I'm bored your shit, life.

♥

Huojuvat keulat

Haluan lukea.

 

Yö oli kietoutunut harsopilveen kun kävin koiran kanssa ulkona. Oli lämmin, mutta palelin silti hieman. Jostain syystä olo on haikea, kaipaan mummia.

Haluaisin metsään, mutta turhaudun vielä näihin nietoksiin. Viikonloppuna menetin varpaankynteni metsälle ja toinen runnoutui kengässä kävelykelvottomaksi. Maiharit ovat vielä sairaslomalla ja odottavat uutta vahaa pintaansa.

Pelkään sitä miten kauan tämä blogi on ollut olemassa. Aikaa ei tunnu kuluneen paljoa, mutta samalla kuitenkin sitä on kulunut aivan liikaa. Sekin tuntuu kierolta, että jos kaikki olisi mennyt silloisten suunnitelmien mukaan, valmistuisin tänä keväänä luonto-ohjaajaksi.

Mutta mikä on tilanne?

Olen taas hakeutumassa yhteen oppilaitokseen ja vaikka muuta päätin syksyllä, näyttää tulevaisuuteni taas olevan luonnonvara-alalla…

Rossinpojalle Rossinkylältä

Ilman sinua
olen kuin
hapeton tila

planeetta ilman vettä
sammuneen tähden aurinkokunnassa

Olisin kuollut
kuin kivi
peittynyt kadonneen elämän pölyyn
ja haipumassa pimeyteen itsekin

Olisin vain savuavia raunioita
palava maa
olisin entropia
ja minuun mahtuisi kaikki se tyhjyys
jonka voit avaruudesta kerätä

Olisin karannut asteroidi
kellumassa kohti ajattomuutta
ja ei-mitään
eksymässä pois
vailla painovoimaa

Olisin kompassi
joka ei tiedä suuntaa
jossa neula pyörii loputtomiin

Ole minulle
painovoima ja magneettikenttä

Loiston valo horisontissa
pitkän tuuliajon jälkeen

kyyneleideni myrkky

Muistan vieläkin kuuman ja hyttysten täyttämän kesän 2010.

Miten voisinkaan sitä unohtaa.

Muistan myös sen kenkälankilta, hieltä ja pölyltä tuoksuvan sotilaan, jonka viereen samaan sänkyyn kaivauduin viikonloppuisin…

Jo nyt kaipaan suudelmia kanssasi, kätesi kosketusta lantioni kaarella.

Olen niin täynnä tuskaa.

Sinun jälkeesi ei tule muita. En halua muita.

Kiitos kaikesta. Minä rakastan sinua silti.

Minun vuoteni 2013 tulkoon sisältämään seuraavaa;

- opiskelupaikka ja sitä myötä myös panostusta sitä kohtaan
- Joikun kanssa tokon alokasluokka, viimeistään syksyyn mennessä
- tavoitepainoon!
- enemmän huomiota parisuhteelle
- ystävien laiminlyönti loppuu, sovittuihin tapaamisiin mennään eikä keksitä tekosyitä
- elämä hallintaan
- sosiaalisten tilanteiden pelko hallintaan
- ongelmien pakoilulle tulee päätös

Maailman paras joululahja

Olet sinä, rakkaani.

En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin olen sinun kanssasi. Ensimmäinen joulu sinun kanssasi tuntui monien vuosien jälkeen joululta. Oli ihana herätä sinun vierestäsi, maata siinä. Ei ollut kiire minnekään. (Muualle kuin imuroimaan… Niitä hetkiä, joille voi nauraa loppuelämän.)

Oikeastaan, meidän alkuumme palatakseni, olen vasta alkanut nauttimaan elämästä sinun tultua osaksi elämääni.

