Sudetus / Vaellus

kuin olisi nukkunut iäisyyden
soisella rannalla
miten syntyä uudestaan
löytää uudestaan tie
jolla oli, jonka kadotti
millä sanoin kuvailla tunnetta
öisessä metsässä
kiiluvien otsalamppujen valokeilassa
nuotion piirin ulkopuolella
villeys iskee, raapii
haluan juosta äärettömyyden teitä
laulaa ikiaikainen laulu
joka on meissä
sudensieluisissa seikkailijoissa

She's not coming back.

Out of Control.

Liekö missään mitään järkeä, ehkä vähiten torstaiaamuisissa mietelmissäni bussissa. Ylitse vyöryvä epätoivo ja samanaikainen epäusko; ei kai asia tosissaan voi olla näin?

Minusta tuntuu, etten osaa elää näin. Tällä tavalla, ilman jatkuvaa selviytymistaistelua. Mietin mielessäni jatkuvasti, miten puolustaudun, jos joku kommentoi siihen tai tähän asiaan jotain tai käyttäytyy muuten vain minua kohtaan ikävästi. Torstaiaamunakin mietin näitä, mietin, että miten reagoisin, jos heppatytöt kommentoisivat jotain tai mitä heille sanoisin, sitten kun heidän nokkava käytöksensä alkaisi ärsyttämään liikaa.
Sitten havahduin, että mitä ihmettä oikein ajattelen, kun mitään ei ole vielä edes tapahtunut.

En osaa elää näin, kun kukaan ei kiusaa minua. En osaa elää ja se saa oloni aika sekavaksi. Yhtä aikaa pelkään ja toivon sitä. En ole tottunut ystävällisiin sanoihin, enkä tekoihin, en positiiviseen ilmapiiriin. En tiedä miten minun pitäisi reagoida, jos kuuntelen itseäni, joudun yhä enemmän eksyksiin ja jos taas en kuuntele, en ole sen selväjärkisempi.

En tiedä, että mitä minun pitäisi tehdä sisäisten ristiriitojeni kanssa. Inhoan yksinäisyyttä ja silti haluan olla kuitenkin rauhassa, yksin. Pelkään myös olla yksin. En itse yksinäisyyden vuoksi, vaan sen, että minua ei kukaan suojele ja minun veitsenikin on niin pieni, ettei sekään oikein suojele minua, jos joku käy pimeillä teillä kimppuuni. Minun ihmisen hampaillani ei purra vastaantulijoita, minun säälittävä murinani ei pelota ketään.

Miten elää itsensä kanssa harmoniassa?
Miten päästä siihen?

Säästä minut yksinäisyyden repiviltä hampailta...

Sinä ja minä

Olisiko sillä mitään väliä, kuitenkaan

Vain sinun kokemuksesi merkitsevät
Tiedäthän sinä kaiken ja enemmän
Vain sinähän olet oikeassa

Keskenkasvuinen hädin tuskin
kukaan tai mikään
Minä sinuun verrattuna
en ole yhtään mitään

Eihän minulla ole lapsia
eikä perhettä
eikä elämänkokemusta
enhän minä voi tietää mistään mitään
kun en ole elänytkään kuin
liian vähän
aina

Vaikka minusta huolehtivat
mielenterveyshäiriöt ja ongelmat
yksinäisyys alemmuuskompleksi
koulukiusaajat paniikkihäiriö
sosiaalisten tilanteiden pelko
en tiedä mistä puhun

niin minulla ei silti ole kokemuksia
joista voisin puhua
vaikka leikkasin reiteni auki
silloin kun sinä luit iltasatuja lapsillesi
istuin itkien laitoksessa ja mietin
miksi edes ...

vaikka asetat sädekehän päähäsi
en tiedä ansaitsetko sitä

ethän edes sinä
ollut siellä
minun tukenani

vaikka olet siskoni

Levottomuus.

Mahdottomuus olla aloillaan. Kostea yö ilma teki juoksemisesta helpompaa. Minuun ei satu enää.

Koirankynnet ovat vaimenneet. Autojen kaukainen hurina.

Itsestäni en osaa kertoa mitään. Yksinäisyys nakertaa ohimoitani.

Olisi pakko päästä pois. Missään vain ei ole tarpeeksi epärealistista, jotta voisin unohtaa kuka olen.

