Hänen kuolemansa ei ollut meidän syymme.

Epikriisissä ne jaksavat muistuttaa psykiatrian ongelmista, vaikka sillä ei olekaan mitään tekemistä nielupaiseen kanssa. Haluaisin joskus lukea tarinoita ajalta, jolloin olin hullujen huoneella. Minut kuvattuna toisen ihmisen näkökulmasta. Se voisi olla hyvin mielenkiintoista. Lisäksi myös hyvin ristiriitaista. Minä olin vanki silloin, muulta minusta se aika ei ole ikinä tuntunut. En tee muuta kuin luen, mietin ja kuihdun. Jalkani ovat ohentuneet, käteni muuttuneet luiseviksi. Lihakseni piirtyvät melkein yksityiskohtaisesti ihoani vasten. Ne kuultavat nahkani alta. Minulle tuli mieleeni mummi silloin, kun hän mielestäni muistutti haurasta linnunpoikaa. Minäkin muistutan melkein; eivät nämä kuolevan ihon sisään käpristyvät jalat kaukana siitä ole. Käyneet nekin luiseviksi, lihakset alkavat kadota samaa vauhtia kuin elämänhalu. Mitä minulle jää, jos juokseminenkin otetaan pois? Viikon verran olin kuolleena. Tuntui kuin olisi omissa hautajaisissaan ollut, kun kukkia toivat ja isokin itki. Korpisotilaskin oli niin arka ja nöyrä. Syytti itseään minun viallisuudestani. Olin liian uupunut muutenkin, olisin vain halunnut nukkua hänen sydämen lyönteihinsä.. hukkua hänen sydämenlyönteihinsä siihen sairaalasänkyyn.. tai sinne legendaariseen Hiljaiseen huoneeseen, jossa minun oli päästävä käymään, vanhojen ei-niin-kovin-hyvien aikojen muistoksi. Päämajaan, jossa kaikki keljuudet saivat alkunsa ja, jossa tuli tyhjennettyä sydäntään ja mieltään sen aikaiselle rikoskumppanille. Oi niitä aikoja. Suutelukielto oli vaikeaa täyttää. Huuleni kun kovasti kaipasivat hänen huulilleen ja liian monta kertaa ne meinasivat vahingossa lipsahtaa hänen suulleen. Liian monta kertaa ne kulkivat ohitse arkana ja pelokkaana, kaivaten salaa. Kaivaten, kuten silloin erään puiston penkillä. Ennen kuin salainen toiveeni ja tavoitteeni kävi oikeasti toteen. Kyllä minäkin joskus pelkään. Sairaanhoitajan virne on palanut verkkokalvoilleni, kuten ne tuhannet, miljoonat kysymykset mieheni olinpaikasta ovat palaneet tärykalvoilleni ! Kalvoja joka paikassa. Silmissä, korvissa, suussa ja jossain muualla. Liikaa kalvoja. Erossa oleminen, ilman mahdollisuutta yhteyden pitoon, on sama kuin kidutus. Tämän julmempaa kidutusmuotoa ei ole. Tuntuu taas siltä, kuin olisi jäänyt yksin.. ja alkaa kaivata väärää ihmistä. Pelkään kirjoittaa totuutta, sillä sinä luit tätä jo kerran ja en näe syytä sille, miksi et rohkaistuisi lukemaan toistekin minun salaisuuksiani, jotka eivät aina niin kovin viattomia ole. Ahdistaa joka kerta liikaa, pelkään sanovani liian paljon, vaikka samalla haluaisin huutaa ulos kaiken. Aivan kaiken. En minä jaksa paeta sinua, mutta silti minun on oltava jatkuvasti varuillani. Tämä on minun reviiriäni ja täällä olet minun armoillani. Se, jos mikä, saa minut pelkäämään.

Vähemmän henkistä pahoinvointia.