En unohda ikinä sitä tunnetta, kun ensi kertaa kohtasimme. Kun näin sinun kävelevän minua kohti bussiasemalla, kasvoillasi leveä virnistys. En unohda sitä, miltä kätesi tuntui kädessäni. Enkä liioin sitä, miten turvalliseksi tunsin oloni kanssasi kesäyössä.

Enkä koskaan unohda sitä, miltä tuntui nojata sinuun bussiasemalla ja miten Yön Rakkaus on Lumivalkoinen soi taustalla, lähellä olevasta konsertista johtuen.

Ne kaikki yöt sinä syksynä vierelläsi, olivat jotain paratiisimaisella tavalla ihanaa. Kaikki pois lähtösi samalla tavalla pakahduttavaa ja aina ensimmäinen vuorokausi oli pelkkää itkemistä ja ahdistumista yksinäisyydestä ja siitä, että seuraavaan tapaamishetkeen oli niin pitkä aika vielä.

Yöt lähelläsi eivät tunnu enää samalta, vaan joltakin paremmalta. En tiedä mitään ihanampaa kuin kaivautua viereesi peiton alle, tuntea kuinka kätesi kiertyvät ympärilleni. Rakastan kuunnella hengitystäsi niinä hetkinä kun en saa unta ja makaan vain hereillä.

Tunnen oloni turvalliseksi kanssasi.

Tämä on kolmas yhteinen joulumme. Uutta tässä on se, ettei se ole samanlainen kuin aikaisemmat. Olemme tänäkin jouluna yhdessä, mutta se on erilaista yhdessä oloa. Emme ole enää ihastuneita, vaan rakkaus on sitoutunutta ja vakinaista. Kestävää ja taipuisaa.

Tältäkään joululta en odota muuta, kuin sitä, että saan viettää aikaa rakastamani ihmisen, sinun, kanssasi.

Olet rakkainta minulle. Tärkeämpää kuin mikään muu ja haluan, että voisit olla onnellinen kanssani. Nauttia näistä joulun pyhistä ja unohtaa hetkeksi kaiken muun. Muistaa vain sen, että olemme olemassa toisiamme varten.

Minä rakastan sinua, kulta.

Mukavaa joulua.

Rakas Kulkija

Älä sano minulle, että hyväksyt minut sellaisena kuin olen, jos et sitä aio tehdä. Minä itken paljon ja en voi tunteilleni mitään; ne tulevat ja menevät. Ne eivät oikeuta sinua olemaan ilkeä minulle.

Jos minun kanssani on kerran niin kamalan paha olla ja en mielestäsi huomioi sinua tarpeeksi, en pakota sinua jäämäänkään. Tämäkin taas osaltaan liittyy hyväksymiseen. Sellainen minä olen, etäinen ja vaikeasti lähestyttävä. Viihdyn yksin, omassa seurassani, ajoittain ehkä jopa liikaa. Mutta tukehdun liialliseen läheisyyteen; tarvitsen tilaa ympärilleni.

Mikään ei silti muuta sitä, että olen sinun. Meidän väliimme ei ole tulossa ketään, eikä mitään. Enää edes koirat eivät ole minulle niin tärkeitä ja merkityksellisiä, kuin sinä.

En pysty tällä hetkellä näkemään itseäni seksuaalisena olentona, sillä kaikki mitä näen itsessäni, on vain tämä pullataikinamaisen löysä ja venyvä keho. Se oksettaa minua. Yritän kuitenkin tehdä jotain sen eteen. Lihavuus on kai ollut se merkittävin asia, jonka vuoksi välttelen läheisyyttä. Kuinka välillä toivoisin olevani jotain muuta. Mutta en ole ja muuksi tämä löllyvä läskikasa ei muutu, ellei tee jotain. Minä taistelen. Todella kovasti.

Vaikka pystyisin seisomaan vahvana koko maailmaa vastaan, siihen en valitettavasti sinun edessäsi kykene. Jos sanot jotain ikävää, se uppoaa aina syvälle. Tämä ei ole ensimmäinen ilta, jona harkitsen ihoni auki leikkaamista. Rangaistusta siitä, että en voi olla juuri sellainen nainen, kuin sinä haluaisit minun olevan. Rangaistusta siitä, että en ole parempi sinulle.

