perjantai 20. huhtikuuta 2012
maanantai 9. huhtikuuta 2012
Minun syntymäni
Tämä on se vaihe syntymisestä; uuvuttavin ja kivuliain vaihe. Vaihe, jossa puristutaan kohdun lämmöstä emättimeen ja aina ulos, maailmaan. Tämä on puristuminen, tämä on uudelleenmuotoutuminen.
Minun syntymäni. Uuden ihmisen, uuden henkilön syntymä. Vanhan kuoltua; en halua olla minä. En halua olla se, joka olin. En edes halua luetella niitä piirteitä, joita olen kuolevasta minästäni löytänyt. Siitä ihmisestä, jota nyt tapan sisälläni. Se on kamala henkilö. Se en ole minä. Tai ainakaan en halua olla.
On hyvä tiedostaa huonot piirteet itsessään, voidakseen hallita niitä tilanteissa, joissa ne yrittävät ottaa vallan. Olen kuin tietokone; negatiivisen tunteet ilmestyessä järjellinen puoli naksahtaa päälle ja alkaa muuttamaan ajattelumalliani. Vähän kuin negatiivinen tunne olisi virusmato ja tietoinen myönteisyyteni olisi viruksentorjunta, joka asettaa troijalaisen karanteeniin ja myöhemmin poistaa sen kokonaan. Vähän kuin jotain siihen suuntaan.
Olen ajatellut taas paljon susia, sotaa ja kirjoittamista. Siksi olen niin hyvällä tuulella.
tiistai 3. huhtikuuta 2012
feasting again
Niin, ensin välttelin sähköpostia, jotta mun ei tarvitsisi lähettää SITÄ sähköpostia.
Nyt välttelen sitä, että mun ei tarvitsisi lukea mahdollista vastausta. Perkeleen mese, kun senkin pitää aina kertoa, että minua odottaa siellä nyt 6 lukematonta viestiä. Tekisi mieli, mutta en uskalla.
Pelkään, että sieltä löytyy jotakin masentavaa. Tyyliin, etten voisi saada keskeytystä tai jotain. Toivottavasti ei sentään leiki tuntevansa minua ja ilmoita, että parempi mun olisi vaan lopettaa koko paska.
En tosiaan tee itselleni helpoksi jotain niinkin arkista asiaa, kuin sähköpostin lukeminen. Sekin on itseluottamuksenpuutteen vuoksi todella, todella haastavaa ja vaikeaa. Siis ainoastaan silloin, kun odotan joltakin korkeammalta henkilöltä jotain tärkeää tietoa. Olipa se myönteinen asia tai ei, pelkään sitä kuollakseni. Pelottelen itseäni ties millä skenaarioilla, joita kuvittelen mielessäni. Ne ovat yleensä tosin kaikki yhtä kielteisiä.
Olen aina miettinyt, että miksi on niin kamalan vaikeaa suhtautua itseensä myönteisesti.
On kuin söisi omaa lihaansa. Minun niskassanihan ne hampaan jäljet komeilee. Ei kenenkään muun.
Nyt välttelen sitä, että mun ei tarvitsisi lukea mahdollista vastausta. Perkeleen mese, kun senkin pitää aina kertoa, että minua odottaa siellä nyt 6 lukematonta viestiä. Tekisi mieli, mutta en uskalla.
Pelkään, että sieltä löytyy jotakin masentavaa. Tyyliin, etten voisi saada keskeytystä tai jotain. Toivottavasti ei sentään leiki tuntevansa minua ja ilmoita, että parempi mun olisi vaan lopettaa koko paska.
En tosiaan tee itselleni helpoksi jotain niinkin arkista asiaa, kuin sähköpostin lukeminen. Sekin on itseluottamuksenpuutteen vuoksi todella, todella haastavaa ja vaikeaa. Siis ainoastaan silloin, kun odotan joltakin korkeammalta henkilöltä jotain tärkeää tietoa. Olipa se myönteinen asia tai ei, pelkään sitä kuollakseni. Pelottelen itseäni ties millä skenaarioilla, joita kuvittelen mielessäni. Ne ovat yleensä tosin kaikki yhtä kielteisiä.
Olen aina miettinyt, että miksi on niin kamalan vaikeaa suhtautua itseensä myönteisesti.
On kuin söisi omaa lihaansa. Minun niskassanihan ne hampaan jäljet komeilee. Ei kenenkään muun.
Ruoskan jäljet selässäni...
Lakkaisitte nauttimasta siitä, kun makaan tässä liikkumatta. En ole vieläkään minä, ainakaan ihan täydellisesti. Kokonaisvaltaisesti.
Sisälläni on paljon vihaa ja katkeruutta. On väärin antaa niille valtaa, ne tekevät vain onnettomiksi ja tukahduttavat viimeisenkin elämänliekin sisältäni.
Tunnen silti ajoittain olevani ihan sekaisin. Teen liikaa typeriä asioita ja typeriä päätöksiä. En vain osaa päättää oikein ja siksi olisin mieluummin päättämättä mitään.
Sain lähetettyä sen typerän sähköpostin. Sen ulkoasusta varmasti huomaa, että miten väkisin olen sen itsestäni ulos tiristänyt. Vaikka minulla ei mitään menetettävää olekaan ja en jaksa vaivata päätäni sillä, että mitä ihmiset minusta miettivät, niin yllättävän vaikeaa oli se kirjoittaa ja yllättävän vähän silti kirpaisi myöntää se, että hups taisin tehdä virhearvion.
Viime syksyiset sähköpostit, joita jouduin vilkaisemaan saadakseni henkilön sähköpostiosoitteen tietooni, kuitenkin hieman lannistivat. En usko vieläkään, että tulen pärjäämään siellä ensi syksynäkään. En tiedä, että miten saisin itseni uskomaan itseeni.
En osaa selittää, että miltä tuntuu kun on sisäistänyt sen, että itsellään on mahdollisuus hallita itseään; myös omaa asennettaan ja ajattelutapaansa. Ehkä minä kusin siinäkin viime syksynä. En uskonut pärjääväni, vaikka olisin kai pärjännyt.
Ruokailut ja koululiikunta ovat kynnys. En tiedä, että pystynkö ylittämään sitä ja jos pystyn, miten sen teen. Siksi oikeastaan haluaisinkin olla se sama 70 kiloinen naisenalku, kuin olin vuonna 2010. Itsetuntoni oli huipussaan, minun oli hyvä olla itsessäni ja omassa kehossani. Uskoin tulevaan ja uskoin itseeni. Ruokailemassa en käynyt silloinkaan, mutta mikään muu ei tuntunut esteeltä, kynnykseltä.
Ihan sama, että miten käy tai mitä päätän. Olempahan nyt ainakin tehnyt oman siirtoni ja voin hetkeksi lakata miettimästä asioita enempää. Aika on pian minun puolellani.
Pystyn tähän. Minun on pystyttävä.
Sisälläni on paljon vihaa ja katkeruutta. On väärin antaa niille valtaa, ne tekevät vain onnettomiksi ja tukahduttavat viimeisenkin elämänliekin sisältäni.
Tunnen silti ajoittain olevani ihan sekaisin. Teen liikaa typeriä asioita ja typeriä päätöksiä. En vain osaa päättää oikein ja siksi olisin mieluummin päättämättä mitään.
Sain lähetettyä sen typerän sähköpostin. Sen ulkoasusta varmasti huomaa, että miten väkisin olen sen itsestäni ulos tiristänyt. Vaikka minulla ei mitään menetettävää olekaan ja en jaksa vaivata päätäni sillä, että mitä ihmiset minusta miettivät, niin yllättävän vaikeaa oli se kirjoittaa ja yllättävän vähän silti kirpaisi myöntää se, että hups taisin tehdä virhearvion.
