epätoivo

don’t waste your time on me?

Jos jotain inhoan, niin tätä epäuskoa itseäni kohtaan. Tänään on taas tuntunut, ettei minusta ole mihinkään. En jaksa uskoa, että on.

Ymmärsin miksi turvallisuus ja puolustus kiehtoo; se totuus siitä, että olen tuntenut oloni turvattomaksi silloin kun asuin vanhempieni kanssa. Tavallaan se on läsnä vieläkin, vaikka sinällään oloni ei ole uhattu tai pelokas. Turvattomuus johtuu enemmänkin minun ja vanhempieni suhteesta. Silloin joskus osastolla tunsin oloni todella turvattomaksi, kuin olisin ollut tulilinjalla jatkuvasti, ilman suojaa.

Turva-ala ajatuksena tuo turvaa. Tavallaan kai tiedän, mitä haluaisin tehdä. Mutta ainoa kysymys on se, pystynkö ikinä saavuttamaan sitä. Aikaisemmin tuntui, etten jaksa olla koulussa ja nyt olen tehnyt varsin vakaan päätöksen siitä, että ehkä ensi keväänä haen. Samalla on pelottavaa miettiä miten kauan oikeasti on siihen, että astun palvelukseen – siihen ei nimittäin ole enää todellakaan pitkä aika. Minua pelottaa, myönnettäköön se. Pelkään epäonnistumista, sitä ettei minusta kuitenkaan olisi täyttämään omia haaveitani. …vai ovatko ne edes omiani… en tiedä.

Ymmärsin myös sen, että omat vanhempani ovat vahingollisia minulle. En haluaisi, mutta joudun ottamaan vielä enemmän etäisyyttä heihin. Itseni ja oman hyvinvointini vuoksi.

En oikeastaan jaksa miettiä tulevaisuutta, ennen kuin olen saavuttanut kaksi seuraavaa etappia. Mielessäni on jonkinlainen kartta, mutta en tiedä uskallanko suunnistaa sen mukaan.

Kerrankin kun olisin varma jostain, en uskalla elää sen mukaan.

Hyvä olo ja itsevarmuus kestivätkin jo liian pitkään. Ehkä tämä on ansaittua.

Tällainen mitätön raukka kun olen.

sotilaallinen kriisinhallinta

Tulipahan käytyä siellä TuPu-messuilla. Minulla oli jopa kivaa ja tunsin saavani vain enemmän motivaatiota mitä armeijaa kohtaan tulee. Tunsin varmuutta ja halua, uskoa siihen, että pystyn.

Sitten tulen kotiin. Innoissani kaikesta. Sitten minun ajatukseni tallotaan maan tasalle, mitätöidään, vähätellään.

Arvatkaa kyynelieni katkeruus.

Siellä oli niin erilaisia, mielenkiintoisia asioita ja ihmisiä. Kaikki niin asiallisia, kohtelivat kuin aikuista, tarjosivat tietoa, olivat rohkaisevia ja kannustavia. Motivoivia. Miksi läheiseni – tai osa heistä – eivät voi olla samanlaisia?

Miksi pitää aina ensimmäiseksi vähätellä ja lytätä.

Tulen kuitenkin onnistumaan, sillä olen tarpeeksi hullu uskomaan, että onnistun.

EN tarvitse siihen muita, en muiden hyväksyntää.

Ei tarvitse kaukaa etsiä syytä vainoharhaisuudelleni. Toivoisin, ettei se olisi verissä, mutta kasvatuksessa ainakin.

Toisaalta sama jääräpäisyys loistaa. Neuvojen vastaanottamattomuus. Ei ole vaikea nähdä, kenen tytär oikein on..

Kuitenkin sisimmässäni haluaisin olla täysin eri ihminen. Kaikkea sitä, mitä en ole. Tuskin ikinä olenkaan.

Joskus toivoisin, että minullakin olisi ollut samanlaiset vanhemmat, kuin tuntemillani ihmisillä; yhtä lämpimät, välittävät, tukevat.

Kaiken sen sijaan sainkin painostavat, häpeävät, hyljeksivät ihmiset. Kaikki ne toiveet, joita en ole onnistunut täyttämään ! Enkä ole silti vieläkään oppinut elämään itselleni.