Minä en jaksa kipua. Välillä tuntuu, että tämä ei ole oikea hetki elämässäni parisuhteelle. Tosin, jos ei nyt, niin sitten ei koskaan. Sinun jälkeesi ei tulisi ketään. Eläisin elämääni eteenpäin ja keskittyisin opiskeluun, työhön ja uran luomiseen. Ne minulle tälläkin hetkellä merkitsee, vaikka se ei kai siltä näytäkään. Niistä kuitenkin toistuvasti haaveilen ja niitä minä mietin. Etenkin sitä, missä minä olen ja mitä minä teen ensi syksynä.

Minun kanssani ei ole pakko olla, jos siltä tuntuu. Olet vapaa lähtemään heti, kun siltä tuntuu.

Jos rohkeutesi ei riitä, minäkin voin pakata tavarani ja siirtyä pois saastuttamasta elämääsi tämän enempää.

Olen pahoillani kaikesta.

yksinäiset väittelyni kanssa hulluuden

Suojeleva pala hopeaa on ollut poissa sydämeni lähettyviltä liian kauan. Olo on tuntunut perin alastomalta ilman sitä. Sen tuttu paino on puuttunut.

Koira on käpertynyt keräksi. Se iltaisin hourailee kivuissaan rakastamisesta ja astuu väkisin pikkulapsia.

Joskus vajoan omaan pienuuteeni ja panikoin, koska en halua epäonnistua.

Kai minun pitäisi alkaa taas meditoimaan. Istua pimeässä huoneessa ja laskea sydämenlyöntejä silmät kiinni.

En tiedä mitä minun pitäisi kirjoittaa suojattomuudessani. Tiedän asioita, joiden tietämisellä ei ole merkitystä.

Joinakin hetkinä on vain turha taistella vastaan; sinua käytetään kuitenkin, teitpä minkä teit.

En tiedä vieläkään mitä on Vapaus ja sitä minä kai lähdinkin etsimään aloittaessani Sinfonian.

Joskus on kai vain parempi sulkea mielestään ne asiat, joita ei voi muuttaa tai unohtaa täysin.

Pysyä jatkuvasti liikkeellä, ja paeta.

En tahtoisi olla täysi ääliö.

Siinä minä seison. Tai oikeastaan kävelen, kohti kotia. Vanha puminretale tepastelee vieressäni, ei kisko tai pyri minnekään. Kulkee vain.

Jostain takaani kuuluu kaiun säestämänä rääkyvän paimenkoiran epätoivoinen mölinä. Kuin se yrittäisi sanoa, että älä jätä minua. Se tuntuu tavallaan liikuttavalta, että jokin olento saattaa pitää minusta noinkin paljon. Mutta todellisuudessa se tuntuu vain oksettavalta. Se on riippuvainen minusta. Riippuvaisuus ei ole ikinä hyvä. Se ahdistuu, kun joku toinen taluttaa sitä, tai vie sen pois minun luotani. Se ei ole terveellistä.

Sinä hetkenä vihasin itseäni. Kävellessäni. Vihasin sitä mitä olen, sitä mitä minussa on. Vihasin omaa sukupuoltani, naiseuttani. Vihasin olla nainen. Vihasin myös sisälläni olevaa heikkoutta. Mietin, että millä sellaisenkin saa kaivettua ulos itsestä. Millä sen voi puristaa pois, kuin finnin. Ruoskia sen kuoliaaksi. Mitä tahansa. Haluan eroon siitä.

Mietin, että olisin varmasti ollut onnellisempi miehenä. Ehkä olisin erilainen, täysi peilikuva itsestäni.