Viime syksyiset sähköpostit, joita jouduin vilkaisemaan saadakseni henkilön sähköpostiosoitteen tietooni, kuitenkin hieman lannistivat. En usko vieläkään, että tulen pärjäämään siellä ensi syksynäkään. En tiedä, että miten saisin itseni uskomaan itseeni.
En osaa selittää, että miltä tuntuu kun on sisäistänyt sen, että itsellään on mahdollisuus hallita itseään; myös omaa asennettaan ja ajattelutapaansa. Ehkä minä kusin siinäkin viime syksynä. En uskonut pärjääväni, vaikka olisin kai pärjännyt.
Ruokailut ja koululiikunta ovat kynnys. En tiedä, että pystynkö ylittämään sitä ja jos pystyn, miten sen teen. Siksi oikeastaan haluaisinkin olla se sama 70 kiloinen naisenalku, kuin olin vuonna 2010. Itsetuntoni oli huipussaan, minun oli hyvä olla itsessäni ja omassa kehossani. Uskoin tulevaan ja uskoin itseeni. Ruokailemassa en käynyt silloinkaan, mutta mikään muu ei tuntunut esteeltä, kynnykseltä.
Ihan sama, että miten käy tai mitä päätän. Olempahan nyt ainakin tehnyt oman siirtoni ja voin hetkeksi lakata miettimästä asioita enempää. Aika on pian minun puolellani.
Pystyn tähän. Minun on pystyttävä.
sunnuntai 1. huhtikuuta 2012
lauantai 31. maaliskuuta 2012
Itken taas. Yritän itkeä hiljaa, jotta Kulkija ei herää. Kello on jo kaksi, eikä mua väsytä.
Tuntuu, etten pysty enää muuhun. Itken vaan, aina kun on hiljainen ja tyhjä tila jossain täytän sen kyynelillä.
Yritän lukea, mutta teksti sotkeutuu vähän väliä kyyneliin. Pitkästä aikaa mulla on olo, että mä en halua elää. Että mä en jaksa elää. Kaikki tuntuu niin vaikealta ja tahmealta. Olen niin kamalan yksinäinen, että se sattuu.
Unelmat kuolevat pystyyn. Yritän itkeä hiljaa.
On vaikeaa hengittää rauhallisesti. Haluaisin suihkuun. Sulattaa kaikki epäpuhtaudet viemäriin. En jaksa itseäni. Enkä nyt puhu ulkomuodosta, vaan siitä, mitä on sisällä. Jos siellä enää mitään on. Kaiken väsymyksen ja hämärän seassa. Jos siellä on mitään.
Ihmiset ärsyttää mua päivä päivältä enemmän. Tapa, jolla olen niille ilmaa ja itsestäänselvyys. FB tekee mut aina surulliseksi. Luen katkerana ihmisten hilpeitä tilapäivityksiä. Voin olla aidosti iloinen vain harvan puolesta ja niillekään harvalle harvoin tapahtuu mitään, minkä vuoksi olla iloinen.
Olen itselleni joku täysin tuntematon paska. En tiedä enää kuka olen tai mitä teen. En ole enää minä. Eksyin kauan sitten.
Välillä mietin, että mun pitäisi hakeutua taas hoitoon, puhumaan jollekin. Kun mietin tarkemmin, niin nykypäivän mielenterveyshoito tapahtuu pillereillä. Ei kiitos.
Eivätkä asiat parane vain puhumalla, mutta ehkä tuntisin olevani välitetty, jos joku pelkän työnsä puolesta kyselisi, että miten menee.
Puhuminen ei riitä. Asioille olisi tehtävä jotain. (Mille vitun asioille? Kun oikein muistelen, niin ei mulla ole mitään muutosta kaipaavia asioita, paitsi se yksinäisyys ja sillehän en mitään voi, jos en kenellekään kelpaa kaveriksikaan. Vai voinko?)
Mun kärsivällisyys ihmisiä kohtaan alkaa loppua. En oikein jaksa enää jatkuvaa päänaukomista ja hiljaista vihjailua. Kukaan ei osaa enää puhua asiallisesti.
Mun päätä särkee.
Tuntuu, etten pysty enää muuhun. Itken vaan, aina kun on hiljainen ja tyhjä tila jossain täytän sen kyynelillä.
Yritän lukea, mutta teksti sotkeutuu vähän väliä kyyneliin. Pitkästä aikaa mulla on olo, että mä en halua elää. Että mä en jaksa elää. Kaikki tuntuu niin vaikealta ja tahmealta. Olen niin kamalan yksinäinen, että se sattuu.
Unelmat kuolevat pystyyn. Yritän itkeä hiljaa.
On vaikeaa hengittää rauhallisesti. Haluaisin suihkuun. Sulattaa kaikki epäpuhtaudet viemäriin. En jaksa itseäni. Enkä nyt puhu ulkomuodosta, vaan siitä, mitä on sisällä. Jos siellä enää mitään on. Kaiken väsymyksen ja hämärän seassa. Jos siellä on mitään.
Ihmiset ärsyttää mua päivä päivältä enemmän. Tapa, jolla olen niille ilmaa ja itsestäänselvyys. FB tekee mut aina surulliseksi. Luen katkerana ihmisten hilpeitä tilapäivityksiä. Voin olla aidosti iloinen vain harvan puolesta ja niillekään harvalle harvoin tapahtuu mitään, minkä vuoksi olla iloinen.
Olen itselleni joku täysin tuntematon paska. En tiedä enää kuka olen tai mitä teen. En ole enää minä. Eksyin kauan sitten.
Välillä mietin, että mun pitäisi hakeutua taas hoitoon, puhumaan jollekin. Kun mietin tarkemmin, niin nykypäivän mielenterveyshoito tapahtuu pillereillä. Ei kiitos.
Eivätkä asiat parane vain puhumalla, mutta ehkä tuntisin olevani välitetty, jos joku pelkän työnsä puolesta kyselisi, että miten menee.
Puhuminen ei riitä. Asioille olisi tehtävä jotain. (Mille vitun asioille? Kun oikein muistelen, niin ei mulla ole mitään muutosta kaipaavia asioita, paitsi se yksinäisyys ja sillehän en mitään voi, jos en kenellekään kelpaa kaveriksikaan. Vai voinko?)
Mun kärsivällisyys ihmisiä kohtaan alkaa loppua. En oikein jaksa enää jatkuvaa päänaukomista ja hiljaista vihjailua. Kukaan ei osaa enää puhua asiallisesti.
Mun päätä särkee.
perjantai 30. maaliskuuta 2012
...ja tuhkaks muuttuu isänmaa...
Lopetin jo kolme päivää sitten kirjan Teurastamo 5 ja se ei ole jättänyt minua vieläkään rauhaan. Se pyörii ajatuksissani sekaisena myttynä, jollainen se lukiessanikin oli. Olen alkanut ymmärtämään sitä.
Ymmärtämään Billy Pilgrimin aikamatkailua. Sama tapahtuu minulle kun katson vanhoja valokuviani. Samanlaisia humahduksia paikasta toiseen, ajasta aikaan, muistosta muistoon.
Samalla tavalla koen irtautuvani tästä hetkestä ja vähän kuin eläisin uudestaan sen hetken, jota kulloinkin ajattelen.