Enkä ole kasvanut aikuiseksikaan näiden vuosien aikana. Tunnen itseni vieläkin 15-kesäiseksi tytönhupakoksi, vaikka jokin silti jossain on jollakin tavalla muuttunut.

Välillä tuntuu, että täytyisi päästä jonnekin pois, missä olisi tilaa huolehtia itse itsestä.

Tavallaan inhoan sitä, että minusta on kasvatettu suorituskeskeinen mielistelijä. Se on johtanut siihen, että en tee elämässäni mielestäni mitään oikein, enkä jaksa enää yrittää ja ryven tässä itsesäälissä, tietämättä totellako omaa vai toisten tahtoa. Jos sellaista omaa tahtoa minulla edes on.

Jopa se, että koiralla on maha sekaisin, saa minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi koiranomistajaksi – minusta siis ei edes ole ruokkimaan ja hoitamaan nelijalkaista… miten minusta siis mihinkään muuhunkaan olisi.

Jatkan siis pakomatkaani vielä. Vaikka kaikki varastetut unelmani yhä kummittelevat mielessäni. Sen vielä sanon, että mielestäni on ikinä, milloinkaan, missään tilanteessa väärin sanoa nuorelle ihmisille, että sinusta ei ole täyttämään omia unelmiasi.

Siksi minusta ei tullut, eikä ikinä tule, astrogeologia.

kauniit rakkaustarinat

Tunnen itseni näkymättömäksi. Olen odottanut, että olisi jotain kerrottavaa, mutta mitään ei tule. Pää pysyy tyhjänä silloin kun mieliala on jotenkuten maan päällä lipuva. Sitten kun se maa tulee vastaan, on helppo myöntää kaikki virheensä ja se, että tarvitsee ehkä jonkun ulkopuolisen apua. Vaan kun en osaa ottaa apua vastaan.

On oikeasti ollut paha olla. Ollut jo pidemmän aikaa. Kaikki tuntuu mustalta ja tunnen epäonnistuneeni. Tuntuu vaikealta nousta sieltä syvänteistä, vaikka mieli keveänä se ei vaikeuksia tuotakaan. Silloin ei tosin tuota vaikeuksia edes uskoa siihen, etteikö minusta vielä olisi johonkin. Mutta kuten sanoin; kun maa tulee vastaan, ei ole pois pääsyä.

Nautin monista asioista, joita teen. Minusta on ihanaa elää; silti on jokin lähtemätön minussa, joka heittää varjonsa todellisuuteni päälle. Myönnän taas eläneeni enimmäkseen pääni sisällä ja olleeni varsin väsynyt kommunikoimaan, sen tähden, etten jaksa todellisuutta. Vaikka ei tämä niin karseaa ole, muuten kuin yksinäisyyden osalta. Mutta sekään ei muutu, jos en itse tekisi sille jotain. Mutta en osaa.

Näkymättömyyden tunne tulee siitä, että kukaan ei huomaa olemassa oloani. Tuntuu, että saan koko ajan taistella, että tulen huomatuksi ja kuulluksi. Silti tuntuu, etten tule siltikään.

Olen harkinnut hankkiutuvani eroon facebookista, nähdäkseni, että kuinka moni oikeasti jää sen jälkeen. Kuinka moni pitää yhteyttä sen jälkeen. Tuskin kovin moni, kun nytkään ei pidä kukaan… ja koen itse sen uuvuttavaksi, että joudun roikkumaan ihmisissä ja lähes kerjäämään nähdyksi tulemista. En halua sitä. Haluaisin, että edes joskus minulla olisi ystävyyssuhde, joka perustuisi vastavuoroisuuteen; saisin siis oikeaa vastakaikuakin joskus.

Joku viisas joskus sanoi, että uhrautuvaisuudesta joutuu kärsimään, että se polttaa loppuun. Minun myönnettävä, että se henkilö oli oikeassa.

Silti en pääse eroon syyllisyydestä, joka tulee siitä, että koen kääntäväni selkäni ihmisille.

Ehkä suurin syy näkymättömyydelle onkin se, että en itse huomaa itseäni?

Sanat eivät tule ulos. Kaipaan kamalasti, mutta en tiedä mitä. On vain tunne, ikävä.

Tämä kesä oli lyhyempi kuin muut. En uskalla pettyä, sillä en halua katkaista tätä kevyttä ravia. Vapaus on niin lähellä.