Tuntuu, että muut ihmiset saavat elämän näyttämään niin kamalan helpolta. (En väitä, että se olisi sellaista ollut – enhän minä näe kenenkään elämästä kuin nykyhetken ja sen mukaan pyrin olemaan arvioimatta henkilöä.) Koen saavani ponnistella elämäni eteen kohtuuttoman paljon. Aina tulee paskaa niskaan, vaikka en sitä pyydä. Kaikki mitä olen aina toivonut, on ollut se, että saisin olla ja elää rauhassa, omana kummallisena itsenäni. En kaipaa ketään tuomitsemaan, arvostelemaan tai muutakaan. Haluaisin vain olla ja yrittää rakentaa itselleni sellaista elämää, jota haluan elää.

Heikkous, jonka koiratkin minussa aistii, mietin, että voivatko ihmisetkin aistia sen? Olemme kuitenkin mekin pohjimmiltamme eläimiä ja vaikka suurin osa ei ehkä nykyään osaa enää käyttää vaistoaan ja aistejaan, niin eikö silti periaatteessa olisi mahdollista, että minä haisen heikolle, jonka vuoksi paskaa tulee niskaan kerta toisensa jälkeen?

Eivät koiratkaan epätasapainoisen – heikon – lajitoverin päätä silitä ja säälittele. Kyllä ne kiinni käyvät, jos toinen ei pysty, osaa toimia niiden pelisääntöjen mukaan.

Tunnen itsekin, että minussa on vikaa. En ole ehjä, enkä tasapainossa. Toisena hetkenä uskon itseeni ja seison ylpeänä, varmana itsestäni. Toisena hetkenä haluaisin vain vajota lähimpään suohon, pois näkyviltä, pois elämästä. Paeta, kuten olen aina paennut.

Toisaalta huomaan itsessäni muuttuneen paljon asioita, mutta silti tuntuu, että vähäistenkin asioiden muuttaminen on työn ja tuskan takana. Uuvuttavaa.
Onnistuminen on toisaalta palkitsevaakin, mutta välillä tuntuu, että “palkka” vaivaan nähden on varsin mitätön.

Esimerkiksi kampaaja-aika mitä en saa varattua, vaikka miten yritän. Unohdan sen tahattomasti, tuntuu, että soittaminen maksaa enemmän, kuin se euforia siitä, että on taas vaihteeksi sellaiset hiukset, joista tykkää ja voi taas hetken aikaa olla tyytyväinen ulkonäköönsä.

Pelkään välillä antavani periksi, luovuttavani ja samalla ajatus periksi antamisesta saa minut taistelemaan. Tavallaan kai tarvitsen pohjalle putoamista, jotta pystyn hakkaamaan päätäni seinään vielä senkin jälkeen kun sattuu.

Välillä pelkään, että tuhoan läheisteni elämää olemalla, no, tällainen, tarvitseva ihminen. On vaikeaa tuoda omat tarpeensa julki, sillä ei kukaan ole niistä ennen välittänyt. Koen syyllisyyttä siitä, että elän oman tahtoni mukaan ja tavoittelen elämää, jollaista haluan elää. Kuin tekisin pahankin rikoksen muita ihmisiä kohtaan.

Se heikkous, tahdon siitä eroon.

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Toisin sanoen, sosiaalinen fobia, sotketaan usein ujouteen tai arkuuteen, mutta eroaa niistä siten, että kanssakäymispelko on liiallista tai kohtuutonta. Sen voittaminen on usein erittäin vaikeaa.

Oirehtiminen ja tilanteet, joissa sosiaalista pelkoa esiintyy, ovat yksilöllisiä. Pelkoa on hankala hallita, tai se saattaa jopa estää siitä kärsivää henkilöä elämästä normaalia elämää.