Yleensä tosin yritän olla ajattelematta. Huomasin miten paljon hyviä muistoja minulla on elämästäni Kulkijan kanssa. Miten paljon hyviä hetkiä myös muiden ihmisten kanssa. Kaikki ne ovat niin kipeitä juuri nyt ajateltaviksi. Ne tekevät minut surulliseksi, osittain ehkä ahdistuneeksi ja saavat itkemään, tai ainakin kyyneleet nousemaan silmiini.
Alan ymmärtämään sotia, tai niiden vaikutusta ihmiseen. En niiden syitä. Jossain määrin väitän niiden aina kiehtoneen minua. En sitten tiedä, onko se verenperintöä.
Lapsena katselin aina äidin ja siskoni kanssa Kun taivas repeää ja se kosketti minua jo silloin. Se oli mielenkiintoinen eri tavalla.
Asuin seudullamme inttipojat eivät olleet harvinainen näky, puhumattakaan ampumaradan äänistä. Niihin tottui, niihin kasvoi kiinni. Mikään ei ole sen jälkeen tuntunut kodilta. Vaikka kuulostaakin absurdilta, niistä paukeäänistä tulee minulle hyvä olo. Muistan lapsuusaikani ja kaikki se lämpö ja turvallisuuden tunne, onnellisuus, nousevat mieleeni.
Kuitenkin, Kun taivas repeää ehkä kertoi minulle selvimmin, että mikä on sotilaan virka, silloin kun heitä oikeasti tarvitaan.
Mikään armeijafanaatikko en ole ikinä ollut, eikä minusta sellaista tule. Sodankäynnistä en mitään ymmärrä, enkä sitä ihaile. Mutta se on osa historiaamme, osa meitä. Se on mielenkiintoista.
Ymmärtämään Billy Pilgrimin aikamatkailua. Sama tapahtuu minulle kun katson vanhoja valokuviani. Samanlaisia humahduksia paikasta toiseen, ajasta aikaan, muistosta muistoon.
Samalla tavalla koen irtautuvani tästä hetkestä ja vähän kuin eläisin uudestaan sen hetken, jota kulloinkin ajattelen.
Yleensä tosin yritän olla ajattelematta. Huomasin miten paljon hyviä muistoja minulla on elämästäni Kulkijan kanssa. Miten paljon hyviä hetkiä myös muiden ihmisten kanssa. Kaikki ne ovat niin kipeitä juuri nyt ajateltaviksi. Ne tekevät minut surulliseksi, osittain ehkä ahdistuneeksi ja saavat itkemään, tai ainakin kyyneleet nousemaan silmiini.
Alan ymmärtämään sotia, tai niiden vaikutusta ihmiseen. En niiden syitä. Jossain määrin väitän niiden aina kiehtoneen minua. En sitten tiedä, onko se verenperintöä.
Lapsena katselin aina äidin ja siskoni kanssa Kun taivas repeää ja se kosketti minua jo silloin. Se oli mielenkiintoinen eri tavalla.
Asuin seudullamme inttipojat eivät olleet harvinainen näky, puhumattakaan ampumaradan äänistä. Niihin tottui, niihin kasvoi kiinni. Mikään ei ole sen jälkeen tuntunut kodilta. Vaikka kuulostaakin absurdilta, niistä paukeäänistä tulee minulle hyvä olo. Muistan lapsuusaikani ja kaikki se lämpö ja turvallisuuden tunne, onnellisuus, nousevat mieleeni.
Kuitenkin, Kun taivas repeää ehkä kertoi minulle selvimmin, että mikä on sotilaan virka, silloin kun heitä oikeasti tarvitaan.
Mikään armeijafanaatikko en ole ikinä ollut, eikä minusta sellaista tule. Sodankäynnistä en mitään ymmärrä, enkä sitä ihaile. Mutta se on osa historiaamme, osa meitä. Se on mielenkiintoista.
torstai 29. maaliskuuta 2012
Suden kyyneliä
Joku kymmenen minuuttia edellisen päivityksen jälkeen, äiti soitti olevansa tulossa.
Olo on tänään ollut yllättävän hyvä. Edeltävinä päivinä en ole tehnyt muuta kuin itkenyt. Eilenkin koko päivä, aina siihen asti, että Kulkija tuli kotiin. Yhtä kyyneltä.
Tuntuu, että melkein saisin jotain aikaiseksikin. Ehkä. Energisyys tuntuu hyvältä.
Laihdutusprojektini edistyy ja moni muukin.
Ostin Kulkijalle kahvikupin ja makukahvia. Haluaisin hemmotella rakastani, sillä olen ollut kamalan huonolla tuulella ääneen mainitsemattomien syiden takia ja olen tavallaan vieläkin. Mutta se ei ole Kulkijan syy.
En halua, että hän tuntee oloaan huonoksi kanssani tai syyllisyyttä minun mielipahastani.
En halua tartuttaa huonoa oloani häneen, vaan haluan, että hän voisi edes kotona rentoutua ja päästää irti ongelmien ratkomisesta.
Keksin viime yönä, että mistä minä kirjoitan. Tai toissa yönä oikeastaan.
Haluan kirjoittaa heistä.
Olo on tänään ollut yllättävän hyvä. Edeltävinä päivinä en ole tehnyt muuta kuin itkenyt. Eilenkin koko päivä, aina siihen asti, että Kulkija tuli kotiin. Yhtä kyyneltä.
Tuntuu, että melkein saisin jotain aikaiseksikin. Ehkä. Energisyys tuntuu hyvältä.
Laihdutusprojektini edistyy ja moni muukin.
Ostin Kulkijalle kahvikupin ja makukahvia. Haluaisin hemmotella rakastani, sillä olen ollut kamalan huonolla tuulella ääneen mainitsemattomien syiden takia ja olen tavallaan vieläkin. Mutta se ei ole Kulkijan syy.
En halua, että hän tuntee oloaan huonoksi kanssani tai syyllisyyttä minun mielipahastani.
En halua tartuttaa huonoa oloani häneen, vaan haluan, että hän voisi edes kotona rentoutua ja päästää irti ongelmien ratkomisesta.
Keksin viime yönä, että mistä minä kirjoitan. Tai toissa yönä oikeastaan.
Haluan kirjoittaa heistä.
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Älä puhu minulle kivusta.
Kirjoittaminen on aina ollut minulle, kuin petollisen viehkeä rakastajatar. Petturimainen, mutta silti liian houkutteleva erossa pysyttäväksi.
Sitä vihaa siksi, että sitä rakastaa. Se on nautintoa ja kipua, rakastelua hammasta poistettaessa.
Sitä vihaa siksi, että sitä rakastaa. Se on nautintoa ja kipua, rakastelua hammasta poistettaessa.
Keskustelutaidoton.
Pääni on yhtä sekava, kuin Teurastamo 5, vaikka se onkin yllättävän selkeä sekavaksi kirjaksi.
Dresdenin pommitus sekoittuu rohdoskasveihin, keskittyminen on vaikeaa. Koko ajan sahaan laidasta laitaan, asiasta toiseen ja kolmanteen. Ajatukseni harhailevat, eivät pysy kasassa.
Mieleni tekisi kirjoittaa sodasta ja sen iljettävyydestä. Jälleen kerran. Eräs sotanovellini kelautuu päässäni edes takaisin. Hiljaa hiipivä hulluus.
Pihalla kolisee öisin.
Haluaisin kai nukkua, mutta en ole varma, saisinko unta, vai lukisinko kirjaa aamuun saakka.