Ruumis on sekaisin. Se luuli minun kuolleen jo viikko sitten. Se oli hassua tajuta, että ei olisi selvinnyt niinkään pitkään, jos ei olisi ollut tiputuksessa ja saanut nesteitä ja energiaa letkua pitkin. Samaa letkua, jota pitkin kipuni valutettiin aika ajoin ulos. Lähinnä silloin, kun se oli sietämätöntä. Se oli pelottava hetki. Tajuta oma kuolevaisuutensa, vaikka aina luulee olevansa niin vahva... Jos en olisi lähtenyt silloin yöllä sairaalaan, en minä istuisi nyt tässä. En olisi elänyt kulunutta viikkoa, en sitä edeltänyttäkään. Se on pelottavaa ajatella. Se oli pelottavaa, kun äiti sanoi sen, etten olisi selvinnyt niin pitkään ilman tiputusta. Silloin minäkin ymmärsin oman heikkouteni ja pienuuteni. Silloin myös huomasin, että kenelle minä oikeasti merkitsen jotain ja ketkä kannattaa pitää lähellä, vaikka olinkin kohtalaisen närkästynyt siitä, että minut huomataan vain silloin, kun elämässäni tapahtuu jotain merkityksellistä. En ole arkena kenellekään olemassa. Se on surullista. Enkä halua ajatella sitä. Ystäviä ei ole. Kukaan heistä niin kutsutuista ystävistäni ei käynyt katsomassa, ei edes kysellyt, miten jakselen. Ei tekstiviestejä, ei soittoja. Ainoastaan Korpisotilaalta. Äidiltä. Isältä ja siskolta. Muille minä olin jo kuollut. Muille olen kuollut jo aikaa sitten. En mahdu heidän unelmiensa mittoihin, en mahdu heidän syömishäiriömaailmaansa, jossa he oksentavat itsensä laihoiksi ja pieniksi. Siihen maailmaan, jossa he tuijottavat valheellista peiliä, eivätkä huomaa haurastuneita hiuksia, huonovointista ihoa. Vain ne saatanan luut, jotka on nahan alla, koska niiden kuuluu olla. Se on heille täydellisyyttä. Mutta ei se mitään. En minä tarvitse heitä; osaan kyllä kuolla ihan yksinkin.

Rigor mortis

mielessäni rukoilen puhu minulle puhu minulle älä lopeta kuolinprosessi on jo käynnistynyt livor mortis ilmestyy kun sydän on lakannut lyömästä viimeiset sanat ovat kimmonneet huulilta älä jätä minua y... tyhjyys ottaa nekin vastaan ruumishuoneen kylmä metalli

Vieroitusoireet.

Tähdet laulaa hiljaa taivaan samettipinnalla. Ne laulaa ihan hiljaa, sen kuulee juuri ja juuri, jos seisoo ihan hiljaa. Yksi niistä kurkki verhoni raosta ja minulle tuli kamala ikävä. Tunsin jonkin riipaisevan, repivän sisältä. Kuin olisi avannut kirjeveitsellä kirjekuoren. Joku tuntui yrittäneen avata minua, sisältä päin. Se tuntui samalta. Se tuntui yksinäiseltä. Se tuntui niin tavattoman surulliselta. Kyselen yhä uudestaan ja uudestaan miksi et voi olla täällä kanssani. Koska minun on aivan hävyttömän suuri ikävä sinua, enkä tiedä, miten hillitsisin sitä. Onko ylipäätään olemassa mitään, mikä sitä hillitsisi. En tiedä. En tiedä, että miksi sitä pitäisi hillitä. En minä rikkoudu, mutta en minä jaksa myöskään olla. En tiedä miten olisin. Vedät minua puoleesi niin vastuttamattomalla tavalla, etten tiedä. Päässäni juoksee vain ajatuksia sinusta, sinun kuvasi, silmäsi, katseesi, huulesi, suudelmat kanssasi, tuoksusi, kosketuksesi, läheisyytesi, lämpösi... ja niistä muodostuu niin aito kuva, että koen vastustamatonta halua koskea sitä. Mutta en koskaan ylety siihen, käteni vain eksyy syvemmälle pimeyteen ja minulla on niin yksinäinen olo. Haluaisin vain käpertyä kerälle ja itkeä vuorokauden perääsi yhtä soittoa. Silti en voi tehdä sitä, sillä tiedän sinun olevan täällä taas viikon kuluttua ja se on liian pitkä aika. Minun pitää kerätä itseni, siistiä ja rakentaa palasista taas kokonainen minä, kuin minusta ei ikinä mitään olisi puuttunut, kuin minussa ei ikinä mitään vikaan olisi ollut. Siitä huolimatta, että tunnen muistuttavani lähinnä paperisilppua, jotakin, minkä voi helposti rypistää nyrkissä pieneksi ja heittää sitten pois. Siltä minusta tuntuu, roskalta. Poisheitetyltä. Sisimmässäni jokin tuttu ääni jatkaa hyräilyä. Tuttua säveltä. En minä muista, ikävä sumentaa kaiken. Hauraat muistikuvanikin. En minä ole olemassa ilman sinua, ole olemassa ilman minua. En minä osaa hengittää enää oikein, tukehtumatta. Tämä on liian pitkä aika ilman sinua. Liikaa vieroitusoireita.

Liikaa yksinäisyyttä.

Haluaisin syleilyysi.