Toisinaan henkilö tiedostaa oman pelkonsa kohtuuttomuuden ja epärealistisuuden, mutta siitä huolimatta ei pysty hallitsemaan pelkoa ja pääsemään pois sosiaalisen pelon aiheuttamasta kierteestä; äkäisesti tavaroita paiskova ja nyöseästi vastaava kaupankassa saattaa saada henkilön tuntemaan, kuin vika olisi hänessä ja usein sosiaalisesta pelosta kärsivä syyttääkin tilanteessa itseään, jolloin sosiaalisten tilanteiden epämiellyttävyys ruokkii itseään ja kasvaa.

Näissä tilanteissa normaali henkilö ajattelee kassatyöntekijällä olleen huono päivä tai välttämättä ei edes noteeraa työntekijän ärtymystä.
Henkilö sosiaalisen pelon kanssa saattaa pyöritellä tilannetta mielessään montakin päivää ja miettiä, mitä hän teki tilanteessa väärin, ymmärtämättä kuitenkaan sitä, että tilanne ei alunperinkään johtunut hänestä, vaan kaupan kassaihmisellä todellakin oli vain huono päivä.

Moni sosiaalista pelkoa kokematon ei välttämättä pysty ymmärtämään miltä tuntuu, kun kaupassa hipelöit tavaroita hyllyssä ja yrität tehdä ostopäätöstä ja luoksesi pölähtää yhtäkkiä yli-innokas myyjä, joka apua tarjottuaan ja sinun siitä kieltäydyttyä, jääkin hönkimään niskaasi siihen muutaman metrin päähän, tekemättä yhtikäs mitään muuta, kuin tarkkailemaan sinua ja mahdollista avun tarvettasi. Siinä vaiheessa mielesi tyhjenee, unohdat mitä olit tullut ostamaan ja menet lukkoon. Tuijotat eteesi ja yrität muistaa, mutta ajatuksiisi ei mahdu kuin selkäsi takana kyttäävä myyjä ja päätät liueta pois kaupasta.

Tilanne saattaa kuulostaa huvittavalta, mutta on usein sosiaalisia tilanteita pelkäävälle arkipäivää ja oikeasti ahdistava tilanne.
Jotkut fobiasta kärsivät ehkä pelkäävät soittaa ja ottaa vastaan puheluita, tai tirkistelevät ovisilmästä ennen ulos lähtöä, että rappukäytävässä ei varmasti ole ketään. Toinen taas ei ehkä pysty syömään julkisesti, tai ei pysty käyttämään julkisia käymälöitä. Tai vieraille ihmisille puhuminen jännittää niin paljon, että on pakko näytellä olevansa puhelimessa, jotta ei tarvitsisi kommunikoida vieraan ihmisen kanssa nyökkäystä enempää.

Jotkut kuitenkin ovat pelkonsa kanssa sinut, pystyvät ehkä nauramaan jälkeen päin hassuille tilanteille, joita sattuu ja muutenkin tiedostavat pelkonsa kohtuuttomiksi ja yrittävät päästä pelkoaan niskan päälle.

Anna siis anteeksi minulle, kun ensi kerralla väistän katsettasi, tai ehkä pyydän sinua seuraksi jonnekin, koska tarvitsen henkistä tukea, vaikka en sitä ääneen sanoisikaan. Anna myös anteeksi, jos en vastaa puhelimeen tai soittamisen sijaan laitan sähköpostia tai tekstiviestin. Minua oikeasti pelottaa, ahdistaa tai vain jännittää liikaa, enkä voi sille mitään.

Olen oikeastaan yllättynyt siitä, että en ole kokenut kovinkaan suurta pettymystä itseäni kohtaan nyt kun ihan virallisesti lopetin koulun. Ajoittain tajuan, että olen opiskelupaikaton ja joidenkin mielestä ehkä jopa ns. “tyhjän päällä”. Minusta ei tunnu, että olisin tyhjän päällä. Kulkijan syliin on aina pehmeä pudota.

