Eksyksissä? Vapaana.

Mietin aika pitkään tämän blogin tarkoitusta ja sitä, tuoko se minulle enää yhtikäs mitään. En jostain syystä saa luontevasti tuotua nykyistä minuuttani tänne, mutta kun en osaa vain lähteä poiskaan. Kirjoitustahti vain harvenee, koska en tiedä miten kertoisin mistään ja toisaalta välillä tuntuu, ettei minulla ole kerrottavaa yhtään mistään.

Koen pysyneeni pitkään paikoillani, samassa ruudussa. Elämässäni on ollut asioita, joista on ollut työlästä ja vaikeaa päästä eroon. Yksi asioista varmaan ollut masentuneisuuteni, tuhlasinhan koko viime vuoden paikoillani jumittaen ja hukkuen syvyyksiin. Loppuvuodesta vasta tajusin, että seuraavasta vuodesta en halua samanlaista. Eikä tästä ole vielä sellaista tullut. Kiitos oman aktiivisuuteni ja motivaationi muuttaa asioita.

Yksi ensimmäisistä askelista oli ymmärtää, että voin itse valita, mitä haluan elämältäni ja, että minun ei tarvitse perustella sitä kenellekään, jos suunnitelmani muuttuvat.

Koen toisinaan joutuvani usein perustelemaan itseäni ja valintojani kaikille ja kaikkialla. Todennäköisesti lähinnä nykyisen elämäntilanteeni syytä; työkkä ja iänikuiset hiillostukset. En saisi etsiä itseäni, vaan minun pitäisi tietää kuka olen ja mitä haluan. Tässä ja nyt. Vähintään seuraavalta 30 vuodelta.
...vaan kun se ei mene noin. Ei minun kohdallani.

Toisaalta, olen pelännyt koko tähän astisen elämäni sitä, että olen 26 vuotiaana tässä tilanteessa, jossa en tiedä mitä haluan. Tuskallisinta on ollut se, että hetken aikaa kaikki on vaikuttanut selkeältä ja yksinkertaiselta. En ole osannut hyväksyä sitä, että en tiedä mitä haluan. Enkä tiedä pystynkö hyväksymään sitä täysin nytkään, että on vain olemassa asioita, joita en voi tietää ja, joita vastaan en voi varautua.

Tavallaan olen ollut aika katkeroitunut siitä, että elämältäni lähti pohja, kun se parinkympin alkupuolen parisuhdekuvio tuli tiensä päähän 2015 alkuvuodesta. Enkä ole edes tajunnut, että miten eksynyt olen ollut ja miten jumissa olen ollut sen jälkeen. Enkä ole voinut hyväksyä sitä, että se on vaikuttanut minuun niin paljon. Kuka sellaista nyt sinällään edes tahtoisi myöntää itselleen.

Toipuminen koko kuviosta on vienyt lähes yhtä kauan kuin itse parisuhde kesti. Olen hyvin pitkälti kokenut, että en halua sitoutua kehenkään, en samalla tavalla kuin sitouduin Kulkijaan. Yhteinen elämä, arjen jakaminen, kihlautuminen, perheen perustamisen harkitseminen - en ole tahtonut samaa yhdenkään ihmisen kanssa sen jälkeen. Välillä olen kokenut olevani sitoutumiskammoinen ja se on huolettanut minua, sillä haluaisin yhden ihmisen, kehen voisin luottaa ja sitoutua. Mutta ajatus jonkun kanssa yhteen muuttamisestakin on ollut kauhistuttava ja samalla olen tuntenut järkyttävää yksinäisyyttä. Fyysisesti kuin emotionaalisestikin.

Parin viimeisen vuoden aikana olen vasta alkanut kaipaamaan vakinaistumista ihan oikeasti, haaveilemaan varovaisesti siitä, että löytäisin vielä jonkun, joka veisi minulta jalat alta samalla tavalla kuin Kulkija vei. Asioita, joita en uskonut kirjoittavani ikinä. En minä Kulkijaa kaipaa tai edes halua elämääni - hän teki asioita, joita en olisi voinut antaa anteeksi koko elinikänänikään, mutta en silti kiellä, etteikö meidän suhde olisi alkanut lähes täydellisellä tavalla ja olihan hän tietyllä tavalla ensirakkauteni, joten saan kai kaivata sitä, että minulla olisi joku, joka aiheuttaisi samanlaisia värinöitä.

Tämä on kai toinen asia, joka minun piti myöntää itselleni; elämäni suurimman rakkaustarinan päättyminen vaikutti minuun paljon. Aivan järkyttävän paljon. Erosta selviytyminen vei pidempään kuin koskaan kuvittelin.