Lääketiede on sotaa. Ei ehkä yhtä näkyvää, mutta yhtä tuhoisaa, yhtä tappavaa. Sitä ei ratkota samanlaisin asein tai strategioin, kuin ihmisten välisiä konflikteja. Mutta tavoite on sama; tappaa, ennen kuin tulee tapetuksi. Molemmissa on kysymys elämästä ja kuolemasta, mutta kuten sodissa, myös lääketieteessä ei ole voittajia, on vain eloonjääneitä.. jos niitäkään. Minun tekisi mieli päästää irti kaikesta mitä minulla on ja ajelehtia pois. Ikävä ja kaipaus ovat uuvuttavia seuralaisia. Silloin kun ei haluaisi olla yksin, silloin joutuu olemaan. Tunnen itseni kovin näkymättömäksi, yksinäiseksi, turhaksikin. Makaan vain saamatta aikaiseksi mitään. Kaipaan normaaleja asioita elämääni, vaikka kai tämä tuo omalla tavallaan vaihtelua. Toivon aina jännitystä, ja kun saan sitä, pakenen pää kolmantena jalkana, jos tilanne vain sallii sen...

Lääkitse minua !

Olo on yhtä epävarma kuin silloin joskus, kun en ollut varjoakaan siitä mitä olen nyt. Tuntuu samalta kuin silloin, kun yksityisyyttäni ei kunnioitettu siinä valkoisessa vankilassa. Samalla tavalla tulivat ja rikkoivat luottamuksen sinetin. Sama yksinäisyys tavoittelee minua nyt, sama pakokauhu... Pitäisikö...? Silloin tuntui, että vain itse olen riittävät luotettavaa seuraa itselleni. Nyt ei tunnu siltä. Olen muuten vain ihan hukassa, epävarma, kuten sanoin. En tiedä, että jatkaako enää vai ei. Jos salaisuuteni on paljastettu, yksityisyyteni on olematon. Miksi minun pitäisi enää kirjoittaa? Keho huutaa lääkitse minut lääkitse minut ja minä vain makaan tässä, kun en noustakaan jaksa. Tässä olen miettimässä iltasatujeni kohtaloa. Olenko minäkin pohjimmiltani pelkuri vai pystynkö sittenkin? Oloni on kovin turvaton. Ties missä osoittaa ase suoraan silmieni väliin, enkä voi kuin vain odottaa. Viimeistä tuomiota.

Perhosvaikutus

Se oli se kesä, kun mummi muuttui perhoseksi ja lensi pois. Se kesä, kun sinun villi sielusi veti minua puoleensa ja jonka syövereihin annoin itseni lopulta pudota, luottaen, että otat vastaan. En tiedä otitko.

Sairaalatarinoita

herään öisin letkuihin ja saksalaisiin sotilaisiin mitä on tappaa naarmuttamatta liian paljon painajaisia ja pimeää ja sotilaita uusi letku ja kipu valuu minusta hiljaa pois

Infectious mononucleosis

Lääkehuuruissani olin vähällä kosia sinua. Silmäni kiinni turvonneina, sokeina. Kuin vielä aukeamattomat koiranpennun silmät. Yhtä kuurokin olin, pelkkää huminaa päässäni. Kurkkuni kipeydestä johtuen en osannut oikein puhuakaan, surkeaa vikinää ja kitinää pidin. Ihminen sisältäni yritti huutaa, mutta huuleni eivät olleet yhtä mieltä, suuni ei muodostanut selviä äänteitä. Kenties kurkkuni oli niin kipeä, kenties se oli vain lääkkeistä johtuvaa. Ääneni kohoaa häiritsevään falsettiin kun yritän puhua. Se kohoaa ja lakkaa sitten kuulumasta. En voi olla yskimättä, en voi olla oksentamatta limaa sisuksistani kun keuhkoni eivät saa riittävästi ilmaa. Aivan kuin olisin nielaissut säikähtäneen nahkiaisen. Paikallaan istuminen on tuskastuttavaa. Kun ei pysty nukkumaankaan, kun ei pysty nielemään, kun kurkku on niin kipeä. Sitten minä vain istun. Istun ja ihmettelen ja oksennan sisuksissani piilottelevan nahkiaisen limaa. Voin pahoin.

saksalainen sotilas rajan takaa hipaisee hiuksiani unessa kuiskaa korvaani kuin puhuisi rakkaalle

valkoinen lakana niin verenmusta viheltäviä pommeja kiviä raunioita sirpaleita vaaleat hiukset kisailivat joskus tuulessa nyt paikoillaan ilman tuulta saksalaisen sotilaan käsivarsilla stirb nicht vor mir

Pahoja unia.