Olen jopa erittäin tyytyväinen tähän tilanteeseen; jopa siihen, että joudun ottamaan etäisyyttä vanhempiini ja vaikka se aluksi tuntuikin aika kamalalta ajatukselta, ymmärsin, että se on hyväksi itselleni. Ymmärsin myös, että ehkä en ole ikäisekseni riittävän itsenäinen, vaikka se tavallaan on asia, jota olen aina tavoitellut. Haluan pärjätä omillani.

Tuntuu siltä, että maailma on alkanut avautumaan minullekin. Etenkin noiden Turvallisuus & Puolustus 2012 –messujen jälkeen. Tavallaan odotan, että olisi jo kevät, jotta voisin hakea ja jännittää sitä, että pääsenkö opiskelemaan. Pelätä pahinta ja toivon parasta.

Koulun lopettaminen oli fiksuin teko tähän mennessä. En minä ollut valmis sinne. En voi tietää olenko valmis vielä ensi vuonnakaan, mutta aina saa ja voi yrittää. Mutta kai tämä oli se henkisen kasvunkausi, jota sisimmässäni odotin aikaisemmin. Ehkä tunne “minun kasvettava” enteili tätä hetkeä, kun alan oppimaan itsenäisemmäksi ja kohtelemaan itseäni paremmin.

Minun on ollut hyvä olla useamminkin kuin olen tänne jaksanut kirjoittaa. Ahdistus vain on asia, joka vaatii yleensä tulla kuulluksi ja päästä pois, siinä missä hyvän olon parantava voima hyväilee sisintä ja siitä tykkää nauttia itsekseenkin.

Odotan 22. päivää. Haluan puhua. En muista milloin olisin halunnut puhua aikuisen ihmisen kanssa mistään elämääni liittyvästä. Olen aina ollut sitä sorttia; “mene pois, ei kuulu sulle” – vaikka en ole edes osannut huolehtia tai antaa muiden huolehtia itsestäni.

Vaikka silti vihaan sitä, että jotkut huolehtivat vain työkseen, mutta niitäkin on, jotka oikeasti haluavat tietää, miten minulla menee. Niitä, joiden neuvot ovat henkilökohtaisia, eivätkä vain viranpuolesta annettuja.

epätoivo

don’t waste your time on me?

Jos jotain inhoan, niin tätä epäuskoa itseäni kohtaan. Tänään on taas tuntunut, ettei minusta ole mihinkään. En jaksa uskoa, että on.

Ymmärsin miksi turvallisuus ja puolustus kiehtoo; se totuus siitä, että olen tuntenut oloni turvattomaksi silloin kun asuin vanhempieni kanssa. Tavallaan se on läsnä vieläkin, vaikka sinällään oloni ei ole uhattu tai pelokas. Turvattomuus johtuu enemmänkin minun ja vanhempieni suhteesta. Silloin joskus osastolla tunsin oloni todella turvattomaksi, kuin olisin ollut tulilinjalla jatkuvasti, ilman suojaa.

Turva-ala ajatuksena tuo turvaa. Tavallaan kai tiedän, mitä haluaisin tehdä. Mutta ainoa kysymys on se, pystynkö ikinä saavuttamaan sitä. Aikaisemmin tuntui, etten jaksa olla koulussa ja nyt olen tehnyt varsin vakaan päätöksen siitä, että ehkä ensi keväänä haen. Samalla on pelottavaa miettiä miten kauan oikeasti on siihen, että astun palvelukseen – siihen ei nimittäin ole enää todellakaan pitkä aika. Minua pelottaa, myönnettäköön se. Pelkään epäonnistumista, sitä ettei minusta kuitenkaan olisi täyttämään omia haaveitani. …vai ovatko ne edes omiani… en tiedä.

Ymmärsin myös sen, että omat vanhempani ovat vahingollisia minulle. En haluaisi, mutta joudun ottamaan vielä enemmän etäisyyttä heihin. Itseni ja oman hyvinvointini vuoksi.