Ajauduin uuteen parisuhteeseen samana vuonna ja sitä parisuhdetta minun ei kai olisi ikinä pitänyt aloittaa. Se oli omalla tavallaan intensiivinen, mutta toi minusta paljon huonoja puolia esille ja koen sen olleen suurin syy sille, miksi eteenpäin liikkuminen on ollut haastavaa; erityisesti ehkä siksi, että odotimme suhteelta eri asioita ja sitten ihan tietysti vain se ajankohta, jolloin se alkoi. En voinut muuttua ja kasvaa, koska minusta olisi tullut eri henkilö, kuin se, joka olin hänen ja minun tavatessani.
Halusin mennä eteenpäin, lähteä opiskelemaan ja vaihtaa paikkakuntaa, mutta se ei sopinut hänen suunnitelmiinsa, joten jäin tänne, koska laitoin parisuhteen itseni edelle. Asia, jota minun ei olisi pitänyt tehdä.

Minulla ei ole ollut pitkään aikaan motivaatiota mihinkään. Olen vihannut elämääni ja itseäni, mutta olen myös yrittänyt rakentaa sitä uudestaan, että siinä olisi jotain, joka toimisi motivaationa. Olen takertunut vapaaehtoistoimintaan kaksin käsin, kuin viimeiseen oljenkorteen. Se on antanut minulle omanarvontuntoa ja tunteen siitä, että minä merkitsen jotain. Osaan ja pystyn johonkin.
Pian sen jälkeen sain tiedon siitä, että minua mahdollisesti odottaisi työt toukokuussa.
Pian huomasin rakastuneeni elämääni uudelleen.
Ja sitten toiseen ihmiseen.

Olen oikeastaan aika onnellinen juuri nyt. Kaikki tuntuu liian täydelliseltä ollakseen totta.
Pitkästä aikaa tuntuu, että minulla on suunta, jota kohti ponnistella ja motivaatio tehdä jotain elämälläni.

I'm not lost, I'm on my way.

I stopped telling myself that I'm lost.

I'm not.

I'm on a road with no destination,

I'm just driving with hope

that I'll find a place that I like and I'll stay there.

I'm not lost, I'm on my way.

Oletko onnellinen?

Käyn aina vaan uudestaan mielessäni läpi tämän blogin identiteettikriisiä. Melkein kymmenen vuotta mun elämääni, en halua poistaa sitä, mutta en myöskään tykkää tämän nykyisestä tilasta, jossa periaatteessa vain dumppaan kaiken mielenmyllerrykseni ikään kuin roskakoriin.

Mä en ole lukenut tätä pitkään aikaan. En ole vilkaissut kymmenen vuoden takaisia kirjoituksia, en muista edes milloin viimeeksi.

Mulla on ollut hankalat pari vuotta, joka varmaan näkyy mun epätoivoisista avautumisista aika selkeästi. Itsensä kadottamista, haikailua menneisyyteen, fyysistä sairastelua ja ylipäätään intohimon ja motivaation häviämistä. Tuskaista vellomista elämäntilanteessa, josta ei oikein tiedä mihin päin haluaisi paeta. (Ja jotkut vielä sanovat olevansa kateellisia mulle, koska muka tiedän mitä haluan elämältäni...) Mun suunnitelmat on hyvin paljolti olleet vain työvoimatoimistoa varten, että vaikuttaisi siltä, että teen jotain ja mulla muka olisi suunta, jota kohti olen pyrkimässä. Mutta kun se todellisuus on jotain ihan muuta.

Mä en just nyt ole pyrkimässä yhtään minnekään. Mun koulu on tauolla, koska en vaan löydä motivaatiota. Mun kroppa tuntuu pitkästä aikaa fyysisesti ihan siedettävältä, mulla ei ole erityisen paha olo, mulla ei ole kipuja vatsassa ja ruoka pysyy sisällä. Mun selkä on tosin edelleen aivan vitun kipeä, mutta se ei toisaalta ole rampauttanut mua samalla tavalla kuin keväällä, eikä se ole jatkuvaa. Mulla on fyysisesti siis aika hyvä olla. Just nyt haluan pitää vaan tästä kiinni. Tästä ja siitä, että mun kuukautiskierto on palautunut suhteellisen normaaliksi tämän vuoden aikana. Miinus tietty jonkin asteinen PMD-oireilu, jonka kaavamaisuuden olen onnistunut bongaamaan. Ehkä sekin rauhoittuu jossain vaiheessa.

Henkisesti mua on stressannut aivan saatanasti tämä tila, kun en pysty päättämään mitään ja en tiedä mitä haluan. Aikaisemmin tuntui siltä, että aika loppuu kesken. Sen jälkeen oli vaihe, kun halusin vain takaisin menneisyyteen, koska asiat olivat muka paljon paremmin. Nyt on ollut tämä, että ahdistaa, kun en oikein tiedä mihin olen menossa. On hirveän vaikea yrittää rauhoittaa tilannetta omassa elämässä, kun joka suunnalta käytännössä huohotetaan niskaan ja tivataan selitystä ja perusteluja ties mille. Annetaan ymmärtää, että mun tarvitsisi jotenkin tietää, mitä haluan elämältäni.