Elokuun mustat yöt.

En tiedä unettomuuden syitä. Minun sisälläni on hyvin hiljaista. Äänetöntä. En kai ole kuullut sudesta aikoihin. En edes muista milloin viimeksi.

Aistin tuulessa tulevan syksyn ja aikaisina aamuinani bussissa, näen suteni vierelläni hetken, ennen kuin kadotan sen taas.

Tänään tai eilen, ehkäpä oikeammin, näin ison suden kulkevan kohti. Se oli jättimäinen minun pieneen ja arkaan rimpulaani verrattuna. En tiedä kuka se oli ja mistä se tuli, mitä se edes halusi. Se kulki vain kohti ja katosi.

En oikein jaksa elää. Olen vaan, keksin tekemistä, jotta minun ei tarvitsisi antautua ajatuksille. Ne ovat sellaisia petoja, että ne raatelevat minut henkihieveriin, jos annan niille valtaa.

Odotanko vai enkö huomista.

Juoksin tänään ja se tuntui hyvältä. En silti ole varma olemassa olostani. Taaskaan.

rajamaat

katoaa ja palaa taas näkyviin
tanssii puiden lomassa
sammaleeseen ei painaudu jälkiä
ulvoo
mutta ei sinun kanssasi

No miten kouluun uskontokaan kuuluu? Miten voit sitä opettaa?

Päivittelin eräässä sosiaalisessa yhteisössä erikoisruokavalion tiukentuvia saamisehtoja kouluissa. Näin diagnosoimattomana laktoosi-intolerantikkona, tai itse olen maidon nauttimisesta johtuvat vatsakipuiluni näin tulkinnut ja jäätelön sekä jogurtin vaihtaminen laktoosittomaan on tuskaani vähentänyt, vaikka silti toisinaan kyllä kotioloissa saatan nauttiakin laktoosillistakin tavaraa. Johtuen esimerkiksi jäätelön niukasta laktoositon-valikoimasta.
Tätä minä siis päivittelin ja mietin, että mistä lähtien koululla on lupa ollut antaa siedätyshoitoa ihmisille, joilla on allergioita? Toki itse voin kouluruoan jättää syömättä, jos sen laktoosittomuutta epäilen. Pärjään kyllä syömättäkin, johan se viime syksynä todettiin.
Ei sillä, eihän laktoosi-intoleranssi ole vakava, mutta mieluummin silti kärsin yksin kotona kaikessa hiljaisuudessa vatsakivuistani ja ilmavaivoistani, kuin koulussa.

Veli sitten heitti otsikossa olevan kysymyksenkin ilmoille, jonka vuoksi jälleen kerran lähti lumipallo vierimään...

Jos päätäni ei olisi myrkytetty koko peruskouluni ajan, jos minua ei olisi aivopesty vuonna 2008 kristinuskohömpällä, kuka minä nyt olisin? Olisinko ehkä löytänyt itseni aikaisemmin?
Välillä olen varma, että en pysty löytämään itseäni, että en ole se, joka luulen olevani. Kaikki tuntuu harhalta ja tuntuu, kuin mikään minussa ei loppuviimein pitäisi paikkaansa.
Olen yrittänyt selvittää sitä, että mihin oikein uskon, jos oikeastaan uskon mihinkään. Ihmiseen en ainakaan. Yritin hakea jotain tuttua shamanismista ja druidismista, antautua niille. Tuttua niissä olikin, mutta eivät nekään silti olleet minun juttuni. Kauan olen ollut vapaa-ajattelija ja silti tietänyt kuuluvani johonkin luonnonuskontoon. Wiccalaisuuttakin mietin ja siitäkin minä hain samankaltaisuutta omaan uskomukseeni.

Kaiken jälkeen minä lopulta löysin itseni suomenuskosta. Jos minä jonnekin kuulun, niin siihen. Sen ymmärtäessäni tuntui vähän samalta kuin olisi palannut kotiin pitkältä matkalta.

Vaan toistaiseksi annan itseni olla vielä kirkon kirjoissa.. Enhän minä sielläkään enää olisi, jos en olisi Kulkijaan törmännyt.. mutta eivät kirkolliset häät lainkaan pahalta kuulosta, jos saan ne viettää metsässä, paljain jaloin vihreävalkoiseen mekkoon sonnustautuneena... Mutta sen jälkeen katkeaa se kirkkotie ja palaudun yhdeksi luonnon kanssa.

