois. Missään vain ei ole tarpeeksi epärealistista, jotta voisin unohtaa kuka olen.

Elokuun mustat yöt.

En tiedä unettomuuden syitä. Minun sisälläni on hyvin hiljaista. Äänetöntä. En kai ole kuullut sudesta aikoihin. En edes muista milloin viimeksi.

Aistin tuulessa tulevan syksyn ja aikaisina aamuinani bussissa, näen suteni vierelläni hetken, ennen kuin kadotan sen taas.

Tänään tai eilen, ehkäpä oikeammin, näin ison suden kulkevan kohti. Se oli jättimäinen minun pieneen ja arkaan rimpulaani verrattuna. En tiedä kuka se oli ja mistä se tuli, mitä se edes halusi. Se kulki vain kohti ja katosi.

En oikein jaksa elää. Olen vaan, keksin tekemistä, jotta minun ei tarvitsisi antautua ajatuksille. Ne ovat sellaisia petoja, että ne raatelevat minut henkihieveriin, jos annan niille valtaa.

Odotanko vai enkö huomista.

Juoksin tänään ja se tuntui hyvältä. En silti ole varma olemassa olostani. Taaskaan.

rajamaat

katoaa ja palaa taas näkyviin
tanssii puiden lomassa
sammaleeseen ei painaudu jälkiä
ulvoo
mutta ei sinun kanssasi

No miten kouluun uskontokaan kuuluu? Miten voit sitä opettaa?

Päivittelin eräässä sosiaalisessa yhteisössä erikoisruokavalion tiukentuvia saamisehtoja kouluissa. Näin diagnosoimattomana laktoosi-intolerantikkona, tai itse olen maidon nauttimisesta johtuvat vatsakipuiluni näin tulkinnut ja jäätelön sekä jogurtin vaihtaminen laktoosittomaan on tuskaani vähentänyt, vaikka silti toisinaan kyllä kotioloissa saatan nauttiakin laktoosillistakin tavaraa. Johtuen esimerkiksi jäätelön niukasta laktoositon-valikoimasta.
Tätä minä siis päivittelin ja mietin, että mistä lähtien koululla on lupa ollut antaa siedätyshoitoa ihmisille, joilla on allergioita? Toki itse voin kouluruoan jättää syömättä, jos sen laktoosittomuutta epäilen. Pärjään kyllä syömättäkin, johan se viime syksynä todettiin.
Ei sillä, eihän laktoosi-intoleranssi ole vakava, mutta mieluummin silti kärsin yksin kotona kaikessa hiljaisuudessa vatsakivuistani ja ilmavaivoistani, kuin koulussa.

Veli sitten heitti otsikossa olevan kysymyksenkin ilmoille, jonka vuoksi jälleen kerran lähti lumipallo vierimään...

Jos päätäni ei olisi myrkytetty koko peruskouluni ajan, jos minua ei olisi aivopesty vuonna 2008 kristinuskohömpällä, kuka minä nyt olisin? Olisinko ehkä löytänyt itseni aikaisemmin?
Välillä olen varma, että en pysty löytämään itseäni, että en ole se, joka luulen olevani. Kaikki tuntuu harhalta ja tuntuu, kuin mikään minussa ei loppuviimein pitäisi paikkaansa.
Olen yrittänyt selvittää sitä, että mihin oikein uskon, jos oikeastaan uskon mihinkään. Ihmiseen en ainakaan. Yritin hakea jotain tuttua shamanismista ja druidismista, antautua niille. Tuttua niissä olikin, mutta eivät nekään silti olleet minun juttuni. Kauan olen ollut vapaa-ajattelija ja silti tietänyt kuuluvani johonkin luonnonuskontoon. Wiccalaisuuttakin mietin ja siitäkin minä hain samankaltaisuutta omaan uskomukseeni.

Kaiken jälkeen minä lopulta löysin itseni suomenuskosta. Jos minä jonnekin kuulun, niin siihen. Sen ymmärtäessäni tuntui vähän samalta kuin olisi palannut kotiin pitkältä matkalta.

Vaan toistaiseksi annan itseni olla vielä kirkon kirjoissa.. Enhän minä sielläkään enää olisi, jos en olisi Kulkijaan törmännyt.. mutta eivät kirkolliset häät lainkaan pahalta kuulosta, jos saan ne viettää metsässä, paljain jaloin vihreävalkoiseen mekkoon sonnustautuneena... Mutta sen jälkeen katkeaa se kirkkotie ja palaudun yhdeksi luonnon kanssa.

Anteeksi, että olen ollut niin kovin kauan poissa.

Ailahtelen jossakin yksinäisyyden ja pakokauhun rajamaastossa. Väsymys pitää niskalenkillään kiinni ja minä rimpuilen sen teräksisessä otteessa. Ahdistus hulvahtelee ylitseni aaltoina; selviänkö minä näiden myöhäisten tuntien yksinäisyydestä mitenkään?

Ikävä kouraisee sisäelimiäni, silmieni osuessa sohvalla nukkuvaan koiraan. Kissanpentu leikitteli äsken sylissäni paidassani olevan rusetin kanssa. Miten ihminen voi olla surullinen, jos hänellä on kissanpentu?

Minua raastaa tappava ikävä. Ole kiltti äläkä jätä minua. Rukoilisinko, vaikka et mitään ymmärrä, mustaturkkinen..