Mutta totuus on, että mun ei tarvitse.

Mun mielenrauha perustuu tällä hetkellä sille, että annan itseni tuntea, mutta yritän olla jäämättä kiinni mihinkään negatiiviseen. Yritän olla vellomatta missään olotilassa liian pitkään.
Olen saanut rakennettua jonkin hataran onnellisuudenkuplan itselleni. Tiedän tosin, että se on varmaan puhjennut seuraavaan kirjoitukseen mennessä, mutta just nyt se on vielä olemassa.

Everyone you meet always asks if you have a career, are married or own a house as if life was some kind of grocery list. But no one ever asks you if you are happy.

Toisaalta mua on auttanut paljon muiden ihmisten lempeys, vaikka aluksi koinkin tarpeelliseksi eristäytyä muista, etten tartuttaisi pahaa oloani muihin. Siinä mielessä koen ehkä päässeeni jossain asiassa tänä vuonna eteenpäin. Ihmiset on muistuttaneet mua, että saa masentaa, saa ahdistaa, saa tuntea, koska olen kuitenkin ihminen.

Toisaalta oma ymmärtävä suhtautuminen muihin on myös auttanut hahmottamaan omaa ankaruuttani itseäni kohtaan. Jos voin olla muille niin ystävällinen, niin miksi en voisi olla sitä myös itselleni? Miten minä eroan muista ihmisistä? Ihan yhtä lailla kaipaan itsekin sitä, että joku hyväksyisi ja ymmärtäisi, ilman tuomitsemista.

Toisaalta, olen myös huomannut, että kun itsellä on hyvä olo, on ollut helpompaa osoittaa myötätuntoa myös muita ihmisiä kohtaan ja ylipäätään kannustaa muita ihmisiä heidän omissa tavoitteissaan.

Haluaisin myös saada pidettyä tämän myönteisen asenteen yllä omassa elämässäni, että myös ehkä tässä blogissa. Tosin, en ole täysin varma, mikä tämän blogin kohtalo loppujen lopuksi oikein on. Tällä hetkellä kun keskittymiseni on pääasiassa peliprojekteissa; olen striimaillut pitkin vuotta aika on/off -meiningillä ja harkitsen, jos alkaisin hieman vakavammin suhtautumaan kyseiseen harrastukseen ensi vuoden puolella. Peliblogaamista olen kokeillut ainakin kahdesti, englanniksi ja suomeksi, mutta se ei vain oikein ota tuulta alleen tai sitten alusta vain on väärä. Tätä blogia en peliblogiksi sattuneesta syystä halua brändätä, joten en tiedä mitä tälle tapahtuu. Jotain evoluutiota kuitenkin kaipaisin tähän tilanteeseen, mutta ehkä se ei nyt sitten ratkea muuten kuin katsomalla mitä tapahtuu... jos tapahtuu.

i'm really lost

Näitä aamuja kun herätessäkin ahdistaa ja masentaa jo valmiiksi. Eilisen illan tuntemukset eivät kadonneet mihinkään. Kävin aikaiseen nukkumaan, että pääsisin pakoon syvenevää synkkyyttä.

Heräsin kuitenkin siihen samaan synkkyyteen.

Mulla oli välillä jo ihan hyvä olo ja mä palasin taas rämpimään tähän epätiedottomuuteen, jossa en tiedä mitä haluan tai mitä tavoittelen elämässäni. Ihan sama mitä päätän, kun kaikki tuntuu olevan niin tavattoman kaukana. Kaikki suunnat tarkoittavat luopumista jostain ja en ole valmis luopumaan yhtään mistään.

Kaikki mitä haluan tehdä, on elää hitaasti ja tappaa aikaa kunnes ehkä jonakin päivänä herään ja tiedän, mihin kompassin neulani loppujen lopuksi osoittaa.

Olen huono.

Istuimme autossa kohti metsää äidin kanssa ja puheeksi tuli elämäntilanteeni, ja sanoin, että susi on todennäköisesti viimeinen koirani, koska haluan välillä ELÄÄ, enkä voi laittaa koiraa oman elämäni edelle enää. Se syvä, tuomitseva hiljaisuus...

Ironista on, että olen aina ollut valmis auttamaan muiden lemmikeiden hoidossa, mutta kun itse tarvitsisin "apua", kukaan ei auta. Kukaan ei VOI auttaa. Koska mikä tahansa tekosyy.

Sitten se käännetään jotenkin minun syykseni, että olen huono ihminen, jos haluan välillä käyttää aikaa esimerkiksi matkusteluun.