Anteeksi, että olen ollut niin kovin kauan poissa.

Ailahtelen jossakin yksinäisyyden ja pakokauhun rajamaastossa. Väsymys pitää niskalenkillään kiinni ja minä rimpuilen sen teräksisessä otteessa. Ahdistus hulvahtelee ylitseni aaltoina; selviänkö minä näiden myöhäisten tuntien yksinäisyydestä mitenkään?

Ikävä kouraisee sisäelimiäni, silmieni osuessa sohvalla nukkuvaan koiraan. Kissanpentu leikitteli äsken sylissäni paidassani olevan rusetin kanssa. Miten ihminen voi olla surullinen, jos hänellä on kissanpentu?

Minua raastaa tappava ikävä. Ole kiltti äläkä jätä minua. Rukoilisinko, vaikka et mitään ymmärrä, mustaturkkinen..

Minun yksinäisyyteni on kuin musta-aukko; se nielee kaiken valon ja hyvän ympäriltäni. Tahtoisin olla itselleni paha, mutta en salli sen tapahtuvan.

Kuulen oman hengitykseni. Unohdan kenelle kirjoitan. Minun pieni maailmani on niin sekaisin. Paikkaan tyhjyyden, turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteitani eläimillä.

Yksi koira tuohon noin.. ja kissanpentu tuohon ! Yksi aikuinen kissa tuohon ja nuori koira tuohon ja.. valmis !

Nyt minua itkettää. Olen niin helvetin katkera siitä, että olen aina ollut kakkonen toisille. Ilman sinua en kai edes välittäisi siitä, mutta sinä näytit minulle, että miltä tuntuu, kun joku rakastaa ja hyväksyy...

Minun pitää vain pitää visusti kaikki langat käsissäni ja hymyillä, vaikka sattuisi. Muuten millään, mitä ikinä on tapahtunut, ei ole mitään merkitystä. Apua en kuitenkaan halua, minun on siis vain pärjättävä omillaan. Vähän kuin hylättynä. En minä tahdo laskea näitä asioita, niitä kaikkia, mitä veljeni on saanut osakseen ja mistä kaikista minä olen jäänyt paitsi.

Miten minä vihaankaan tätä yksinäisyyttä, turvattomuutta, riittämättömyyttä. Sitä, että olen niin merkityksetön muille. Mitätön.

Sitten sinä syytät itseäsi taas aamulla, että olet jättänyt minut yksin. Itkemään.

Ei minun ole niin paha olla, että tarvitsisi viiltää. Eihän?

Lapsellisesti kysyn itseltäni:
"Meneekö Lugh hämähäkkien taivaaseen?"
Lugh Lamhfada oli minun lemmikkitarantulani, johon olin yllättävän kiintynyt, vaikka se olikin nälkäisenä äkäinen ja potki karvoja takapäästään. Se kuitenkin nautti täydellistä luottamustani. Se ei ikinä purrut minua kun käsittelin sitä. Sain tutustua hämähäkin hiljaiseen sielunelämään varsin läheltä.

Tunnen miten kuolema kiertelee minua. Se napsii läheisiäni kuin suupaloja. Minuun se ei koske. Vahingossakaan. Olisi helpompaa, jos ei tarvitsisi välittää. Yksinäisyys näykkii kylmiä varpaitani. Miten pettynyt ja vihainen olenkaan.

Miten surulliseksi kuolema minut loppujen lopuksi aina tekeekään.

Minun on tartuttava toimeen, jotta en kuihtuisi epätoivosta.

Haluan vain tietää...

Kuka lievittää minun tuskaani, sitten kun sinua ei enää ole?
Kenen puoleen käännyn, kun kaipaan kuonosi töytäisyä?