Susi sisälläni on herännyt taas ja se kaipaa juoksemaan. Elokuun mustia öitä ei voi lakata rakastamasta.

En saa järjestettyä ajatuksiani. Ne eivät pysy lieassa, vaan nakertavat sen poikki ja pakenevat tuntemattomiin sfääreihin. Olen kai levoton.

Jotakin on pahasti rikki
Ja minä olen yksinkertainen
Enkä tiedä kuinka ehjän
Siitä millään saa
Minä haluasin rauhaa
Mut sota tähän sieluun solmittiin

kaipaus kirjoittaminen kuolema

Olen kuulemma pikkusieluinen, koska en halua, että kukaan kutsuu minua koirieni äidiksi, äiskäksi, mammaksi ja niin päin pois.

Tuon pikkusieluiseksi nimittelemisen vielä olin valmis nielemään, vaikka ääneen olikin pakko huomauttaa, etten ole koirani “äiskä”, mutta se meni ylitse hilseen, että koiralle tarvitsi mennä sanomaan; “muista sitten teititellä N:ua” äänen sävyllä, joka oli tarkoitettu vittuiluksi minulle.

…sitten ihmetellään, että miksi en jaksa ihmisiä. Miksi haluan olla yksin.

Aina sattuu. Myöhemmin vielä tulee kotiin Kulkija, jolle kertoessani tämän välikohtauksen, hän toteaa, että isäni on hyvä mies…

Olisit edes kerran minun puolellani, perkele.

Voi joutua itkemään vähän, jos on antanut kesyttää itsensä.

Eräänä päivänä kuljeskellessani suolla, kohtasin sudenpennun…

klik

mustikanvarpujen seassa

tanssii susi

vapain askelin

Katoava ranta

sudenpolkujen mittaiset unet
untuvienjäänteet katoavalla rannalla

muistatko vielä missä olet
missä polku katosi
ja missä suottarien viehkeä kikatus kuului

 

 

näillä main mikään näkemäsi
kuulemasi, haistamasi
ei ole totta
mikään tunne ei ole totta

vielä hetken kun viivyt
et enää muista itseäsikään

 

 

katoavan rannan taika
on unohtaa kaikki
ja nähdä unia
vaikka ei sulkisi silmiään

olemassa olo on toissijaista

tämä on koti

Y k s i n ä i s y y s j a s e n j ä i s e t h a m p a a t

raatelevat minua. Rikkovat herkän sudennahkani, saavat sen nirhautumaan mustelmille.

Taistella vai ei, ka siinä kysymys. Toinen soturinvaistoinen sai minut hetkeksi uskomaan tulevaisuuteen, mutta tänä yönä menneisyyden painostavuus nappasi minut kiinni ja raiskaa nyt minua uudestaan ja uudestaan. Eikä minulla ole voimaa laittaa vastaan.

Minä pelkään aivan tavattomasti; pelkään nyt tekeväni uudestaan samat virheet, kuin edellisen koiran kanssa. Entä jos en enää osaa kasvattaa koiranpentua?

Epävarmuus pureskelee nilkkojani poikki, estäen minulta paon. Vai antaudunko minä vain sille? Onko se totta, etten voi paeta sitä ja sen kumppania, jota kutsutaan Peloksi?

Miksi ne aina haluavat satuttaa ja pilata kaiken? Pahoinpidellä minut niin sisältä kuin ulkoa.

Miksi alistun niille? Miksi alistun kaikille, jotka kävelevät ylitseni?

Tunnelukkotesti sanoo, että vahvin lukko on Uhrautuvaisuudessa, jonka takia kärsin niin paljon ihmissuhteissani. Ulkopuolisuus ja Uhrautuvaisuus.

Haluaisin vaan sulkea ihmiset pois ympäriltäni, mutta kun se vaan sattuu niin paljon. En tiedä, että tekeekö se elämästäni yhtään sen helpompaa, että elän heidän varjossaan, josta sitten katselen heitä ja heidän elämiään haikeana ja kipeästi toivoen, että voisin olla osa sitä. Kaikkien vuosien jälkeenkin.

Miksi annan ihmisten käyttää minua? Hyötyä minusta ilman vastapalkkaa; vilpitön avunanto on nyt eriasia. Haluaisin vain tasapainoisen ystävyyssuhteen, jossa en olisi vain se henkilö, joka antaa ja tekee kaikkensa, mutta ei saa edes kiitosta takaisin.