Kyllä mä joskus mietin, että miten paljon helpompaa olisi, jos olisin ilman koiraa. Eikä nämä ole helppoja asioita millään tavalla. Edes miettiä.

Miksi siis puhuisin kenellekään, jos kukaan ei kuitenkaan ymmärrä.

I can't explain and you wouldn't understand.

mä toivon et tuska hetkeksi helpottaa

Näitä aamuja, kun herään valmiiksi masentuneena. Näin unta Kuopiosta ja lentokoneista. Edelleen neljän vuoden jälkeen mä jatkan itseni ruoskimista asiasta. Itseni syyttämistä. Asian katumista. Mutta mulla ei vaan ollut muita vaihtoehtoja.

Joudun muistuttamaan itseäni, että ratkaisu oli oikea niissä kuvioissa. En olisi voinut ratkaista asiaa yhtään paremmin, sillä asetin oman jaksamiseni ja turvallisuuteni kaiken muun edelle. En saanut toivomaani apua ja reaktiota oikealta taholta opettajan asiattomaan käytökseen koskien. Se ei ollut silloinkaan helppo ratkaisu, mutta se oli tehtävä oman itseni vuoksi.

Haluaisin vaan itkeä tänään. Auringosta huolimatta tuntuu, että olen pimeässä, valottomassa, hapettomassa tilassa.

all the things she said

Olen pitkän aikaa vetäytynyt ihmisiltä, ollut katkera ja vihainen. Sulkeutunut ja samalla tuntunut, että hajoan palasiksi. Mun on vaikea olla rehellinen omasta elämäntilanteestani ihmisille, koska mua hävettää, että en ole vielä tähän mennessä saavuttanut yhtään mitään. Koska tämä henkilö, joka olen juuri nyt, ei ole minä.

Mulla on kaksi uutta ystävyyden alkua ja olen voinut oikeasti olla avoin siitä miten paska olo mulla on itseni kanssa ja olen saanut osakseni vain myötätuntoa, enkä tuomitsevuutta, kuten olen pelännyt saavani ja, jonka pelko mut on ylipäätään saanut vetäytymään entistä syvemmälle itseeni ja välttelemään kaikkea etäisesti sosiaalista.

Mä en ole itkenyt pitkään aikaan ja musta tuntuu, että koska mä itken nyt, olen ehkä menossa oikeaan suuntaan.

Kirjoitin joku aika sitten mun salaisiin päiväkirjoihini, että en ole ajatellut muita ihmisiä pitkään aikaan, koska olen yrittänyt keskittyä ratkomaan omia ongelmiani. Musta on tuntunut, etten voi olla ihminen muille, jos en ole sitä ensin itselleni. Olen suhtautunut tähän kuten suhtaudutaan omahuoltoon. Oma hengitysnaamari ensin, sitten vasta muut. Tyhjästä kupista ei voi kaataa.

Mutta oikeastaan kaikki mitä olen kaivannut, on vain joku, joka kuuntelisi ja olisi läsnä. Vähän myötätuntoa.

Muut ihmiset näkevät mut edelleen ystävällisenä ja mukavana ihmisenä, joku kuvailee räväkäksikin. Mä olen itse vain kovin sokea tälle vielä. Mikä mua eniten helpottaa on se, että kai mä sitten olen edelleen minä, edes jossain määrin, vaikka musta tuntuu, että olen niin täysin kadoksissa itseltäni tällä hetkellä. Mä en pysty vieläkään tekemään mitään päätöksiä minkään suhteen ja mua ahdistaa se tavattomasti.

Olen miettinyt viime aikoina aika paljon sitä, että mitä haluan elämältä. Perinteinen perhekaava ei kiehdo, en halua lapsia. En omia, enkä adoptoituja.

Olen ollut urakeskeinen niin kauan kuin muistan ja se on ollut paljolti jotain sellaista, mitä tiedän varmasti tahtoneeni. Annoin jo kerran periksi haaveelleni kun muutin takaisin kotiseudulleni 2015. Päätin silloin, että keksin jotain muuta tekemistä, että ei mun ihmisarvoni ole kiinni siitä mitä saavutan tämän elämäni aikana, että kyllä mua joku rakastaa, vaikka en omien unelmieni päähän olisi päässytkään.

Sitten elämääni tuli ihminen, joka antoi mulle uutta toivoa siitä, että ehkä se on mahdollista, sitten kuitenkin.

Mutta nyt olen taas siinä pisteessä, että tuntuu, ettei muhun usko kukaan ulkopuolinen, saati enää edes minä itse. En uskalla tehdä ratkaisuja. En saa mitään eteenpäin, koska pelkään, etten pysty saavuttamaan asioita, joita haluan saavuttaa.