Olo on ajoittain aika kamala. Jatkuva tyytymättömyys itseensä ja epävarmuus kalvavat. Tekisi mieli paastota, mutta tiedän, etten jaksaisi sitä kuitenkaan. Mutta mietin kuitenkin liikaa syömistä, koko ajan tekisi mieli syödä jotain ja se on sietämätöntä. Yritä nyt sitten elää normaalisti, kun pää haluaa milloin suklaata ja milloin jäätelöä. Mielihalun pitäisi mennä ohitse 10 minuutissa, jonka vuoksi usein istuksinkin yleensä sohvalla himoilemassa ties mitä ja odottamassa, että menee ohitse. Mutta se ei mene. Lienen kai jollain tasolla riippuvainen ruokaa. Mikä mielestäni varsin ironinen ilmaus, sillä totta helvetissä olen riippuvainen. Kuten me kaikki olemme.
En olisi tässä, etkä sinä olisi siinä, ilman ravintoa.
Tunnen myös jotenkin olevani kamalan yksin. Vaikka ei se toisaalta haittaa, aikani kuluu opiskellessa rohdoskasveja ja perehtyessä itseeni ja polkuun, jonka olen v a l i n n u t .
Lisäksi Kulkija on ollut kiva lisä päivissäni näinä muutamana päivänä. On ollut ihanaa viettää aikaa yhdessä. Jossakin suhteessa siis yllättävä lomautuminen oli ihan tervetullutta.
Tapani kirjoittaa opin joskus Stephen Kingiltä. Tekstini ja aiheeni muistuttivat todella paljon hänen tapaansa. Myöhemmin kun kirjoitin runoja, minua verrattiin Mika Waltariin.
Kun mietin aiheita, joihin olen viime aikoina kajonnut, ovat ne ollees tieteis- ja sotapainotteisia. En tiedä, että onko sisälläni sitten niin paljon vihaa, että en halua kirjoittaa kuin tuhosta.
Kun kuitenkin mietin, niin molemmat sota-aiheiset novellini ovat kuitenkin olleet sotavastaisia, ainakin jollakin tasolla. Niissä ei ole ihailtu sotaa, vaan enemmänkin puitu seurauksia. Sitä, miten se tuhoaa ihmisten elämiä. Monellakin tasolla.
Vaikka tuskin tekstini Vonnegutin veroisia ovatkaan. Lähinnä mietin itseäni kirjoittajana. En tiedä itsestäni mitään sillä saralla. Kirjoja valitessani luettavaksi olen todella nirso, nimen pitää houkutella, kannan pitää houkutella ja takakansitekstin pitää olla houkutteleva, jotta luen tai edes ajattelen lukevani.
Tunnen itseni taas vaihteeksi jotenkin alikoulutetuksi ja alisuoriutujaksi. Haluaisin olla jotain, mutta loppujen lopuksi en olekaan mitään.
Taidan kuitenkin päätyä kirjailijaksi. Se on ainoa mitä muiden ja itseni mielestä osaan tehdä.
Jotain missä voi saavuttaa jotain, vaikka ei olisikaan lähtöjään mitään.
Kirjoittaminen on sellaista, mitä kukaan ei voi opettaa. Sen joko osaa tai sitten ei.
Se on lahja tai kirous. Sitä rakastaa, ainakin puolella sydämellään.
Dresdenin pommitus sekoittuu rohdoskasveihin, keskittyminen on vaikeaa. Koko ajan sahaan laidasta laitaan, asiasta toiseen ja kolmanteen. Ajatukseni harhailevat, eivät pysy kasassa.
Mieleni tekisi kirjoittaa sodasta ja sen iljettävyydestä. Jälleen kerran. Eräs sotanovellini kelautuu päässäni edes takaisin. Hiljaa hiipivä hulluus.
Pihalla kolisee öisin.
Haluaisin kai nukkua, mutta en ole varma, saisinko unta, vai lukisinko kirjaa aamuun saakka.
Olo on ajoittain aika kamala. Jatkuva tyytymättömyys itseensä ja epävarmuus kalvavat. Tekisi mieli paastota, mutta tiedän, etten jaksaisi sitä kuitenkaan. Mutta mietin kuitenkin liikaa syömistä, koko ajan tekisi mieli syödä jotain ja se on sietämätöntä. Yritä nyt sitten elää normaalisti, kun pää haluaa milloin suklaata ja milloin jäätelöä. Mielihalun pitäisi mennä ohitse 10 minuutissa, jonka vuoksi usein istuksinkin yleensä sohvalla himoilemassa ties mitä ja odottamassa, että menee ohitse. Mutta se ei mene. Lienen kai jollain tasolla riippuvainen ruokaa. Mikä mielestäni varsin ironinen ilmaus, sillä totta helvetissä olen riippuvainen. Kuten me kaikki olemme.
En olisi tässä, etkä sinä olisi siinä, ilman ravintoa.
Tunnen myös jotenkin olevani kamalan yksin. Vaikka ei se toisaalta haittaa, aikani kuluu opiskellessa rohdoskasveja ja perehtyessä itseeni ja polkuun, jonka olen v a l i n n u t .
Lisäksi Kulkija on ollut kiva lisä päivissäni näinä muutamana päivänä. On ollut ihanaa viettää aikaa yhdessä. Jossakin suhteessa siis yllättävä lomautuminen oli ihan tervetullutta.
Tapani kirjoittaa opin joskus Stephen Kingiltä. Tekstini ja aiheeni muistuttivat todella paljon hänen tapaansa. Myöhemmin kun kirjoitin runoja, minua verrattiin Mika Waltariin.
Kun mietin aiheita, joihin olen viime aikoina kajonnut, ovat ne ollees tieteis- ja sotapainotteisia. En tiedä, että onko sisälläni sitten niin paljon vihaa, että en halua kirjoittaa kuin tuhosta.
Kun kuitenkin mietin, niin molemmat sota-aiheiset novellini ovat kuitenkin olleet sotavastaisia, ainakin jollakin tasolla. Niissä ei ole ihailtu sotaa, vaan enemmänkin puitu seurauksia. Sitä, miten se tuhoaa ihmisten elämiä. Monellakin tasolla.
Vaikka tuskin tekstini Vonnegutin veroisia ovatkaan. Lähinnä mietin itseäni kirjoittajana. En tiedä itsestäni mitään sillä saralla. Kirjoja valitessani luettavaksi olen todella nirso, nimen pitää houkutella, kannan pitää houkutella ja takakansitekstin pitää olla houkutteleva, jotta luen tai edes ajattelen lukevani.
Tunnen itseni taas vaihteeksi jotenkin alikoulutetuksi ja alisuoriutujaksi. Haluaisin olla jotain, mutta loppujen lopuksi en olekaan mitään.
Taidan kuitenkin päätyä kirjailijaksi. Se on ainoa mitä muiden ja itseni mielestä osaan tehdä.
Jotain missä voi saavuttaa jotain, vaikka ei olisikaan lähtöjään mitään.
Kirjoittaminen on sellaista, mitä kukaan ei voi opettaa. Sen joko osaa tai sitten ei.
Se on lahja tai kirous. Sitä rakastaa, ainakin puolella sydämellään.
keskiviikko 21. maaliskuuta 2012
lauantai 17. maaliskuuta 2012
Seriously?
Olen taas tänään kuulemma ollut huono ihminen.
Tai ainakin ilkeä. (Auts!)
Koska mielestäni munanvalkuaisen vatkaamiseen ei tarvitse konetta, vaan sen voi tehdä ihan hyvin käsin. Vaikka sitten olisikin vatkattava kaksi artikkelia.