Olen henkilö, jota ignoorataan päivästä toiseen, mutta roikkuu silti uskollisesti peesissä.

Helvetti, en mä ole kenenkään koira.

tämä laulumme perinnöksi jää…

Miksi sitä itse tuntee olevansa se “pahis”, jos kieltäytyy olemasta kynnysmattona ihmisille?

Kyllä minä autan ja olen läsnä, mutta en halua kenenkään määräilevän. Suuttuvan siitä, jos en jaksa tai ehdi uhrata aikaani ja voimavarojani. Miksi minusta tuntuu taas käytetyltä?

Kai minullakin on oikeus sanoa “ei”, silloin kun en halua kenenkään puuttuvan ja päättävän asioista elämässäni?

En siltikään tiedä, että kumpi tuntuu pahemmalta; se, että tunnen itseni kamalaksi narsistiseksi paskaksi kun näytän ihmisille rajat vai se, että annan heidän pyyhkiä jalkansa minuun ja kävellä ylitseni?

Jälkimmäisessä ei ainakaan olisi tätä jäytävää syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta – olenko minä tosiaan näin paska ja itsekäs?

En vain halua, että kukaan kävelee enää ylitseni. Missä ovat ihmiset, jotka kunnioittavat toisia ja, joiden ystävyyssuhteet perustuvat vastavuoroisuuteen?

Taas tänään en haluaisi olla ihminen. Ehkä salamatkailen ennen unensaantia – vaihdan muotoni johonkin jalompaan maankulkijaan.

Vain vesisade seurana. Yö levittäytyy sinisenä hämäränä ulkona, sade napsahtelee ikkunalautaan. Koira huokaisee syvään.

Tänään olen ollut vain neljän seinän sisällä. Sateen vuoksi. Sekä kipeiden reisien.

En tiedä. Ei oikein ole sanottavaa. Odotan vain kovasti elokuuta, että voin viimeinkin keskittyä johonkin muuhun, kuin itseeni ja olla valvomatta näinä uuvuttavina pikkutunteina. Yksinäisyys on näissä se pahin.

Viime yönä pyörin taas pitkään valveilla sängyssäni, tänään en viitsi mennä, ennen kuin tuntuu siltä, että silmät kuivuu kuoppiinsa. Sängyssä pyöriskely on inhottavinta, mitä tiedän. Tulee kuuma ja kylmä ja taas kuuma. On hiki, selkää kutittaa. Ulkoa kuuluu pelottavia ääniä. Koira makaa jalkojen päällä ja jalat puutuvat. Lisää kammottavia ääniä ulkoa.

Olen samaan aikaan tyytyväinen yksinäisyyteeni ja samalla kuitenkin kamalan vihainen ihmisille, että he kohtelevat minua kuin ilmaa. Oloni on kuitenkin ollut enimmäkseen hyvä, kun ei ole tarvinnut miettiä ihmissuhteita. Samalla tosin olen huomannut, ettei minulla edes ole niitä.

Loppuisipa huomiseksi sade, niin voisin lähteä ulkoiluttamaan kissoja.

Herään aamulla valkoisen turkin seasta. Haparoin sudenkarvaa unisesti ja mietin, että miten tutulta se tuntuu.

Näin taas viime yönä unta kouluunlähdöstä, isästä sekä koirista. Se oli aika kummallinen uni, mutta en muista siitä juuri mitään. Vain sen, että menin taas kouluun.

Taas tuntuu pärjääminen siellä hyvin mahdolliselta, vaikka järjellisesti tiedän, että se kaatuu siihen samaan kuin aina ennenkin. Ahdistus siitä, että tiedän, etten osaa. Vaikka tiedän, että oppimista varten olen siellä. Mutta en ole esimerkiksi ruotsissa edes ammattikoululaisen tasolla, puhumattakaan matematiikasta. Tavallaan olen kyllästynyt olemaan erityinen, kyllästynyt siihen, että painin aivan eri sarjassa.

Kyllästynyt olemaan riittämätön. (Ennen kaikkea itselleni.)

Eikä ongelma tietenkään ole yksin nuo, vaan liikuntatunnit. Ajatus niistä on aivan käsittämättömän ahdistava. Tai yleensäkin koko kouluilmapiiri on ahdistava. Ahdistava ajatus.