Pelkään epäonnistuvani niin paljon, että se lamauttaa mut. Mä en pysty keskittymään mihinkään. Käytän useita tunteja päivästä siihen, että jossittelen asioita ja mietin mitä tekisin, jos en päädykään syystä tai toisesta kuitenkaan sinne minne yritän päästä.
Mä mietin tätä samaa asiaa joka helvetin päivä.

Se syö mua sisältä. Mä katoan tähän välitilaan. Enkä mä vittu tiedä mitä mun pitäisi tehdä.

Päädyn kerta toisensa jälkeen pyörittelemään tämän blogin kohtaloa mielessäni.

Elän tämän suhteen jonkinlaisessa loopissa. Palaan tähän samaan pohdiskeluun kerta toisensa jälkeen. Jatkaisinko, vai olisinko vain jatkamatta.
Sitten taas toisaalta käytän tätä vain oman turhautumiseni ja kaiken negatiivisen kaatopaikkana. Paikkana, jonne oksentaa kaikki päänsisältö.

Kieltäydy valittamasta. Valittaminen on vain vastuun pakoilua, tekemättömyyden oikeuttamista ja itsesi ohjelmointia epäonnistumaan. Valittaminen luo illuusion, että olet tehnyt jotain. Valittajat keskittyvät menneeseen, luopuen näin voimistaan. Voittajat taas keskittävät voimansa ratkaisuiden etsimiseen.

Oon ollut aivan järkyttävän väsynyt ja ihmiset ärsyttää mua yli kaiken. En jaksaisi hoitaa edes pakollisia tehtäviä, kuten talouspoliittisten asioiden hoitoa, jonka senkin väännän itkun kanssa. Postia en jaksa hakea, en muista milloin olen viimeeksi edes yrittänyt siivota... muista kotiaskareista puhumattakaan...

Mulla on välillä ollut fyysisestikin todella huono olo, kun tuntuu, ettei mikään pysy sisällä mitä syö ja kun sen kymmenen kertaa päivässä hyppää WC:n puolella, alkaa olemaan aika heikko ja uupunut fyysisestikin.

Aluksi kaikki vatsaoireet loppui kun lopetin lääkkeiden syönnin, mutta parin viikon päästä ne alkoi uudelleen ja nyt ne on taas loppunut kun aloitin lääkkeen uudestaan, joskin uudemmasta pakkauksesta. Siinä toivossa, että jos noissa aikaisemmissa onkin jotain vikaa. Eniten mua kai pelottaa, että terveydentilassa on tapahtunut jotain muutosta huonompaan, minkä takia kroppa vittuilee noiden lääkkeiden kanssa.

Mulla on verikoe ensi viikolla. Toivon, että sieltä löytyy jotain, joka ratkaisisi tämän ongelman. Parastahan tässä on, että mua pelottaa aivan saatanasti, että mitä mun kokeissa näkyy... ja pahempaa tietty on, jos ei näy mitään, sillä silloin olisi pakko lähteä painimaan asiaa eteenpäin muuta kautta. Enkä tiedä miten jaksaisin tehdä sen, kun en edes tiedä minkä alan lääkärin puoleen pitäisi kääntyä. Mua vainoaa sama hivenen irrationaalinen pelko siitä, että mun kokeissa ei näy mitään ja palaan taas kahden vuoden jälkeen lähtöruutuun arvuuttelemaan, että mikäs nyt vaivaa. Näkyi siellä lopulta viimeeksikin, kun vaan osattiin lopulta tutkia oikeita asioita.

Eniten ollut vaikeinta käsitellä sitä, että oon viimeiset 2 v. kuvitellut olevani terve tai ainakin toipumassa terveeksi. Että kaikki palaisi samaan kuin aikaisemmin. Kaikki palaisi "normaaliksi". Tietenkään mun kohdallani näin ei voi mennä. Sitä on ehkä ollut vaikeinta käsitellä. Osaltaan harmittaa, etten jaksanut kovin täydellistä oirelistaa tehdä kun soitin verikoeaikaan, mutta sairaanhoitaja lisäsi mulle ystävällisesti lisäkokeita sen mitä pyysin ja vielä niiden ulkopuoleltakin. Huonommaksi onnekseni soittohetkestä seuraava minulle soveltuva aika oli vasta kahden viikon päästä, eli tästä hetkestä katsottuna ensi viikolla. Enimmäkseen ahdistavaa ja pelottavaa, mutta jossain määrin myös helpottavaa. Ehkä ainakin viimeistään sitten, jos niissä näkyy jotain poikkeavaa ja, jos se poikkeava on hoidettavissa lääkityksellä. Enemmän kammottaa jos sieltä ei löydy mitään tai jos löytyy vielä jotain pahempaa.