Olen minäkin herranjumala pystynyt täytekakun munavaahtoineen ja kermavaahtoineen saamaan aikaiseksi. Eikä kukaan valittanut, että olisi ollut pahaa.
En ymmärrä muutenkaan mukavuuden tavoittelua ja sitä, että asiat pitää tehdä helpoimman kautta... päästäkseen mahdollisimman helpolla. Yeah, right.
Maailma on liian mukava nykyihmiselle. Unohdamme vanhat tavat ja vanhat perinteet, meidän ei tarvitse miettiä kuin omaa napaamme, pahoinpitelemme luontoa ja maailmaa, luulemme olevamme älykkäistä älykkäimpiä...
Emme pian viitsi enää kävelläkään, kun se on liian raskasta ja vaikeaa. Amerikassa asiat ovat jo tällä mallilla; autoa pidemmät matkat kuljetaan autolla. Kuusi metriä postilaatikolle on liikaa. Lapset viedään autolla viidentoista metrin päähän bussipysäkille, jotta ei tarvitsisi kävellä...
Kun minä ilmaisen mielipiteeni asiasta, josta en selvästikään olisi saanut ilmaista, syljetään päälle?
Asiaa voi miettiä myös ekologiseltakin kannalta;
- vatkaimen tekeminen vaatii energiaa
- vatkaimen käyttö vaatii energiaa
- vatkain jää lopulta turhana kaapin pohjalle, kun leipominen ei innostakaan => roskiin tai kiertoon => kumpi tahansa ratkaisu, se lopulta päätyy kuormittamaan maapalloa
- vatkain rikkoutuu => hankitaan uusi => kuormitus
+ käden käyttö vaatii ainoastaan ruisleipää
+ käsi ei käy milloinkaan turhaksi, jos et tarvitse sitä vatkaamiseen, johonkin muuhun taatusti
+ käsi ei rikkoudu ja kuormita luontoa, sinne se hajoaa kuten muukin alunperin elävä
Tai ainakin ilkeä. (Auts!)
Koska mielestäni munanvalkuaisen vatkaamiseen ei tarvitse konetta, vaan sen voi tehdä ihan hyvin käsin. Vaikka sitten olisikin vatkattava kaksi artikkelia.
Olen minäkin herranjumala pystynyt täytekakun munavaahtoineen ja kermavaahtoineen saamaan aikaiseksi. Eikä kukaan valittanut, että olisi ollut pahaa.
En ymmärrä muutenkaan mukavuuden tavoittelua ja sitä, että asiat pitää tehdä helpoimman kautta... päästäkseen mahdollisimman helpolla. Yeah, right.
Maailma on liian mukava nykyihmiselle. Unohdamme vanhat tavat ja vanhat perinteet, meidän ei tarvitse miettiä kuin omaa napaamme, pahoinpitelemme luontoa ja maailmaa, luulemme olevamme älykkäistä älykkäimpiä...
Emme pian viitsi enää kävelläkään, kun se on liian raskasta ja vaikeaa. Amerikassa asiat ovat jo tällä mallilla; autoa pidemmät matkat kuljetaan autolla. Kuusi metriä postilaatikolle on liikaa. Lapset viedään autolla viidentoista metrin päähän bussipysäkille, jotta ei tarvitsisi kävellä...
Kun minä ilmaisen mielipiteeni asiasta, josta en selvästikään olisi saanut ilmaista, syljetään päälle?
Asiaa voi miettiä myös ekologiseltakin kannalta;
- vatkaimen tekeminen vaatii energiaa
- vatkaimen käyttö vaatii energiaa
- vatkain jää lopulta turhana kaapin pohjalle, kun leipominen ei innostakaan => roskiin tai kiertoon => kumpi tahansa ratkaisu, se lopulta päätyy kuormittamaan maapalloa
- vatkain rikkoutuu => hankitaan uusi => kuormitus
+ käden käyttö vaatii ainoastaan ruisleipää
+ käsi ei käy milloinkaan turhaksi, jos et tarvitse sitä vatkaamiseen, johonkin muuhun taatusti
+ käsi ei rikkoudu ja kuormita luontoa, sinne se hajoaa kuten muukin alunperin elävä
Go fuck a landmine.
torstai 15. maaliskuuta 2012
Can you run with the big dogs?
Sain aika yllättävää postia. Koiraleireistä, jotka ovat tarkoitetut 13-18-vuotiaille. Totesin yhdellä silmäyksellä olevani yli-ikäinen niille, eikä minua juurikaan kiinnosta näyttelyleirit. Periaatesyyt.
Eikä vaellusleiri, joka maksaa 195 e ja majoittuminen tapahtuu 2 hengen huoneissa täyden ylläpidon ja saunan lämmössä.
Milloin tahansa, kun siltä tuntuu, voin lähteä ihan oikeasti vaeltamaan, eikä se maksa minulle mitään.
Se, mikä todella herätti mielenkiintoni oli se, että nämä läpyskät oli lähetetty äitini osoitteeseen. Eikä netissä ole kuin tasan yksi paikka, josta sen osoitteen ja minun nimeni enää löytää. Nimittäin Kennelliiton sivut. Työharjoittelupörssiä tuskin on tähän hommaan tarkoitettu; tällaisen mainospaskan levittämiseen. Enkä kiellä, etteikö mieleni tekisi ko. tahoa (siis roskapostin lähettäjää) lähestyä muutamalla tuikealla sanalla.
Menin nyt sitten vilkaisemaan ko. henkilön sivuja ja ensimmäiseksi silmiini osuu se, että tämä kasvattaa "siistejä oravia". Kuten Kulkijan kanssa tapaamme vitsailla pienistä koirista. Se ei sinällään ole paha, eikä meillä mitään pieniä koiria vastaan olekaan. Meidän oma mieltymyksemme on vain hieman suurempikokoisiin koiriin suuntautunut. Ne ovat haastavia ison kokonsa puolesta; niille ei pärjää fyysisesti, vaan mielen voimalla. Eikä kyse ole nyt mistään taikatempuista ja telepatiasta, vaan ihan siitä, että niiden tahtoa on pystyttävä hallitsemaan. Ne vaativat työtä, mutta se todellakin on sen arvoista.
Siksi minun on helpompaa suhtautua vakavasti ihmiseen, joka pystyy isoja koiria hallitsemaan. Kaikki eivät pysty siihen, toisin kuin pienten koirien kanssa. Niille pärjää jo oman kehonsa massalla.
Itsekin olen siis kasvanut suhteellisen pienen koiran kanssa. Pärjään sille fyysisesti. En ole vähällä menettää tasapainoani, jos se hieman nykäisee hihnasta ohittaessamme toista koiraa. Toisin kuin vaikka Majesteettisen Valkoisen Suden kanssa. Susi tosin on paljon pehmeämpi luonnoltaan, kuin oma kylärakkini. Kylärakin kanssa saa aina käydä tahtojen taistelun, se on itsenäinen ajattelija. Sellainen kuin työkoiran kuuluu olla. Se on primitiivinen, herkästi nollasta sataan kiihtyvä ja peloton terrierimäinen paimenkoira. Sen jaksaminen on loputonta. Sen työmoraali on ihailtavaa. Se tekee kaiken 110 % innokkuudella ja halulla.
Sellaista ei voi kuin ihailla, mutta samalla elämä sen kanssa, kun sillä ei ole rotunsa vaatimaa työtä, on todella vaikeaa. Paimennushalu kääntyy ylisuojelevuudeksi, jonka takia minun on todistettava sille päivästä toiseen, että tiedän mitä teen, tiedän olevani Johtaja ja todistettava sille, että ansaitsen sen kunnioituksen itselleni.