Tunnemerkit

Katselin erään vanhan lapsuudenystävä-koulukaverin kuvia eräässä internetin yhteisöpalvelussa. Hänkin muuttunut niin, etten tunnistaisi, jos kävelisi kadulla vastaan. Ulkoisesti näin, en tiedä sitä, että miten paljon sisäisesti. En tiedä, että kysyäkö mitä kuuluu vai pyytää anteeksi. Yhä mietin sitä, ailahtelen kahden vaihtoehdon välillä. On päiviä, jolloin tekisi mieli kysyä mitä kuuluu ja sitten on päiviä, jolloin haluaisin pyytää anteeksi. En kyllä tiedä, että mitä minun oikeastaan pitäisi pyytää anteeksi. Minähän en meidän ystävyyssuhteessa töpännyt, mutta enpähän täysin syytönkään kai ollut. En tiedä.

Hänen kuviaan katsellessa tulee tunne, että hän on muuttunut siihen suuntaan, jota en oikein arvosta. Minä lienen yhä ainoa, joka ei siitä eräästä luokasta ole muuttunut ja ainoa, joka ei ole mitään aikaiseksi saanut. Ulkoisesti en ole muuttunut, mutta se sisäinen puoli... en tiedä, onko sekään järin paljoa muuttunut. Ehkäpä jatkuva itsensä halveksiminen on vähentynyt. Tavallaan olen kyllästynyt kaikkeen, etenkin itseeni. Välillä minun on niin tavattoman hyvä olla, mutta sitten on näitä yksinäisiä hetkiä, jolloin tuntuu, että tahtoisi vaan itkeä itsensä uneen.

Ehkä olen vain liian väsynyt ja kipuisa.

Välillä tuntuu, että olen uskotellut itselleni koko elämäni olevani ruma, lihava ja ällöttävä. Ehkä etenkin ruma. En pysty elämään sen asian kanssa, että joku pitäisi minua kauniina. En pysty käsittämään, että miksi jonkun mielestä olisin kaunis.

En pysty edes pukeutumaan naisellisesti, sillä koen järkyttävää ahdistusta, jos joku erehtyy tuijottamaan erästä ruumiinosaani liian pitkään. En halua olla mikään seksiobjekti, en halua, että minua tuijotetaan peitsi tanassa.

Tämä kirous on johtanut siihen, että kuljen ympäriinsä mustissa vaatteissa, helteelläkin. Hikoillessa vaaleammat vaatteet näyttäisivät läpi sen, mitä niiden alla on. Valkoiset näyttäisivät joka tapauksessa. Enkä halua olla kenenkään muun katseltavana, kuin Kulkijan. En enää ikinä.

Ajoissa nukkumaan meneminen on vaativaa.

Pieniä ovat sillit...

Itku ei ota tyrehtyäkseen. Pelko kourii ja puristelee sisäelimiäni. Jokainen hengenveto tuntuu viimeiseltä.
En tiedä, että miltä minusta tuntuu. Ainoastaan erittäin huonolta.

Tuntuu, että onnellisuus on kiellettyä. Hetken aikaa ehdin nauttimaan elämästäni - tai oikeastaan, heti kun nautin elämästäni, tiedän, että jotain pahaa tulee tapahtumaan ihan minä hetkenä hyvänsä. Kestän oman epäonneni ja tuskani, mutta en läheisteni, en rakkaideni, en nelijalkaisten ystävieni.

Viime syksynä kun oikeasti aloin nauttimaan koulunkäynnistä ja ollessani onneni kukkuloilla, sairastuin koko syksyksi ja jouduin luopumaan siitä, mikä teki minun arjestani täyttä ja, jonka vuoksi tunsin itseni onnelliseksi - koulusta. Silloin kaikki oli hyvin, olin löytänyt rinnalleni ihanan miehen ja ala oli omani. Sitten tuli se sairaus...

Nyt kun elämällä olisi syytä hymyillä taas, niin vastoinkäymisiä on enemmän kuin kuusessa käpyjä; koiran virtsassa on verta, polveni on kipeä, hampaissani on elämäni ensimmäinen reikä...
Näillä on vaikutusta, sillä kaikki edustavat asioita, joita todella pelkään. En halua menettää koiraani, joudun ehkä jättämään kesätyön väliin, mieluummin kuolisin kuin menisin hammaslääkäriin...

Perheeseemme liittyi uusi jäsen - harmaatabby kissa, nimeltään Roschwitz - luulin voivani nauttia tasaisen rauhallisesta perhe-elämästä... Mutta ei.

Lisäksi tietokoneeni heitti lusikan nurkkaan ja olen lihonut...