Jo nuorempana kuvailin omaa sosiaalista käyttäytymistäni kuin olisin kuilun toisella puolella, yksin, ja muut sillä toisella puolella. Kukaan ei pääse lähelle, mutta kuulevat ja näkevät minut. Joskus on vaikea kuulla mitä kuilun toiselta puolelta huudetaan, joten muita on joskus vaikeaa ymmärtää.

Nyt minulle tulee mieleen muuri. Olen muurin toisella puolella ja toiset ihmiset toisella puolella. Muuri vaimentaa kasvottomat äänet. Kukaan ei tiedä olemassa olostani jos en sano mitään.

Etsin ja olen aina etsinyt, yhteyttä muihin ihmisiin. Mielellään sellaista sisäsyntyistä yhteyttä, jossa toinen ymmärtää puolesta sanasta mitä tarkoitan. Sellaisten ihmisten kanssa en tunne oloani yksinäiseksi tai vialliseksi. Ulkopuoliseksi. Alieniksi.

Olen aina halunnut ja haluaisin edelleen ympärilleni kommuunin tai "perheen" turvallisista ihmisistä. Ihmisistä, jotka ymmärtävät minua ja, joita minä ymmärrän.

Toisinaan tuntuu, että aivan sama miltä kannalta yritän lähestyä tätä ongelmaa, törmään aina seinään. Haluan olla sosiaalinen ja hitto, pelaaminen on sosiaalista puuhaa. On tiimit ja klaanit olemassa sitä varten. Silti minusta tuntuu, että kuolen ahdistukseen siitä, että pitää kommunikoida vieraiden ihmisten kanssa. Silti inhoan syvästi sitä tunnetta, kun klaanichat hiljenee tervetulotoivotusten jälkeen kiusallisesti ja minusta tuntuu, että pitäisi sanoa jotain, mutta loppujen lopuksi en tiedä mitä sanoisin ja kaikki mitä sanon on vain "thank you for inviting".

Voisinko olla enää autistisempi.

Olen ollut klaanin johdossa ja rivimiehenä toisen klaanissa. Palaan aina tähän samaan ongelmaan; en pysty puhumaan, en pysty kommunikoimaan. Tunnen itseni ulkopuoliseksi omassa klaanissanikin.

If nobody's doing anything to keep you, why are you fighting to stay?

Nää hetket on niin hauraita.

Koen jossain määrin jääväni vähän kaiken ulkopuolelle.

Äiti hankkii koiran ja jakaa sen siskon tyttöni kanssa. Eikä siinä sinällään mitään väärä olekaan, onhan mulla omakin, mutta kun sekin on harrastuksena ollut aina mun ja äidin juttu.

Mun paras ystäväni ikinä, löysi töitä pitkähkön yrittämisen jälkeen ja toki olen siitä iloinen, mutta jotenkin samalla sekin tuntuu ajavan meitä erilleen. Toisaalta osasin sitä odottaakin, enkä sinällään siitä häntä syytä. Olihan se väistämättä edessä, että jompi kumpi meistä työllistyy ensin/lopulta ja se välimatka vaan kasvaa. Ehkä on vain aika päästää tästä ihmissuhteesta irti? Antaa sen elää ja muokkautua vapaasti, häviää sitten tai on häviämättä.

Jotta elämäni ei nyt pelkkää etäytymistä kaikesta olisi, mainittakoon, että olen ollut enemmän veljen kanssa yhteydessä. Hän lähettää minulle kissastaan kuvia tai joskus jopa pelataan yhdessä. Siihen nähden, että hänelläkin on työnsä, tuntuu välillä, että olen loppujen lopuksi enemmän häneen yhteydessä kuin ihmiseen, jota olen pitänyt parhaana ystävänäni ja, joka väittää sellainen olevansa, mutta jotenkin harrastukset ja muut ihmiset täyttävät sen paikan, jossa minä olin ennen.

Olen suunnitellut kesää ja jotakin alustavaa summer bucket listiä, johon kuuluu historiallisesti merkittävien paikkojen tutkimista, vähän seikkailua ja vähän nostalgiaa. Tai varsinaisesti se ei ole mikään summer bucket list, mutta enemmänkin paikkoja, joissa haluan ja aion käydä, heti kun maa ehtii sulaa.

Pyörän hain toissa päivänä isän luota talvisäilytyksestä ja sekin kausi on nyt korkattu. Yritän totutella tuohon uuteen pyörään, vaikka vanha tuntuukin monin tavoin paremmalta, mutta varsinaisesti se ei ikänsä puolesta ole kovin hyvä ja on vähän liian pienikin mulle. Hassua ajatella, että sillä pyörällä ajelin ala-asteen viimeisillä luokilla, läpi koko yläasteen ja nyt vielä aikuisenakin sillä on tullut kihnuteltua yli 10 km koulumatkat ja silti se toimii, vaikka ikä siinä näkyykin jo pikkuhiljaa. Samalla pyörällä veivailin 16 km vetotrailit suden kanssa Kuopiossa. Eikä ikinä jättänyt tielle.