Pumit eivät ole helpoimmasta päästä, vaikka kooltaan pieniä ovatkin. Tahto on silti kaksinkertainen. Elämä pumintahdolla varustetun Valkoisen Suden kanssa olisi vaarallista.
Siksi ihailen ihmisiä, jotka ovat riittävän voimakkaita elämään isojen koirien kanssa turvallisesti.
Niin, mihin jäinkään?
Tosiaan oravat. Selaan sivuja pidemmälle ja kyllähän sieltä löytyy varsin vakuuttava lista erilaisia suoritettuja kursseja ja kokeita.
Se minua vähän huvittaa, että koiraa harkitseva ihminen tarvitsisi aiheesta kurssin?
Voin tarjota saman ilmaiseksi, kuin tuo henkilö, joka ottaa 35 euroa 1,5 tunnista.
Henkilön itsensä järjestämiä kursseja löytyy sitten taas listan verran.
Minusta on aina ollut mielenkiintoista, että aggressiivisia koiria ei auteta. Kukaan ei halua niitä auttaa, vaikka ne eniten sitä apua kaipaisivatkin.
Yhteystietosivulta sitten löydänkin sen kaikkein ällistyttävimmän kuvan;
henkilö kulkee kahden jackrusselinterrierin kanssa ja molemmat koirat kulkevat edellä, toinen vielä näyttäisi kiskovan kameran suuntaan.
Kuka tässä siis ulkoiluttaa ja ketä?
Sarjassamme "niitä henkilöitä, joita en halua tavata".
Eikä vaellusleiri, joka maksaa 195 e ja majoittuminen tapahtuu 2 hengen huoneissa täyden ylläpidon ja saunan lämmössä.
Milloin tahansa, kun siltä tuntuu, voin lähteä ihan oikeasti vaeltamaan, eikä se maksa minulle mitään.
Se, mikä todella herätti mielenkiintoni oli se, että nämä läpyskät oli lähetetty äitini osoitteeseen. Eikä netissä ole kuin tasan yksi paikka, josta sen osoitteen ja minun nimeni enää löytää. Nimittäin Kennelliiton sivut. Työharjoittelupörssiä tuskin on tähän hommaan tarkoitettu; tällaisen mainospaskan levittämiseen. Enkä kiellä, etteikö mieleni tekisi ko. tahoa (siis roskapostin lähettäjää) lähestyä muutamalla tuikealla sanalla.
Menin nyt sitten vilkaisemaan ko. henkilön sivuja ja ensimmäiseksi silmiini osuu se, että tämä kasvattaa "siistejä oravia". Kuten Kulkijan kanssa tapaamme vitsailla pienistä koirista. Se ei sinällään ole paha, eikä meillä mitään pieniä koiria vastaan olekaan. Meidän oma mieltymyksemme on vain hieman suurempikokoisiin koiriin suuntautunut. Ne ovat haastavia ison kokonsa puolesta; niille ei pärjää fyysisesti, vaan mielen voimalla. Eikä kyse ole nyt mistään taikatempuista ja telepatiasta, vaan ihan siitä, että niiden tahtoa on pystyttävä hallitsemaan. Ne vaativat työtä, mutta se todellakin on sen arvoista.
Siksi minun on helpompaa suhtautua vakavasti ihmiseen, joka pystyy isoja koiria hallitsemaan. Kaikki eivät pysty siihen, toisin kuin pienten koirien kanssa. Niille pärjää jo oman kehonsa massalla.
Itsekin olen siis kasvanut suhteellisen pienen koiran kanssa. Pärjään sille fyysisesti. En ole vähällä menettää tasapainoani, jos se hieman nykäisee hihnasta ohittaessamme toista koiraa. Toisin kuin vaikka Majesteettisen Valkoisen Suden kanssa. Susi tosin on paljon pehmeämpi luonnoltaan, kuin oma kylärakkini. Kylärakin kanssa saa aina käydä tahtojen taistelun, se on itsenäinen ajattelija. Sellainen kuin työkoiran kuuluu olla. Se on primitiivinen, herkästi nollasta sataan kiihtyvä ja peloton terrierimäinen paimenkoira. Sen jaksaminen on loputonta. Sen työmoraali on ihailtavaa. Se tekee kaiken 110 % innokkuudella ja halulla.
Sellaista ei voi kuin ihailla, mutta samalla elämä sen kanssa, kun sillä ei ole rotunsa vaatimaa työtä, on todella vaikeaa. Paimennushalu kääntyy ylisuojelevuudeksi, jonka takia minun on todistettava sille päivästä toiseen, että tiedän mitä teen, tiedän olevani Johtaja ja todistettava sille, että ansaitsen sen kunnioituksen itselleni.
Pumit eivät ole helpoimmasta päästä, vaikka kooltaan pieniä ovatkin. Tahto on silti kaksinkertainen. Elämä pumintahdolla varustetun Valkoisen Suden kanssa olisi vaarallista.
Siksi ihailen ihmisiä, jotka ovat riittävän voimakkaita elämään isojen koirien kanssa turvallisesti.
Niin, mihin jäinkään?
Tosiaan oravat. Selaan sivuja pidemmälle ja kyllähän sieltä löytyy varsin vakuuttava lista erilaisia suoritettuja kursseja ja kokeita.
Se minua vähän huvittaa, että koiraa harkitseva ihminen tarvitsisi aiheesta kurssin?
Voin tarjota saman ilmaiseksi, kuin tuo henkilö, joka ottaa 35 euroa 1,5 tunnista.
Henkilön itsensä järjestämiä kursseja löytyy sitten taas listan verran.
Minusta on aina ollut mielenkiintoista, että aggressiivisia koiria ei auteta. Kukaan ei halua niitä auttaa, vaikka ne eniten sitä apua kaipaisivatkin.
Yhteystietosivulta sitten löydänkin sen kaikkein ällistyttävimmän kuvan;
henkilö kulkee kahden jackrusselinterrierin kanssa ja molemmat koirat kulkevat edellä, toinen vielä näyttäisi kiskovan kameran suuntaan.
Kuka tässä siis ulkoiluttaa ja ketä?
Sarjassamme "niitä henkilöitä, joita en halua tavata".
...masennustilat eivät ole tahdonalaisia tiloja, niistä ei voi toipua "ryhdistäytymällä".
Ajoittain on hirveä koiravauvakuume. Tuntuu ihan sietämättömältä suunnitella ja miettiä asioita, vaikka ei voi olla varma, että onko meille syntymässä kesällä pentua vai ei. Tosin, jos ei tuolta kasvattajalta, niin sitten joltain toiselta.Intoa ja halua olisi vaikka mihin, ainoa vaan, että varsinainen harrastuskaveri puuttuu...
Koiran kanssa kuljeskellessa haistan kevään. Sillä on omanlaisensa tuoksu. Tietää, että lumi ei enää kauaa viivy. Silti tuntuu, että liian kauan.
Olen yksinäinen.
Haluaisin vaeltamaan. Kadota toisiin maailmoihin ja vain nauttia luonnosta ja vapaudesta. Elämästä.
Pakoilen sähköpostiani, sillä tiedän, että siellä odottaa yksi painava sähköpostiviesti.
Haluaisin kadota kuulumattomiin. Hiljaisuuteen.
Ahdistun taas niin mitättömistä asioista; siivottomuus, sosiaaliset kontaktit...