Tuntuu, etten jaksa elää. En jaksa näitä vastoinkäymisiä. Eniten kaikesta pelkään koirani puolesta. Voisinpa jakaa loppuelämäni myös sen kanssa. Voisinpa olla ahdistumatta ja murehtimatta asioita.

Voisimpa vain olla ja nauttia kesästä ja syödä jäätelöä perheeni kanssa..

..ja vittu näitä hyttysiä.

Tavaranlevittäjä.

Ponnistaudun lattialta seisomaan yhden jalan varassa, välttäen rasittamasta toista. Vasemman polven ympärillä on musta polvituki.

Joulukuussa 2010 puhuin laihtumisesta viimeisen kerran. En tosin täällä, vaan eräässä toisessa blogissani. Näin rehellinen ollakseni. Viime syksynä painoin 67,1 kilogrammaa. Tällä hetkellä minulla on elopainoaa peräti 81,8 kilogrammaa. Ulkoisesti mikään ei kuulemma kuitenkaan ole muuttunut. Välttämättä. Mutta painoindeksi on silti liki kolmekymmentä, eli melkein merkittävän ylipainon alarajalla. Ehkä se tuntuukin nivelissä, polvessani, vaikka kukaan ei minua haluakaan uskoa. Isääni lukuunottamatta. Itseasiassa tuo oli alunperin isäni ajatus ja minun järkeeni se valitettavasti käy oikein hyvin. Eihän minulla tätä aiemmin ole polvet olleet kipeät.

...eli tervetuloa takaisin elämääni, kaloreiden laskeminen, emme ehtineetkään olla erossa kuin melkein kaksi vuotta. En koe sitä mitenkään pahaksi tavaksi, sillä pystyn siitä lopulta päästämään irti ja etenkin kun se auttaa minua hahmottamaan todella, että miten paljon voin syödä. Kiloklubi auttaa myös muutenkin punaisten pallojensa kanssa - miten siis syödä terveellisesti ja riittävästi.

Mieleni tekisi kokeilla karppaamista, koska olen joskus kuullut, että se auttaa makeanhimoon, joka kohdallani on hallitsematon ainoastaan silloin, kun tavoitteena on kulkea karkkihyllyn ohitse kaupassa. Sieltä takertuu jotain aina mukaan; sen tosin olen havainnut, että pystyn yhä vaikuttamaan siihen, että mitä sieltä lähtee - viime kerralla tämän haasteen kohdatessani valitsin kaksi Fazerin suklaapatukkaa, sen sijaan, että olisin valinnut kahta suklaalevyä. Ajattelin myös vaihtaa kaikki sokeriset herkut - suklaan siis lähinnä - Pepsi Maxiin. Suklaa on asia, josta on hyvin vaikea luopua. Ainoa paheeni liikunnan ohella. Mutta näin alkuun, haluan siitä eroon ja vähentää makeanhimoani. Myöhemmin suklaa on tervetullut takaisin elämääni kerran viikossa, kuten "vanhoina" ja "hyvinä" aikoina. Vaikkakin olen aiemmin pystynyt syömään ihan mitä olen halunnut ja niin paljon kuin on mieli tehnyt, lihomatta, koska olen juossut.

Viimeisen kahdeksan kuukauden aikana liikunta on ollut vähän hankalaa sairasteluista ja siitä johtuvan motivaation puutteen takia. Olen päivittäin käynyt ulkona, mutta en ole oikein jaksanut saati halunnut minnekään lenkille lähteä. Se tuntuu masentavalta, että liikkuu hitaammin ja hengästyy helpommin, kuin aikaisemmin. Se vie halun tehdä yhtään mitään. Mutta huonon kunnon paras puolihan on se, että se nousee nopeasti?

En voi sanoin kuvailla sitä epäreiluuden tunnetta, miltä tuntui viime syksy olla liikkumatta ja maata vain sängyssä. Oli hetkiä kun voin paremmin, mutta olin kuitenkin vielä sellaisessa jamassa, että ei sopinut urheilla. Enkä voi kuvailla sitä oikein nytkään, olen oikeasti hirveän katkera siitä, että minä - aikaisemmin päivittäin urheillut ja muutenkin hyvässä fyysisessä kunnossa ollut nainen - joudun sängyn pohjalle niin hävyttömän pitkäksi aikaa ja vielä pelotellaan sydänlihastulehduksilla ja streptokokin aivoihin kulkeutumisella, jos uskallan edes ylös nousta.