Kouluhommatkin jopa etenee.

Ehkä tämä elämä ei niin hirveää paskaa olekaan.

Maaliskuu.

Viimeiset kaksi viikkoa menneet pikakelauksella. Olen henkisesti vielä hieman helmikuussa. Aika kuluu liian nopeasti. Häiritsee ja ahdistaa.

Maaliskuu näyttää hiljaiselta ja tyhjältä. Kevään ja talven mitäänsanomattomia välikuukausia, kun luonnossakaan ei tapahdu mitään mielenkiintoista.

Olisin halunnut pilkille, mutta sekään ei missään vaiheessa oikein tapahtunut. Isä ei halunnut lähteä, koska jäät ovat olleet mitä ovat säiden vuoksi. Liian lämmintä, kunnon pakkaset tulivat vasta viime kuun loppupuoliskolle.

Harmaa ja hiljainen lopputalvi. Aurinkoisia ja kosteita kevätpäiviä odotellessa.

Lopputalvi.

On ehkä mahdollista, että olen ottanut hiukan takapakkia tavoitteideni kanssa. Myönnän ettei pariin viikkoon ole juuri kiinnostanut muu kuin pelaaminen ja aikuisviihde. Se tunne, kun katsot aikuisviihdettä ja tunnet kyllästyneisyyttä koko toimitusta kohtaan jo soveliasta videota etsiessä ja ylipäätään mietit, että eihän mun ole pakko tehdä näin ja silti tiedät, että nyt on mentävä loppuun, kun on kerran aloitettu. Päätät, että ei enää ikinä. Tai ainakaan seuraavaan viikkoon.

Toisaalta tuntuu, että mulla on kaikki aika maailmassa ja silti taustameluna on ahdistus. Sellainen, minkä syystä ei oikein edes saa kiinni. Välillä harkitsen, että olenko vain yksinäinen, mutta en ole erityisemmin edes kaivannut kenenkään seuraa. Tai en ole aktiivisen kiinnostunut muiden ihmisten seurasta, sellainen passiivinen jätänpä viestin sille tai tälleä keskustelupalstalle-kommenttiketjuun tai kirjoitan sähköpostin jollekin on täyttänyt sosiaalisen tarpeeni. Sellainen plus-miinus-nolla-tilanne.

Jaksoin väsäillä CV:n työkkärin mieliksi tänään, mutta kouluhommat saavat kyllä vielä odottaa. Pitäisi myös siivota taas sähköposti, kun tuntuu, että roskaa tulee enemmän kuin ehdin käymään läpi. Äidin uuden koiran hankintaa ollaan ihmetelty ja samalla harkittu toisen lopettamista.

Se tunne, kun koitat iskostaa ja selittää toiselle ihmiselle, että älä tee samaa virhettä, minkä teit kahden aikaisemmin koiran kanssa. Ei urosta, missään tapauksessa ei urosta. No hyvä on, jos uros, niin leikkaat sen viimeistään 6kk iässä. Molemmat pumit olleet haastavia ja olen yrittänyt saada äitiä ajattelemaan tyttärentyttärensä kautta asiaa, jonka kanssa aikoo koiransa yhteisomistajuudessa pitää. Uroksilla on jatkuva lisääntymisvimma, -halu ja -tavoite, joka tuo mukanaan reviirikäyttäytymisen, joka voi mukanaan tuoda muita ongelmia ja usein tuokin, kokemattoman ja tietämättömän ihmisen näpeissä. Kuten kävi aikanaan meille. Miten paljon helpompaa kaikki olisi ollut, jos meillä olisi aikanaan ollut kaksi leikattua koiraa tai narttuja. Miten paljon helpompaa se koiran käsittely olisi ollut 10-vuotiaan tytön näkökulmasta.

Sinällään seuraan mielenkiinnolla millainen fiasko tästäkin mahdollisesti syntyy, kun kukaan ei halua myöntää tosiasioita. Olen sentään siihen tyytyväinen, että äiti on rotuehdotukseni oikeasti ottanut harkintaan ja on nyt jonossa kahdelle kasvattajalle, joille syntyy pentuja tänä keväänä ja kesällä.

Silti mulla on tunne, että vaikka mua ei halutakaan millään kuunnella nyt, niin joku tulee mun apuani kysymään ennen pitkään joka tapauksessa...