Pelkään niitä pahoja unia, joissa minä kuolen ja sinä jäät yksin. Mikään ei revi minua enempää, kuin se pelko, että minun olisi joskus jätettävä sinut. Mietin joskus, että kun olemme vanhoja ja on aika kuolla pois, kumpi lähtee ensin? En haluaisi kuolla ennen sinua, mutta se tuntuu samalla niin raastavalta ajatella, että minun olisi jätettävä sinut. En minä ole ikinä lähtemistä pelännyt, vain sitä mitä jää jäljelle. Silloinkin ehkä joskus tulevaisuudessa, jossain ihanan elämämme lopussa, miten sinä jaksaisit, jos minun olisi mentävä? Eroaminen sillä tavalla tuntuu pahalta ajatella. Tapaisimmeko enää ikinä? Ja jos, niin missä?

Vaikka uskon, että päädymme maan multiin, madoiksi, haluan silti itsepäisen lapsellisesti uskoa, että on vielä toinen elämä odottamassa tai edes kuolemanjälkeinen paikka, jossa saisin olla kanssasi vähintään ikuisuuden.

Näiden asioiden ajatteleminen tekee minut hulluksi. Minun tulee ikävä ja minä pelkään niin suunnattomasti. Pelkään menettäväni sinut. Se ei olisi paha, jos päättäisit, että joku olisi minua parempi sinulle. Voisin elää sen tiedon kanssa, voisin elää, koska tietäisin, että olet hengissä ja kaikki on hyvin.

Mutta jos kuolisit ja ajautuisin siten eroon sinusta... en tiedä, että pystyisinkö elämään enää sen jälkeen. Koska kuolisit rakastaen minua ja minusta se olisi tuskallisinta mahdollista. Tuskallisin mahdollinen tapa joutua eroon sinusta. En voisi olla ilman sinua. Milloinkaan, missään. Rakastan sinua niin.

Rakastan sitä, miten nimesi kuuleminen aiheuttaa minussa sanattoman suurta hyvän olon tunnetta. Miten se saa minut värisemään sisälläni. Miten se saa oloni niin suloiseksi ja lämpimäksi.

Rakastan myös sitä, miltä kosketuksesi tuntuu ihollani. Miten hellä se on, hellä ja rakastava. Ihoni kihelmöi sen jälkeen ja kaipaa lisää. Olen kuin riippuvainen siitä. Tuntuu kuin ainoa oikea tapa olla, olisi olla iho sinun ihoasi vasten. Olla sinua niin lähellä, että sydämemme voisivat huudella vankiloistaan toisilleen. Siltähän se varmasti sieltä katsottuna näyttää; kuin olisi kylkiluiden muodostamien kalterien takana vankina.

Vaikka mikään ei kai sitä voittaisikaan; ei jos sinun sydämesi jakaa viereisen sellin.

Kaipaan sinua; silmiesi katsetta, nauruasi, puhetta ja lauluasi. Kosketustasi ja läheisyyttäsi. Läsnä oloasi ehkä etenkin. Sitä, että olisit tässä, lähellä, vaikka et kiinni minussa, tai kosketusetäisyydellä. Mutta siten, että voisin sinut nähdä ja kuulla puheesi. Siten, että voisin eksyä silmiisi, eksyä niihin ja miettiä, että mitä niin hyvää olen tehnyt, että ansaitsen sinun kaltaisesi ihmisen. Että ansaitsen olla onnellinen. Onnellinen sinusta, onnellinen sinun kanssasi.

Muistan kun sanoit - kirjoitit - että haluaisit, että maailmamme yhdistyisivät siten, että olisi vain yksi maailma. Yksi paikka, jossa me olisimme. Paikka, johon ei kuuluisi muita. Minäkin haluaisin sitä ja uskon, että niin on tapahtunut, tai että maailmojemme sulautuminen yhdeksi on alkanut, jos ei vielä tapahtunut. Mitä enemmän sinusta opin, sitä enemmän minusta tuntuu, että meidän olemassa olon tarkoituksemme oli löytää toisemme ja tehdä toisemme onnelliseksi.

Minusta tuntuu usein myös siltä, että minut on tehty sinua varten. Että sinä olet kaikista ihmisistä se, jonka kanssa minun kuuluu olla ja, jota minun kuuluu rakastaa. Sinä olet se, joka minut on kesyttänyt. Ainoa, joka on uskaltanut tehdä sen.. tai edes viitsinyt yrittää. Halunnut yrittää.

Olen siitä sinulle kiitollinen. Mahdollisuudestani tassutella sydämeesi.