Kaikista epäreiluinta ehkä on se, että nyt kun haluan takaisin entisiin mittoihini (166/70), ihmiset, tai ainakin eräs, asettuu tielleni ja sanoo, että minun ei tarvitse laihtua, sen sijaan, että olisi tukenani. Mikä ajaa minut tilanteeseen, etten tiedä, että mitä teen. En halua tehdä hänen toivettaan/tahtoaan vastaan, mutta en myöskään halua olla tekemättä oman tahtoni mukaan.

Tämäkin kuulostaa oikeastaan aikalailla manifestilta; halusin todellisuudessa vain sanoa, että kannustatpa tai et, minä teen tämän, laihdutan. En sinun, enkä muiden ihmisten takia, vaan itseni vuoksi, jotta minun ei tarvitsisi kärsiä polvikivuista ja, jotta jaksaisin taas juosta. Liikunta on elämäni ja kärsin, jos en voi nauttia siitä kuten olen ennen nauttinut.

Ikävä

Taas ennen työvuoroni alkua olen yksin täällä jossain sietämättömän kaukana kotoa. Ikävä Rakkaani luo polttaa julmasti enkä edes tiedä pääsenkö kotiin tänään. Haluan vain tehdä Hänet onnelliseksi ja täyttää Hänen toiveensa. En voisi koskaan olla ilman Hänen rakkauttaan. Silti teen välillä kuin pahin ääliö Häntä kohtaan. En halua satuttaa Häntä, mutta välillä tuntuu siltä, että olen kerta kaikkiaan paska ihminen. Rakastan Sinua Kulta. Tahtoisin vain olla Sinun ja Sinua varten. Älä hylkää minua. Se on kaikki, mitä pyydän...

----------------------------------------------------------------------------------------

Henkistä väsymystä ja kroonista yksinäisyyttä. Tuntuu, että en jaksa edes hengittää. Istuin eräässä niemenkärjessä hyttysten syötävänä, jotta tavoittaisin mielenrauhan... Minua alkoi ainoastaan itkettämään. Enemmän vielä, kuin aikaisemmin. Muutama sana muutaman hyvän ystävän kanssa tekstiviestin muodossa vaihdettuna piristi - ihan tavallinen, mitä-sinulle-kuuluu -keskustelu ja muutama typerä vitsi.

Maailma siis mataa edelleen radallaan pääkoppani ulkopuolella ja muualla on kaikki hyvin.

Kutittaa ihan syntisen paljon. En jaksa olla älykäs tänään.

Hallittu hallitsematon avautuminen. En tiedä, että mikä minua oikeastaan edes vaivaa. Haluaisin vain itkeä.