Yhdenkään ihmiset silmiin en katsonut tämän päiväisellä kauppareissulla. Lippis on loistava keksintö; kukaan ei näe silmiäni sen alta, ellen nosta katsettani ja silti voin pälyillä pelokkaasti ympärilleni, tuntien kuitenkin oloni turvalliseksi sen alla. Kuin otsatukka, mutta paljon parempi keksintö.
Kissatkin ovat saaneet majailla eteisessä taas, kun en vain siedä "sotkua mikä niistä tulee". Oikeasti eivät sotke sen enempää kuin koira ja tuntuihan se tavallaan hyvältä pidellä nuorempaa kollia sylissä sen hetken, kun sen kantoi oven toiselle puolelle.
Haluan eristäytyä, vaikka tiedän, etten kuitenkaan pysty siihen. Yksinäisyys saa minut haluamaan sosialisoida ihmisten kanssa. Yksinäisyys on jotain pahempaa, kuin yksinolo. Yksinolo on helppoa, mutta yksinäisyys paljon vaikeampaa; se on sietämätöntä.
Mutta no, jos kuitenkin yritän lukea sen sähköpostiviestin ja painua sitten suihkun kautta nukkumaan.
Kyllä tämä tästä. Heti huomenna.
Koiran kanssa kuljeskellessa haistan kevään. Sillä on omanlaisensa tuoksu. Tietää, että lumi ei enää kauaa viivy. Silti tuntuu, että liian kauan.
Olen yksinäinen.
Haluaisin vaeltamaan. Kadota toisiin maailmoihin ja vain nauttia luonnosta ja vapaudesta. Elämästä.
Pakoilen sähköpostiani, sillä tiedän, että siellä odottaa yksi painava sähköpostiviesti.
Haluaisin kadota kuulumattomiin. Hiljaisuuteen.
Ahdistun taas niin mitättömistä asioista; siivottomuus, sosiaaliset kontaktit...
Yhdenkään ihmiset silmiin en katsonut tämän päiväisellä kauppareissulla. Lippis on loistava keksintö; kukaan ei näe silmiäni sen alta, ellen nosta katsettani ja silti voin pälyillä pelokkaasti ympärilleni, tuntien kuitenkin oloni turvalliseksi sen alla. Kuin otsatukka, mutta paljon parempi keksintö.
Kissatkin ovat saaneet majailla eteisessä taas, kun en vain siedä "sotkua mikä niistä tulee". Oikeasti eivät sotke sen enempää kuin koira ja tuntuihan se tavallaan hyvältä pidellä nuorempaa kollia sylissä sen hetken, kun sen kantoi oven toiselle puolelle.
Haluan eristäytyä, vaikka tiedän, etten kuitenkaan pysty siihen. Yksinäisyys saa minut haluamaan sosialisoida ihmisten kanssa. Yksinäisyys on jotain pahempaa, kuin yksinolo. Yksinolo on helppoa, mutta yksinäisyys paljon vaikeampaa; se on sietämätöntä.
Mutta no, jos kuitenkin yritän lukea sen sähköpostiviestin ja painua sitten suihkun kautta nukkumaan.
Kyllä tämä tästä. Heti huomenna.
sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
Unien sieppausta
En yleensä tulkitse uniani, vaikka tykkäänkin kirjoitella niitä ylös. Kiitos siis erään ystävättäreni, on minun pakko kokeilla tulkita viime yönä näkemääni unta.
Hämähäkkikin tarkoittaa suopeaa onnea.
Häät ovat enne onnesta, lyhyestä tai pitkästä. Mutta saattavat myös tarkoittaa itsensä hyväksymistä.
Konfirmaatiosta en löydä luotettavaa tietoa - moni on sitä mieltä, että se on liitto Korkeamman kanssa tai aikuistumisriitti.
Isä edustaa suojelua, auktoriteettia. Uni kehottaa olemaan itsenäisempi ja luottamaan enemmän itseeni.
Kirje tarkoittaa, että uutisia olisi tulossa?
Eli...
Minulla on jotakin opittavaa vielä, ehkäpä itsenäisyys ja itseensä luottaminen, jotta voin hyväksyä itseni. Häät koulussa voisivat tosiaan merkitä tuota oppimista ja hyväksymistä, etenkin kun en kerkeä juhlasaliin saakka ennen heräämistä, en siis ole vielä täysin perillä. Täysin valmis. En ole vielä täysin hyväksynyt itseäni, mutta kulkemassa sitä kohti. Oikeaan suuntaan.
Hämähäkki ja sen siirtäminen toisaalle, tarkoittaa sitä, että minun on vietävä onneni turvaan, vai sitä, että en saakaan sitä ihan vielä? Vai ehkä, etten voi pitää sitä?
Ehkä onneni on lyhyt aikainen. Tai sitten onneni alkaa vasta siitä, että vien sen sinne, vapautan sen sinne.
Kirje unessani ei ollut konkreettinen kirje, vaan tosiaan jokin loruelma, jonka nimi on "Kirje". Halusin lukea sen tai jonkun lukevan sen minulle. En tiedä miksi. Siksi en ole jälkimmäisestä varma, en minä välttämättä saa mitään uutisia. Mutta se oli toisaalta hyvin tärkeä minulle ja sen nimi kuitenkin oli Kirje, joten ehkä se kuitenkin on uutinen. Tiedä sitä sitten.
Epäilen, että ex-tyttöystäväni näkeminen unessa on vain minun itseni reagointia siihen, että viimeinen keskustelu hänen kanssaan tuntui hyvältä. Hän on välillä kohdellut minua kuin kiloa paskaa, vaikka olen vain halunnut olla hänen ystävänsä, käydä hänen kanssaan kahvilla ja vaihtaa kuulumisia.
Eikä keskusteleminenkaan hänen kanssaan ole välttämättä sujunut kovin hyvin joka hetki, useimmiten hän reagoi kuin häntä ei kiinnostaisi. Viimeeksi hän kuitenkin esitti itsekin kysymyksiä ja tuntui jonkin verran olevan kiinnostunut siitä, mitä minulle kuuluu. Mikä siis tuntui hyvältä.
Ja nuo asteroidit ja räjähdykset lienevät eilisestä Terra Novasta, joten en anna niille mitään tulkinnallista arvoa.
Tällaista tällä kertaa.
Olin vanhalla ala-asteellani, jonka "yläpihaa" möyrivät ja möyhensivät traktorit ja muut maansiirtokoneet. Kuulin ohimennen joltain, että ne tekivät uima-allasta, johon vieressä seissyt ammattikouluopettajani totesi, että siinä on hyvä sitten meloa.Koulu tarkoittaa luonnollisestikin oppituntia; mitä minun on opittava nyt? Koulu näkyy usein visaisissa elämäntilanteissa. Unet voivat käyttää koulua nykyisten ristiriitojen kuvastajana.
Seison koulun portailla, nojailen seinään ja keskustelen Kulkijan kanssa. Minulla on purkissa pienehkö, sinertävä hämähäkki. Puhumme siitä, että jos menisimme Papan mökille koulun jälkeen. Ilmeisesti tarkoituksemme on viedä hämähäkki sinne.
Koululla kuitenkin on tulossa jotkin pirskeet, joihin meidänkin on osallistuttava. Jotkin kirkolliset, häät tai konfirmaatio. En osaa sanoa.
Yhtäkkiä melonta-/uima-allas on valmis ja maansiirtokoneet ovat kadonneet jonnekin.
Sitten räjähtää ensimmäisen kerran; jostakin tulee yhtäkkiä ääniaalto, joka hajottaa kaikki ikkunat ja lasinsirpaleita lentää ympäriinsä. Suojaan kasvoni tyynyllä ja olen hengittämättä, etten vedä lasinsirpaleita henkeeni.