Muistan miten vaikeaa oli tunnustaa itselleni, että olen ihastunut sinuun. Vaikeaa oli myös sinulle kertoa, että mitä minä tunnen sinua kohtaan. Vaikka en olisikaan uskaltanut ikinä kertoa sitä sinulle tai vaikka olisit torjunut minut, olisit silti jättänyt lähtemättömän merkin minuun. Olisin tyytynyt ystävyyteesikin; periaatteessa mihin vain, jos olisin voinut vain olla osa elämääsi. Tietenkin parasta on, että voin olla sinun. Muuta minä en elämältäni halua enää; vain sinun onnellisuuttasi ja tyytyväisyyttäsi. Sinä merkitset minulle paljon; et ole minulle pelkkä maailma, vaan koko maailmankaikkeus, vastaus elämäntarkoitusta pohtivaan kysymykseen. Olet syyni elää, hengittää ja olla olemassa. Olet minulle syy rakastaa, syy olla onnellinen. Olet minulle jokaisen aamun nouseva aurinko, valo pimeydessäni. Olet se vapaus, jota olen unissani aina jahdannut ja etsinyt. Minun ei tarvitse enää etsiä mitään, sillä olen löytänyt sinut.

Miten sinua taas ikävöinkään, kun yö kääntyy aamuksi. Miten ikävöinkään aamun synkimmällä hetkellä. Ahdistuksen tunteina, kun et ole vierelläni. Niinä öinä, kun kuulen hengityksesi kevyen uneni lävitse, tunnen oloni turvalliseksi. Niinä muina öinä havahdun hiljaisuuteen ja hapuilen sängyn tyhjää puolta, kunnes muistan, ettet ole luonani. Vaikka hetken aikaa unessa läsnäolosi tuntuikin niin todelliselta.

Minun on ikävä sinua, siksi kirjoitan.

Vuoropuhelua.

Vajosin mustaan veteen, mustan jään alle. Nyt minusta tuntuu, että en enää ikinä näe valoa, että en halua nähdä. Ei minun ole liian hyvä olla, täälläkään. Väärässä elementissä. En tiedä enää, mikä olen. En tiedä, onko sillä edes väliä. Eivät ne kuitenkaan tekisi

korjausleikkauksia

susi-ihmisille. En tiedä, onko minussa enää mitään inhimillistä jäljellä. Minua sanotaan aidoksi, vaikka en uskalla olla se, mitä sisimmässäni tunnen. Minua sanotaan rehelliseksi, vaikka jätän sanomatta paljon asioita.

(Mutta tiedän sen, että teitä ihmisiä on aina ollut helppo huijata; ettehän te loppujen lopuksi puhu kanssani samaa kieltä.)

"Aitous on sitä, että uskaltaa tuntea olevansa eksyksissä. Rehellisyys sitä, että sen uskaltaa sanoa ääneen." Minun suustani tuokin

v a l e...

...eihän se toinen puhu lainkaan...

Suden puremia.

En saa jäätä sulamaan ympäriltäni, se ei sula kukkasiksi, ei ruohoksi, ei hiekaksi. Se on mustaa ja täynnä kuollutta verta. Palasia minun sydämestäni. Palasia mustasta lihasta, joka kehystää kellertäviä luitani. Entä kun minä en uskalla heiluttaa häntääni ja piilotan askeleeni keltaisten lehtien sekaan, entä kun minä vakoilen sinua jokaisessa varjossa, askelteni kuulostaessa rapisevilta koirankynsiltä peltikatolla, enkä minä siltikään uskalla näyttäytyä sinulle liian selvänä?

Minä pelkään, että menet pois, kun näet mikä minussa elää. Kun ymmärrät, että olen liian villi kesyyntymään.

En ole olemassa.

Merkillisiä yöoloja taas liikkeellä. Olen kuumeessa ja kotona. Olen peiton alla ja huoneeni ikkuna on sepposen selällään. Patterin laitoin kiinni. On kylmä, mutta tarvitsen ilmaa. En voi nukkua muuten. En osaa nukkua ilman kosteaa yöilmaa.

Minusta tuntuu, etten ole olemassa. En uskalla lähettää Kulkijalle viestiä enää tähän aikaan, että unohdin miten nukutaan. Olen yliaktiivinen, johtuen liikunnan puutteesta. Mutta en minä voi hirveästi lenkillekään puolikuntoisena lähteä, etenkään kun päätin aamusella, että taidan sittenkin skipata sen vaelluksen. Ainoa vaan, että en saa suoritettua kurssia ennen kuin vasta keväällä.. Tällainen "koeviikko" meillä.

Tuntuu oudolta, että en tunne itseäni yksinäiseksi, vaikka aiemmin mokoma tuntemus on kulkenut mukanani. Nyt minusta tuntuu vain siltä, että en ole tässä, en ole olemassa. Olen näkymätön.

Krooninen yksinäisyyteni on ollut unohduksissa hyvän tovin. Kuiluni myös. Korpimehtäin kulkija on kyllä järkyttänyt maailmani järjestystä. Ennen tiesin jotain, nyt en tiedä mistään mitään. En mitään muuta kuin sen, että sydämeni sykkii hänen sydämensä kanssa samaan tahtiin.