Kulkurin kaiho

Istun täällä kaukana kotoa. Ilman Rakkaani lämpöä. Ilman Hänen ihanaa kauneuttaan. Ilman mitään. Sillä minulla ei koskaan ollut mitään ennen Häntä. Minä en ollut mitään. En koskaan edes luullut olevani onnellinen. En ennenkuin kohtasin tuon maailman ihanimman olennon. Vappu palautti kaiken mieleeni. Muistan helposti kaksi edellistä "vappujuhlaani". Vuonna 2009 vappuna minä olin vain kaatamassa puita. En miettinyt mitään. Tein vain työtä, josta pidin. Tai oikeammin työtä, joka sai unohtamaan kaiken turhan. Sai unohtamaan kaiken. Sen, ettei minulla ollut elämää. Joku kulki tiellä ohi, kun pinoilin propseja ja huusi: "mitä helvettiä sä teet työn juhlapäivänä töitä?" Niin no. Ei minulla ollut mitään juhlaa. Eikä mitään muutakaan. En jaksanut ajatella. Vappu 2010. Olin "viihteellä". Olin lomalla intistä. Ihan turhaan. En viihtynyt, vaikka viihteellä olinkin. Sekin päivä oli vain sitä tarkoitusta varten, että maailma saisi näyttää minulle, miten yksinäinen ja turha ihminen minä olin. En saanut siltäkään "juhlalta" mitään muuta kuin pahan mielen. Ja palasin loman jälkeen takaisin RUK:lle ja olin taas entistä enemmän vihoissani ulkomaailmaa kohtaan. Siksi oli lystiä olla intissä. Siellä minä olin jotain. Olin hyvä, koska olin hyvä. En siksi, että minua olisi pidetty hyvänä. Sillä ei minua pidetty. Mutta alettiin pitää, kun oikeasti pääsin näyttämään, mitä osaan. Mutta ei siitä sen enempää. Vappu 2011. Herään sunnuntaina Kultani vierestä. Rakkaus ja lämpö säteilevät Hänen ihanilta kasvoiltaan, kun suutelen häntä. Hän on nukkuessaankin niin kaunis ja suloinen. Kuin jokin olisi tuonut viereeni oikean jumalattaren. Hyvyyden jumalattaren. Mietin siinä kaikkea. Edellisiä vappuja. Vanhoja aikoja. Sitten vähän tuoreempia muistoja viime vuodelta. Valtaisa lämpöaalto puhuttelee kehoani. Värisen. Värisen siitä onnesta, jota tunnen. Siitä onnesta, jonka vain Hän läsnäolollaan saa aikaan. Tunnen oloni niin hyväksi. Onnen kyyneleet valuvat poskilleni. Voi miten ihana Rakkaani onkaan. Voi miten lämmin Hänen vieressään onkaan. Kun mietin siinä Rakkaani vieressä vanhoja, onnettomia aikoja, tiedän että voin unohtaa ne kaikki. Voin unohtaa yksinäisyyden. Voin vain olla siinä Hänen vierellään ja tiedän, etten ole yksin. Tiedän, etten ole turha. Olen olemassa. Olen olemassa, koska minulla on syy olla olemassa. Koska minä rakastan Häntä. Elämäni ainoa tarkoitus on rakastaa Häntä. Suojella Häntä. Tehdä Hänet onnelliseksi. Ilman Sinua en olisi mitään. Ilman Sinua olisin matoina. Älä hylkää minua. Älä jätä minua, niin et koskaan joudu katumaan sitä, että annoit minulle mahdollisuuden. Mahdollisuuden olla Sinun. Rakastan Sinua. Ikuisesti.

Mitä muut näkevät

Kaikessa hiljaisuudessa outo olento vaeltaa läpi pimeän, sateisen yön. Sitä ei kuule, sitä ei näe, sitä ei edes aisti; niin paljon se on osa ympäristöään, osa luontoa ja osa pimeyttä, mutta kuitenkin se on hyvin elävä. Erittäin elävä.

Sen askeleet painavat liejuun jälkiä, joita ei jäljiksi tunnista. Iltanuotion heikko kajo jossakin tuolla puolen, se ei edes katso. Askelluksen keveä ravi ja koleassa yöilmassa leijaileva hengityksen luoma höyry, sanovat, että minä olen tässä. Mutta en ole.

Minä en tiedä itseäni, en tunne. Tämä ruumis ei ole minun, mutta minä en kerro sitä kenellekään.

Kuunvärisessä turkissani seisoessani keskellä oudon olennon polkua, se viimein seisahtuu ja sen silmät eivät edes erotu, mutta tunnen niiden poltteen tutkivan olemustani. Enkä ole varma, pitäisikö minun paeta vai seisoa siinä.

Olento - kuka tai mikä hyvänsä onkin - paljastaa valkoiset hampaansa, irvistykseen ja murina, joka sen sisuksista kohoaa, kaikuu kuin kuilun yllä ja sen mataluus ja uhkaavuus iskevät pelon miekkansa minuun, täysin armotta. Minä tulin sinun tiellesi.

Samassa se ampaisee luokseni; parin sentin päässä kuonostani sen kita höyryää lämpöään ja silmät leimuavat mustuuttaan. Sen pahuuden voi haistaa.

Aran varovaisesti paljastan hampaani, korvani vetäytyvät niskaani pitkin, selkäkarvat nousevat pystyyn. Minä en ole ikinä oppinut murisemaan, mutta nyt yritän ja saan aikaan vain lapsekkaan kurahduksen kurkustani. Se riittää ja olento takertuu henkitorveeni pitkillä valkoisilla kulmahampaillaan. Minun koristessani hämmentyneenä sen otteessa, tiedän, että tämä valssi on vain meille kahdelle.