Troll game and something mildly interesting happens during recall

Tyytyväisyys

Ei ole kiire. Ei edes stressaa. Moni asia tosin ärsyttää juuri nyt ja tunteet menevät laidasta laitaan. Epätoivo häälyy yhä jossain taustalla, jossain pääni sisällä. Se iskee aina sellaisina hetkinä, kun olen puolustuskyvytön ja haluaisin vain itkeä, kuinka olen pilannut kaiken ja samalla tiedän, että ajatus itsessään on aika absurdi. En ole pilannut mitään. Kukaan muu, kuin minä itse, ei odota minulta yhtään mitään. Jos jonkun petän, se olen minä itse ja jos petän itseni, minä olen ainoa, joka voin antaa itselleni anteeksi.

Olen päässyt siitä itsesäälistä ja epätoivosta ylitse, mikä varjosti minua koko syksyn ja sitä edeltävänkin ajan. Nyt mietin lähinnä kauhulla, kuinka negatiivinen olen ollut niin itseäni kuin muitakin kohtaan. Olen ollut todella reaktiivinen ja kaikki pienetkin vastoinkäymiset ovat tuntuneet suurelta. Syksy oli henkisesti hirveää vuoristorataa helpotuksesta jäätävään ahdistukseen ja taas helpotukseen, josta ennen pitkään vitutuksen kautta tuli jälleen ahdistuttua.

Epätoivo on kuitenkin jäänyt ja synkkinä hetkinä pelkään, että palaan takaisin negatiivisuuteeni. Jostain syystä se pelottaa suuresti. Lähinnä kai, kun sellaisessa tilassa ei ole ollut hyvä olla ja tavallaan olen joutunut tekemään töitä, että olen pystynyt päästämään irti. Huonoina hetkinä tuntuu mahdottomalta ajatella, että tämä on vain hetkellistä ja menee kyllä ohitse, kunhan vain tajuan päästää siitä irti, kunhan en jää vellomaan siihen. Vaikka itsesäälissä vellominen olisikin terapeuttista.

Olen taas saanut aikaiseksi vaikka ja mitä! Pääsin uuteen oppilaitokseeni sisälle ja ohessa olisi tarkoitus pyörittää erittäin pienimuotoista lemmikkien kotihoitopalvelua, koska lisätienesti olisi tervetullutta, sillä menoja on tulossa mm. uuden tietokoneen, koiran kastroinnin ja astianpesukoneen muodossa. Haluaisin myös maksaa jo olemassa olevat velkani pois.

Näistä aiheista saanee uutta sisältöä blogiinkin, kun elämäni noin muuten on sellaista, ettei siitä  mitään liian kiinnostavaa saa irti. Olen myös tavallaan ottanut tavoitteeksi senkin, että minulla olisi elämää rahapäivien välilläkin, kun viime vuosi (tai parikin, oikeastaan) tuntui menevän siihen, että elän vain silloin kun on rahaa. Elämäntapana ei ole järin miellyttävä, koska siihen liittyy paljon ahdistusta ja stressiä ja aika tuntuu liitävän vain ohitse, kun yhtäkkiä huomaa, että kuut vaihtuu ja kohta on kulunut puoli vuotta.

Nyt kuitenkin on iltapalan ja Netflixin aika. Ehkä minulla on jotain mielenkiintoisempaakin kerrottavaa ensi kerralla, kuin ainaiset mielialanvaihteluni. Mutta jos totta puhutaan, olen oikeasti helvetin tyytyväinen siihen, että sain jätettyä negatiivisuuteni taakseni ja olo on muuttunut pikkuhiljaa paremmaksi. Juuri nyt olen todella tyytyväinen tähän hetkeen.

Mua sattuu enää välillä.

Ylivirittyneisyys. Tunteet menevät laidasta laitaan, tunnen kaikkea yhtä aikaa. Tai ainakin se tuntuu kaikelta. Paljolta. Itkettää välillä ja sitten se menee ohitse. Musiikki soi. Lasissa energiajuomaa, jota ei pitäisi tähän aikaan illasta enää nauttia, mutta tekee mieli ja viinaakaan ei ole... (tarvitsenko sitä edes?)

Koirakin voi lopulta ihan hyvin, vaikka kotiin tullessa ripuloi alleen ja oksenteli.
Se on nukkunut koko illan jaloissani, tietokonepöydän alla, kippuralla. Pieni sudenpoikani. Kaipasin sitä jokaisena vuorokauden tuntina, jonka se vietti pois luotani, hoitopaikassaan minun kurssimenojeni vuoksi. Kaipasin sen hölmöä päätä kurkkimaan oven raosta kun olen suihkussa, kaipasin sitä katsoessani sarjoja, kaipasin sitä pöytäni alle. Kaipasin sen valtavaa päätä sylissäni ja häntää, joka lakaisee ja kaataa kaiken viuhtoessaan edestakaisin. Se on paras ystäväni. Parasta mitä minulle on tapahtunut. Se on minun sielunkumppanini, jos niin voi koirasta sanoa sen kuulostamatta liian hullulta.