Jostain joskus kuulin, että rakastavaisten sydämet sykkivät samaan tahtiin. Todenperäisyydestä en tiedä, mutta noin runollisesti ajateltuna se on varsin kaunis ajatus.

Minusta tuntuu myös siltä, että sydämeni on laiska ja veltto Korpisotilaani sydämeen verrattuna. Se sykkii voimakkaasti, sen tuntee helposti hänen rintakehänsä lävitse ja kuulee myös. Minun sydäntäni ei kuule, eikä tunne. Välillä minusta tuntuu, ettei minulla ole sitä. Että rinnassani on vain kova, kylmä ja musta möykky sen tilalla. Minun sydämeni ei ole olemassa.

Erämaan armoille.

Seuraavat kolme päivää, kaksi yötä, olen metsäin mailla, metsien riemussa. Eräässä kansallispuistossa tuolla minusta katsottuna luoteessa. Vaeltamassa. Kipeänä ja kuumeessa. Sydämeni repeää kahtia. Toinen puoli huutaa rakkaani perään, toinen puoli värisee innosta ja odotuksesta. Vapaudenkaipuusta. Katsoin tänään elokuvan, Into the Wild, kun en mennyt kouluun kuumeen vuoksi. Katsoin sen ja tunsin taas olevani loukkuun jäänyt villieläin. Loukussa oleva susi. Kierrän kehää, kahleet raahautuvat kilisten ja kalisten maassa, kalterit kohoavat silmieni edessä, vapauteni tiellä. Silti minä en varsinaisesti halua lähteä. Joskus haaveilin samasta, kuin mitä päähenkilö mainitsemassani elokuvassa tekee; hän vain lähtee kulkemaan. Jättää kaiken taakseen, lähtee sanomatta sanaakaan kenellekään. Hän vaeltaa pari vuotta ja kuolee sitten hylätyssä linja-autossa Denalin kansallispuistossa nälkään. Tarina on kaunis ja tuntuu niin tutulta. Erona vain se, että minun olisi pitänyt lähteä jo kauan sitten. Enää minä en voi. En voi hylätä rakkauttani, en voi satuttaa häntä enää enempää. Molemmilla on viiltojälkiä ihossa, minun vuokseni. Minun nimikirjaimeni koristaa hänen olkavarttaan. Se teki minut surulliseksi. Minun tuskani on myös hänen. Minun on suojeltava itseäni, jotta voin suojella häntä. En voi enää ruoskia itseäni samalla tavalla. Olen eksyksissä. Liiankin. Huomenna on oltava vahva. Seistävä suorassa, pää pystyssä. Vain vaellussauva minulta puuttuu, mutta puuttukoon. Eivät oikeatkaan suet mittään keppejä mukanaan raahaa. Olen valmistautunut; olen pakannut, olen kuunnellut marssimusiikkia, latasin jopa soittimeeni marssimusiikkia, jolla voin tarpeen vaatiessa psyykata itseäni. Myös hyväntuulista musiikkia latasin, jotta mieliala pysyy korkealla. On siellä tosin kappaleita muistuttamassa rakkaastani. Olen valmis. Minä olen valmis huomiselle. Valmis ottamaan vastaan sen, mitä on tullakseen. Toivottavasti sataa, jotta minä voin hymyillä ja nauraa niille, joita koiranilma vituttaa. Siitä minä saan voimaa, voimaa rakkaani ajattelun ohella.

Ei sääliä, ei katumusta.