Pyyhin kielteiset ajatukset pois, vaikka sormet niitä kirjoittavatkin. En salli niitä. Niiden kautta olen heikko, kielteisen ajattelun kautta olen heikko. Perfektionismistani en kuitenkaan suostu luopumaan, olkoon sitten vaikka kuinka sairasta. Kehitys loppuu tyytyväisyyteen ja minä en aio olla tyytyväinen.

Tästä ruumiista on muuhunkin ! Minä aion ruoskia sen muun ulos sieltä, sen on tultava ulos, tiedän, että se on siellä ! Tässä kehossa on vahvuutta, käsittämätöntä vahvuutta. Vaikka olen nainen.

Se on jännä, että miten vahvaksi itsensä tunteekaan riittävällä itsekurin määrällä.

Pidän siitä tunteesta, kun liikkumattomuus ahdistaa ja on vaikea pysyä paikallaan. Tykkään tästä uudesta levottomuudesta.

Tykkään myös siitä, että on sitä itsekuria tehdä niitä valintoja ruoan suhteen. Vaikkakin välillä olen antanut tietoisesti periksi, jos on tehnyt mieli jotain erityistä.

Koen silti onnistuneeni, edes jossain.

ohutta yläpilveä

 

Haluaisin erakoitua ihan oikeasti. Haluaisin myös pois. Lähteä liftaamaan jonnekin kauas. Unohtaa kaikki pikkusieluiset ja turhamaiset ihmiset.

Ihmissuhteeni saavat minut tuntemaan itseni jotenkin riittämättömäksi ja kovin arvottomaksi. En oikeastaan edes tiedä enää, miksi taistelen pitääkseni ne elossa. Kai se on vaan se nykyajan normi, että pitää olla PALAJON ystäviä, että saat säilyttää ihmisarvosi, etkä ole ihan täysin säälittävä nolla?

Miksi siis säilyttää ihmissuhteita, jotka eivät tee minua onnelliseksi? Tunnen pientä syyllisyyttä siitä, että edes tohdin tuon kysymyksen kirjoittaa, mutta mitä se oikeastaan edes hyödyttää, että tuhlaan aikaani roikkumassa ihmisissä, joille en merkitse mitään?

Voisin käyttää sen ajan etsimällä uusia ystäviä tai sitten ihan vaan erakoitua, valita tietoisesti sen yksinäisyyden. Kun uskon kuitenkin, että ihminen voi tulla toimeen ilman ystäviäkin. Ainakaan toistaiseksi en ole vielä itsemurhaan päätynyt.

Ehkä tämä päätös vapauttaa minut syyllisyyskierteestä ja olen taas vähän enemmän vapaampi.

Sinä olet ihminen, muistatko?

Öinen vaellus lävitse uinuvan lähiön. Valkoisen Suden väsymätön askellus, pentumaiset, riehakkaat loikat. Kynsien rapse asfalttia vasten. Uskollisuus, turva, suoja. Rakkaus, loppumaton, vaatimaton, uhrautuva, palvova, vilpitön, ehdoton.

Sudenrakkaus.

Minä kävelen jalkani loppuun ja sen jälkeenkin. Nykyään on helpompaa kävellä, kuin nukkua.

Haluaisin avautua, puhua jollekin, mutta yhä vaan minussa elää sitkeästi se ajatus, että se vaan kuormittaa muita ihmisiä. Se ajatus minuun on istutettu, muutenkin jostain syystä olen alkanut saamaan lempeyttäni takaisin. Vaikka toisaalta sisälläni on niin paljon padottua ja suojeltua vihaa, että voisin huutaa ikuisuuden ja se kaikki ei silti tulisi ikinä ulos. Enempää en kuitenkaan voi sitä suojella sisälläni, sillä sinne ei mahdu enempää. Portin raottuessa sieltä syöksähtää vereen salattu määrä myrkkyä, kuin viallisen sydänläpän pumpatessa verta ja päästäessä osan väärään suuntaan, jaksamatta täysin sysätä sitä oikeaan suuntaan.

Mitä ihmeen tienristeyksiä nämä ovat kaikki. En tiedä kuka olen, en muista itseäni. Olen ilkeä ja silti lempeä. Katkera ja suloinen. Vastustamaton ja silti täysin vastustettavissa.