Minun yksinäisyyteni on kuin musta-aukko; se nielee kaiken valon ja hyvän ympäriltäni. Tahtoisin olla itselleni paha, mutta en salli sen tapahtuvan.

Kuulen oman hengitykseni. Unohdan kenelle kirjoitan. Minun pieni maailmani on niin sekaisin. Paikkaan tyhjyyden, turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteitani eläimillä.

Yksi koira tuohon noin.. ja kissanpentu tuohon ! Yksi aikuinen kissa tuohon ja nuori koira tuohon ja.. valmis !

Nyt minua itkettää. Olen niin helvetin katkera siitä, että olen aina ollut kakkonen toisille. Ilman sinua en kai edes välittäisi siitä, mutta sinä näytit minulle, että miltä tuntuu, kun joku rakastaa ja hyväksyy...

Minun pitää vain pitää visusti kaikki langat käsissäni ja hymyillä, vaikka sattuisi. Muuten millään, mitä ikinä on tapahtunut, ei ole mitään merkitystä. Apua en kuitenkaan halua, minun on siis vain pärjättävä omillaan. Vähän kuin hylättynä. En minä tahdo laskea näitä asioita, niitä kaikkia, mitä veljeni on saanut osakseen ja mistä kaikista minä olen jäänyt paitsi.

Miten minä vihaankaan tätä yksinäisyyttä, turvattomuutta, riittämättömyyttä. Sitä, että olen niin merkityksetön muille. Mitätön.

Sitten sinä syytät itseäsi taas aamulla, että olet jättänyt minut yksin. Itkemään.

Ei minun ole niin paha olla, että tarvitsisi viiltää. Eihän?

Lapsellisesti kysyn itseltäni:
"Meneekö Lugh hämähäkkien taivaaseen?"
Lugh Lamhfada oli minun lemmikkitarantulani, johon olin yllättävän kiintynyt, vaikka se olikin nälkäisenä äkäinen ja potki karvoja takapäästään. Se kuitenkin nautti täydellistä luottamustani. Se ei ikinä purrut minua kun käsittelin sitä. Sain tutustua hämähäkin hiljaiseen sielunelämään varsin läheltä.

Tunnen miten kuolema kiertelee minua. Se napsii läheisiäni kuin suupaloja. Minuun se ei koske. Vahingossakaan. Olisi helpompaa, jos ei tarvitsisi välittää. Yksinäisyys näykkii kylmiä varpaitani. Miten pettynyt ja vihainen olenkaan.

Miten surulliseksi kuolema minut loppujen lopuksi aina tekeekään.

Minun on tartuttava toimeen, jotta en kuihtuisi epätoivosta.

Haluan vain tietää...

Kuka lievittää minun tuskaani, sitten kun sinua ei enää ole?
Kenen puoleen käännyn, kun kaipaan kuonosi töytäisyä?

Tunnemerkit

Katselin erään vanhan lapsuudenystävä-koulukaverin kuvia eräässä internetin yhteisöpalvelussa. Hänkin muuttunut niin, etten tunnistaisi, jos kävelisi kadulla vastaan. Ulkoisesti näin, en tiedä sitä, että miten paljon sisäisesti. En tiedä, että kysyäkö mitä kuuluu vai pyytää anteeksi. Yhä mietin sitä, ailahtelen kahden vaihtoehdon välillä. On päiviä, jolloin tekisi mieli kysyä mitä kuuluu ja sitten on päiviä, jolloin haluaisin pyytää anteeksi. En kyllä tiedä, että mitä minun oikeastaan pitäisi pyytää anteeksi. Minähän en meidän ystävyyssuhteessa töpännyt, mutta enpähän täysin syytönkään kai ollut. En tiedä.

Hänen kuviaan katsellessa tulee tunne, että hän on muuttunut siihen suuntaan, jota en oikein arvosta. Minä lienen yhä ainoa, joka ei siitä eräästä luokasta ole muuttunut ja ainoa, joka ei ole mitään aikaiseksi saanut. Ulkoisesti en ole muuttunut, mutta se sisäinen puoli... en tiedä, onko sekään järin paljoa muuttunut. Ehkäpä jatkuva itsensä halveksiminen on vähentynyt. Tavallaan olen kyllästynyt kaikkeen, etenkin itseeni. Välillä minun on niin tavattoman hyvä olla, mutta sitten on näitä yksinäisiä hetkiä, jolloin tuntuu, että tahtoisi vaan itkeä itsensä uneen.

Ehkä olen vain liian väsynyt ja kipuisa.

Välillä tuntuu, että olen uskotellut itselleni koko elämäni olevani ruma, lihava ja ällöttävä. Ehkä etenkin ruma. En pysty elämään sen asian kanssa, että joku pitäisi minua kauniina. En pysty käsittämään, että miksi jonkun mielestä olisin kaunis.

En pysty edes pukeutumaan naisellisesti, sillä koen järkyttävää ahdistusta, jos joku erehtyy tuijottamaan erästä ruumiinosaani liian pitkään. En halua olla mikään seksiobjekti, en halua, että minua tuijotetaan peitsi tanassa.

Tämä kirous on johtanut siihen, että kuljen ympäriinsä mustissa vaatteissa, helteelläkin. Hikoillessa vaaleammat vaatteet näyttäisivät läpi sen, mitä niiden alla on. Valkoiset näyttäisivät joka tapauksessa. Enkä halua olla kenenkään muun katseltavana, kuin Kulkijan. En enää ikinä.

Ajoissa nukkumaan meneminen on vaativaa.