Ensimmäinen järkevä muistikuva on se, että bussi pysähtyy koulun eteen. Kyytiin nousee poikia, katseeni on nauliutunut ulos, musiikki soi soittimessani ja mietin mennyttä päivää. En kiinnitä heihin huomiota sen kummemmin, joku sanoo jotakin kovaan ääneen vieressäni, en saa siitä selvää, mutta vilkaisen alta kulmieni pohdiskelujeni häiritsijää. Hän on kadonnut siitä, mennyt bussin perälle. Toinen poika kävelee ohitseni, sanoo minun näyttävän tyhmältä. Nostan toista kulmakarvaani ja tuhahdan huvittuneena. En ole hänen mielipidettään kysynyt, joten ei minua kiinnosta. Käännän katseeni takaisin ulos ja yritän tavoittaa kesken jääneet ajatukseni. Yritän tavoittaa sen tunteen, kun seisoin moottorisaha kädessäni ja annoin sille kaasua ja se ärjähteli komeasti. Yritän tavoittaa sen ylpeyden tunteen, kun tilanhoitaja ojentaa minulle sahaamani puun kappaleen käteen. Sen ylpeyden tunteen, kun hän katsoo kaikista ihmisistä juuri minua ja toteaa, että on niitä naismetsureitakin olemassa ! Olen niin ylpeä siinä silloin. Yritän olla vieläkin ylpeä. Matka jatkuu koululta. Unohdun mietteisiini, en tosin liian pitkäksi aikaa. Yksi pojista istuu taakseni ja nykäisee toisen kuulokkeen korvastani. Säntää karkuun. En liikahda, en sano mitään. Tyynenä laitan kuulokkeen takaisin korvalleni. En pysty enää keskittymään musiikkiin, sillä pääni kuhisee ajatuksia. Jotakin kolahtaa takaraivooni, en reagoi mitenkään. Lisään vain äänenvoimakkuutta ja yritän rauhoittua. Joku nykäisee laukkuni hihnaa lujasti. En reagoi vieläkään, toivon vain - ei, rukoilen - että ne jättäisivät minut rauhaan. Minun on vaikea olla, alan ahdistumaan, hermostumaan, raivostumaan. Lisään volyymia soittimeeni, jotta niiden huudot eivät kuuluisi tajuntaani. Jotakin kolahtaa taas päähäni ja karjaisen, että parempi lopettaa se pelleily siihen paikkaan. Minua hävettää, että olen kohteena. Enemmän minua hävettää se, että huudan julkisesti. Kukaan ei tosin reagoi huutooni. Ehkä en edes huutanut, ehkä kuvittelin huutavani ja oikeasti vain piipitin surkeasti. En minä tiedä. En minä pysty ajattelemaan. Sydän hakkaa, veri suhisee korvissani ja ääni päässäni huutaa, että jättäkää minut rauhaan, en minä ole tehnyt teille mitään ! Mutta eivät ne jätä. Limsatölkki kolisee päähäni. Käännähdän ja haluan murista, mutta murinan sijasta ärähdänkin, että voi jumalauta, nyt loppuu tollanen. Yksi niistä tulee etsimään limsatölkkiään, toinen kävelee ohitseni ja matkii sanomaani. Minua ahdistaa ja raivostuttaa niin, että olen vain hyvilläni, että istun bussissa. Muussa tapauksessa olisin kenties säikäyttänyt uudet ystäväni puolikuoliaaksi - minuahan on nimittäin turha karkuun juosta. Nyt minä vain istun ja annan niiden säikytellä minua. Tuijotan ikkunasta ja yritän hengittää. Sekunnin murto-osassa ymmärrän, että pelkään niitä. Itseäni 5 vuotta nuorempia ihmisiä. 5 vuottakin menee kenties yläkanttiin. Hengitykseni ei kulje, vapisen paikallani ja haluan pois. Suljen silmäni ja yritän saada lukkiutuneen hengitykseni kulkemaan. Bussi tuntuu ahtaalta, en pysty olemaan. Paniikkikohtausta viimeiseksi odotinkin. En minä pysty. Jotain kolahtaa taas päähäni, loikkaan pystyyn ja suuntaan mahdollisimman eteen istumaan. Vapisen, hikoilen, enkä saa henkeä. Olen varma, että kuolen. Kaivan taskusta kännykkäni, tekstaan äidille, että jotkut kersat kävivät bussissa kimppuun. Tungen puhelimen taskuuni ja puristan silmiäni kiinni. Limsatölkki kolahtaa viereeni käytävälle. Edessäni istuva mummo vilkaisee sitä, kukaan ei reagoi ! Kuski ei sano mitään. Kyyneleet virtaavat silmistäni, puristan niitä kiinni ja yritän kuvitella itseni takaisin luokan eteen niin itsevarmana sen moottorisahan kanssa. Yritän, mutta en pysty keskittämään ajatuksia mihinkään. Hävettää, ahdistaa, raivostuttaa. Haluan repiä itseni kappaleiksi. Pienen pieneksi silpuksi. Miksi minä? Miksi aina minä? Yritän rauhoittaa itseäni, yritän hengittää. Itken silti. Vapina lakkaa ja pian saan taas henkeni kulkemaan. Itken silti koko matkan kotiin. Tunnen itseni niin tavattoman turhaksi. Puukko rikkoo ihoni. Veri juoksee tuttua terää pitkin ja sekoittuu veteen pienten ihonpalojen sekaan. Mietin, että miksi annan vihalleni vallan. Ei minulla ole muitakaan ketä rangaista - minä pelkäsin ja väistin, minä olin heikko ja pakenin. Minä olin niin turha, että kukaan muista matkustajista, kuskista puhumattakaan, ei reagoinut. Ei katsonut edes. Ei minun pitäisi olla olemassa. Ei tällaisena, en minä pärjää.

Sateessa suutelemisen romantiikka.