En oikeastaan jaksa miettiä tulevaisuutta, ennen kuin olen saavuttanut kaksi seuraavaa etappia. Mielessäni on jonkinlainen kartta, mutta en tiedä uskallanko suunnistaa sen mukaan.

Kerrankin kun olisin varma jostain, en uskalla elää sen mukaan.

Hyvä olo ja itsevarmuus kestivätkin jo liian pitkään. Ehkä tämä on ansaittua.

Tällainen mitätön raukka kun olen.

sotilaallinen kriisinhallinta

Tulipahan käytyä siellä TuPu-messuilla. Minulla oli jopa kivaa ja tunsin saavani vain enemmän motivaatiota mitä armeijaa kohtaan tulee. Tunsin varmuutta ja halua, uskoa siihen, että pystyn.

Sitten tulen kotiin. Innoissani kaikesta. Sitten minun ajatukseni tallotaan maan tasalle, mitätöidään, vähätellään.

Arvatkaa kyynelieni katkeruus.

Siellä oli niin erilaisia, mielenkiintoisia asioita ja ihmisiä. Kaikki niin asiallisia, kohtelivat kuin aikuista, tarjosivat tietoa, olivat rohkaisevia ja kannustavia. Motivoivia. Miksi läheiseni – tai osa heistä – eivät voi olla samanlaisia?

Miksi pitää aina ensimmäiseksi vähätellä ja lytätä.

Tulen kuitenkin onnistumaan, sillä olen tarpeeksi hullu uskomaan, että onnistun.

EN tarvitse siihen muita, en muiden hyväksyntää.

Ei tarvitse kaukaa etsiä syytä vainoharhaisuudelleni. Toivoisin, ettei se olisi verissä, mutta kasvatuksessa ainakin.

Toisaalta sama jääräpäisyys loistaa. Neuvojen vastaanottamattomuus. Ei ole vaikea nähdä, kenen tytär oikein on..

Kuitenkin sisimmässäni haluaisin olla täysin eri ihminen. Kaikkea sitä, mitä en ole. Tuskin ikinä olenkaan.

Joskus toivoisin, että minullakin olisi ollut samanlaiset vanhemmat, kuin tuntemillani ihmisillä; yhtä lämpimät, välittävät, tukevat.

Kaiken sen sijaan sainkin painostavat, häpeävät, hyljeksivät ihmiset. Kaikki ne toiveet, joita en ole onnistunut täyttämään ! Enkä ole silti vieläkään oppinut elämään itselleni.

Enkä ole kasvanut aikuiseksikaan näiden vuosien aikana. Tunnen itseni vieläkin 15-kesäiseksi tytönhupakoksi, vaikka jokin silti jossain on jollakin tavalla muuttunut.

Välillä tuntuu, että täytyisi päästä jonnekin pois, missä olisi tilaa huolehtia itse itsestä.

Tavallaan inhoan sitä, että minusta on kasvatettu suorituskeskeinen mielistelijä. Se on johtanut siihen, että en tee elämässäni mielestäni mitään oikein, enkä jaksa enää yrittää ja ryven tässä itsesäälissä, tietämättä totellako omaa vai toisten tahtoa. Jos sellaista omaa tahtoa minulla edes on.

Jopa se, että koiralla on maha sekaisin, saa minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi koiranomistajaksi – minusta siis ei edes ole ruokkimaan ja hoitamaan nelijalkaista… miten minusta siis mihinkään muuhunkaan olisi.

Jatkan siis pakomatkaani vielä. Vaikka kaikki varastetut unelmani yhä kummittelevat mielessäni. Sen vielä sanon, että mielestäni on ikinä, milloinkaan, missään tilanteessa väärin sanoa nuorelle ihmisille, että sinusta ei ole täyttämään omia unelmiasi.

Siksi minusta ei tullut, eikä ikinä tule, astrogeologia.