On suloista katsoa nukkuvaa koiraa ja Sutta lattialla. Silti olen täysin hukassa. Ristiriidat vaativat selityksiä. Olen yksinäinen ja silti en kaipaa ketään. Uneton ja toisaalta nukun liikaa.

Juoksen vaikka en jaksaisi.

Vain liikunta saa minut tuntemaan näinä päivinä mitään, senkin tuntu vähenee ja joudun kuluttamaan yhä enemmän aikaani siihen, että se tuntuisi kehossa, minussa. Edes väsymyksenä. Samalla tunnen oloni hyväksi ja varmaksi, voittamattomaksi (oi, naurakaa minulle) ja silti olen heikoin lenkki, arka ja pelokas. Kovin taistellen pelkojani vastaan, yrittäen ymmärtää ja olla ymmärtämättä. Tietämättä mitä tehdä ja silti tietää täysin, että mitä ei tehdä.

Selittäkää minut itselleni.

Miksi tunnen itseni niin vahvaksi nyt, vaikka en ole?

kalma kaulaluilla

Lauantainen hautajaistilaisuus sai minut miettimään omia maahanpanijaisiani.

Kristinuskon hautajaistilaisuus on perin aneeminen kaikkine synkistelyineen ja masentavuuksineen, ilmapiiri oli painostava ja huulillani liehuva hymy tuntui lähes rikokselta. Mutta en voinut sille mitään, että tunsin oloni kevyeksi ja hyväksi, hymy ja itku ovat minulla herkässä. Kyllä oli hetkiä, kun silmät kostuivat, lähinnä siksi, kun muistelin rakkaan Nokkosperhoseni pois lähtöä.

En suostunut laulamaan virsiä tai lausumaan rukouksia, en suostunut lausumaan uskontunnustusta, sillä minun uskoni ei enää ole evankelis-luterilainen kristinusko. Toki muuten käyttäydyin tilanteeseen sopivasti, pyrin hymyilynkin jättämään vähemmälle, vain äidin ja siskon läsnä ollessa tohdin vallattomien suupielieni hieman kohota.

Mitä omiin maahanlaskijaisiini tulee, toivon niissä olevan iloista musiikkia ja vaikka omiin elintapoihini ei viina kuulukaan, mikäpä estää vieraiden sitä nauttimasta. Haluan, että ihmiset sisäistävät sen, että surussa roikkuminen estää vainajan henkeä siirtymästä eteenpäin. Haluaisin, että ihmiset iloitsisivat siitä, että pääsen viimeinkin tapaamaan esivanhempiani.

Sitäkin toivoisin, että minut tuhkattaisiin ja tuhka kaadettaisiin maahan ja sille kohtaan istutettaisiin puu.

En puhetta halua hautajaisiini, muistoja saisi kertoa toki. Sikäli kun minusta sellaisia kenellekään ikinä jää tai jos minulle ylipäätään niitä hautaajia jää.

Henkilökohtaisesti kokisin kristinuskon hautajaistoimituksen häpäisevänä ja loukkaavana, senkin toivoisin ihmisten tajuavan.

Toki on mahdollista, mikäli siis vanhaksi elän ja vanhana saan kuolla, että kulkisin johonkin korpeen odottamaan loppuani. Jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa ei ketään kulkisi ja saisin mädäntyä ja maatua sinne – sellainenhan olisi unelmallinen ja absoluuttisen luonnollinen tapa kuolla.

Mutta no, toivon tosin, että saisin vielä monta vuotta nauttia Kulkijan rakkaudesta ja yhteiselosta.

Hukkuessa

Yön lävitse liukuu vaivattomin liikkein Valkoinen Susi.
Suon reunassa villatupsuja.
On helppo olla hengittämättä, ettei hetki rikkoudu,
yöperhoset lepattele harhateille.

Järvi syö kaiken valon,
musta kita hohkaa kylmää.
Pelko asuu
niissä lähteissä ja syvänteissä.
Petokalan tavoin ui kiinni saaliinsa.

Vanhat mahdit opettivat  minut pelkäämään mustaa vettä.

Sydämenlyönnit ovat ajan mittayksiköitä.
Niinä tunteina moni näky on harhaa ja polut katoavat ilmoittamatta.

Minä luotan vain mustaturkkiseen koiraan,
kun polut johtavat väärään suuntaan.