Minä toivoisin, että minut nyljettäisiin elävältä. Vietäisiin pois tämä viallinen ihoni, vanhat arvet ja vanhat, yhä kihelmöivät kosketukset. Annettaisiin uusi nahka tilalle, koskematon, vain sinua varten. Rötväämme viikonloput ja odotamme tammikuuta. Esteetöntä yhdessäoloaikaa. Silti minä mietin. Mietin menneitä ja ahdistun. Silti minä haluan niin kipeästi leikata sen edellisen kosketuksen pois minusta. Repiä ihoni riekaleiksi. Sinun ei pitäisi koskettaa samaa pintaa, jota hänen törkyiset kätensä ovat ennen sinua koskettaneet. Enkä edes pysty sanomaan sitä sinulle. Mitenkään. En minä uskalla. Suojelen sinua omilta demoneiltani, vaikka minun pitäisi kai antaa sinun ajaa ne tiehensä.

Minä hengitän sisääni tätä maailmaa.

Elokuun pimeys on vaihtunut syyskuun tähtiöihin. Sosiaaliset paineet ovat kasvaneet liikaa. Tuntuu, etten kuulu tänne. Tuntuu, etten voi sanoa sitä kenellekään. Minullahan on kaikki hyvin. Minulla on rakkaus, minulla on opiskelupaikka, minulla on itseni ja elämäni hallussa. Silti en ole täältä. En minä herran jestas ole osa tätä maailmaa ! En ole ikinä ollut ja en tiedä, että miten tulisin osaksi. Tunnen itseni yksinäiseksi ja pieneksi. Tunnen katoavani, unohtuvani. Koulussa minut nähdään, minulle puhutaan. Silti kukaan ei oikeasti ole kiinnostunut minusta, kukaan ei ota minun ajatuksiani ja tunteitani huomioon. Nimimerkillä taas-itkin-bussipysäkillä-kun-muut-lähtivät-kotiin-toistensa-kyydeillä-ja-minä-en-mahtunut-kyytiin. En oikeastaan edes jaksa välittää. Minulla ei ole kiire minnekään, ehdin odottamaan sen kolme tuntia sitä bussia. Mutta silti se tuntuu pahalta, että kukaan ei ajattele minua, vaikka minä ajattelen toisia. Korpisotilas on vain 5 kilometrin päässä minusta ja silti se on liikaa. Kellokin on taas liian paljon.

Taas kerran mä laukkuni pakata sain Taas kerran ympäri käännyin vain Se ei ollut ensimmäinen kerta minullekaan Aina poskillain tunnen mä kyyneleet Kun nään oven taas sulkeutuneen Tunnen aamun, tunnen aamun herkimmän Lailla haamun tämä tie luo mun elämän Ja viimein taas siellä oon Siellä missä jotain tunnen nyt Ja vaikka tiedän; on mentävä uudestaan Tää saa mut rauhoitumaan Ja jälleen yhden kerran sieltä kotiin palasin Mun pääni tyhjä voin kai nukahtaa Ja sinua siinä puristaa On kaikki kaunista niin On kaikki kaunista niin Tästä hetkestä en tahtoisi luopua milloinkaan Taas kerran mä laukkuni pakata sain Jälleen kerran taakseni katson vain Näin aina meille käy, toisen mentävä on Mut' aina takaisin tullaan ja kohdataan Se kai saakin mut liikkumaan

Koko minuus.

Niitä öitä, kun en saa nukutuksi. Kun maailma tuntuu suurelta vankityrmältä, jossa minä kyhjötän ihan yksin pimeimmässä nurkassa ja kuuntelen kituvien sielujen huutoja näiden kylmien seinien sillä puolen. Siellä, minne meitä jokaista tullaan hakemaan kalahtelevien kahleiden kanssa. Lopun tietää olevan edessä, kun kylmä metalli painuu kaulan haavoittuvaa ihoa vasten ja kun punu suonissa hyytyy pelosta. Toiset ovat tyhjiä sinne kulkiessaan, toiset vielä elossa. Yritän kirjoittaa sinulle viimeistä rakkauskirjettä, vaikka se lämmön tunne rinnassa ja onnellisuus on näinä päivinä laitonta. Pelkään jatkuvasti olevani seuraava, joka tuntee jäätävän metallin kurkullaan. Vaikka kiduttavampaa onkin olla elossa ja kuunnella, kuinka kuoleman rauhallisuus on valetta. Me lähdemme täältä vain väkivaltaisesti. Yhtä väkivaltaisesti kuin tänne tulimmekin. Sitä en tiedä, että pelkäsimmekö me silloin. Mutta sen minä tiedän, että me pelkäämme nyt. Emme lähtöä, vaan sitä mitä jää jäljelle ja, että näemmekö me enää toisella puolella. Näemmekö me enää koskaan.