Kuljemme ympäriinsä ihmettelemässä, että mitä oikein tapahtui.
Olemme jossain huoneessa Kulkijan kanssa, luemme jotain kullanväristä kirkollista kirjaa. Ei ole Raamattu, jokin muu, jokin missä on lauluja/runoja/rukouksia. En tiedä, että onko sellaista oikeasti olemassa. Unessani kuitenkin on. Löydän sieltä etsimäni; "kirje" nimisen tekstin, jonka haluan lukea tai luettavan. Valitsen sen kuitenkin. Sitten tuleekin sisään ripariopettajani ja alamme keskustella siitä kirjasta. Makaan sängyllä/sohvalla ja näen ikkunasta kuinka jonnekin huoltoasemalle tms. jysähtää asteroidi. Ensin näkyy vain savua ja liekkejä ja sitten tulee taas ääniaalto, painan tyynyn uudestaan kasvoilleni ja painaudun sohvaa/sänkyä vasten. Ikkunan sirpaleet lentelevät ja ropisevat päällemme.
Sen jälkeen lähdemme siirtymään toiseen koulurakennukseen, juhlasaliin juhlistamaan.. jotain. Pihalla ollessamme jossakin räjähtää taas ja ääniaallon pyyhkäistessä ylitsemme, jokun päälle lentää iso ikkunankappale ja tämä henkilö vain jää makaamaan maahan, haavoittuneena ja verisenä. Ripariopettajani siirtelee lasinkappaleita tämän päältä ja kysyy, että kävikö pahasti. Maassa makaava sanoo, että ei käynyt. Olemme juuri menossa sisään, kun taas näkyy savua ja liekkejä. Hyppään johonkin kellarimaiseen tilaan, rakennuksen ikkunasta tai ovesta. En tunne ääniaaltoa, sillä olen maanpinnan alapuolella. Taas sirpaleita ja nyt vähän liekkejäkin. Bensa syttyy tuleen lattialla. Kierrän isäni kanssa rakennusta ja tutkimme vahinkoja; ei niitä ole paljon. Vesi kiehuu paikoitellen joissakin astioissa, mm. jossakin isossa punaisessa lasi... maljassa. En tiedä, että mikä sen virka on, mutta siinä kuitenkin kiehuu. Sen takana palaa pieni läntti bensaa.
Jatkamme kuitenkin kohti juhlasalia lopulta, seison liukuportaiden yläpäässä. Ohitseni kulkeva ripariopettajani kompuroi ja on vähällä pudottaa järjestelmäkameran, jota hän pitää kädessään. Huokaisen helpotuksesta, vaikka kamera ei taida edes olla minun.
Astun liukuportaille. Ne tuntuvat siltä, kuin niissä olisi miljoonia pieniä imukuppeja, jotka pitävät sinut paikallaan matkasi ajan. Joku toteaa takanani, että vau mikä kraka. Ylpeänoloisena sitten vähän korjailen pukuani, kaulusta ja kravattia. Pohdin myös ääneen, että nauravatkohan kaikki mulle, kun mulla on ylläni miesten puku. Puhuja (vaikka en häntä ole nähnyt, olen silti varma, että hän on yksi ala-asteaikaisista luokkatovereistani) vakuuttaa, että toiset ovat hölmöjä jos nauravat.
Ihmiset seisovat salissa ja katsovat eteensä. Näen sinne. Ex-tyttöystäväni tuijottaa minua. Hymyilee tuntemisen merkiksi. Hän on pukeutunut polvipituiseen mekkoon, joka on musta ja, jossa on valkoisia kukkia. Hänellä on kukkakimppu kädessäään. Hän näyttää mielestäni kauniilta. Minusta tuntuu hyvältä.
En ehdi saliin saakka, kun jo herään.
Hämähäkkikin tarkoittaa suopeaa onnea.
Häät ovat enne onnesta, lyhyestä tai pitkästä. Mutta saattavat myös tarkoittaa itsensä hyväksymistä.
Konfirmaatiosta en löydä luotettavaa tietoa - moni on sitä mieltä, että se on liitto Korkeamman kanssa tai aikuistumisriitti.
Isä edustaa suojelua, auktoriteettia. Uni kehottaa olemaan itsenäisempi ja luottamaan enemmän itseeni.
Kirje tarkoittaa, että uutisia olisi tulossa?
Eli...
Minulla on jotakin opittavaa vielä, ehkäpä itsenäisyys ja itseensä luottaminen, jotta voin hyväksyä itseni. Häät koulussa voisivat tosiaan merkitä tuota oppimista ja hyväksymistä, etenkin kun en kerkeä juhlasaliin saakka ennen heräämistä, en siis ole vielä täysin perillä. Täysin valmis. En ole vielä täysin hyväksynyt itseäni, mutta kulkemassa sitä kohti. Oikeaan suuntaan.
Hämähäkki ja sen siirtäminen toisaalle, tarkoittaa sitä, että minun on vietävä onneni turvaan, vai sitä, että en saakaan sitä ihan vielä? Vai ehkä, etten voi pitää sitä?
Ehkä onneni on lyhyt aikainen. Tai sitten onneni alkaa vasta siitä, että vien sen sinne, vapautan sen sinne.
Kirje unessani ei ollut konkreettinen kirje, vaan tosiaan jokin loruelma, jonka nimi on "Kirje". Halusin lukea sen tai jonkun lukevan sen minulle. En tiedä miksi. Siksi en ole jälkimmäisestä varma, en minä välttämättä saa mitään uutisia. Mutta se oli toisaalta hyvin tärkeä minulle ja sen nimi kuitenkin oli Kirje, joten ehkä se kuitenkin on uutinen. Tiedä sitä sitten.
Epäilen, että ex-tyttöystäväni näkeminen unessa on vain minun itseni reagointia siihen, että viimeinen keskustelu hänen kanssaan tuntui hyvältä. Hän on välillä kohdellut minua kuin kiloa paskaa, vaikka olen vain halunnut olla hänen ystävänsä, käydä hänen kanssaan kahvilla ja vaihtaa kuulumisia.
Eikä keskusteleminenkaan hänen kanssaan ole välttämättä sujunut kovin hyvin joka hetki, useimmiten hän reagoi kuin häntä ei kiinnostaisi. Viimeeksi hän kuitenkin esitti itsekin kysymyksiä ja tuntui jonkin verran olevan kiinnostunut siitä, mitä minulle kuuluu. Mikä siis tuntui hyvältä.
Ja nuo asteroidit ja räjähdykset lienevät eilisestä Terra Novasta, joten en anna niille mitään tulkinnallista arvoa.
Tällaista tällä kertaa.
lauantai 10. maaliskuuta 2012
Kulkijan taipaleen taa
Minä olen hän, ketä Rakkaani Kulkijaksi nimittää. Koko elämäni olen kulkenut etsien elämälleni tarkoitusta. Koko elämäni aina siihen saakka, kun kohtasin Sinut Rakkaani. Päämäärätön hapuileva kulkuni päättyi sinä hetkenä, jona Sinä otit minua kädestä, kun kävelimme vieretysten kohti järven rantaa silloin joskus. Silloin elämäni ensimmäisenä päivänä.
Siinä hetkessä tiesin, että elämäni tarkoitus oli löytynyt. Elämäni tarkoitus on rakastaa Sinua rajattomasti ja ilman mitään epäilyä mistään. Elämäni tarkoitus on elää vain Sinulle. Elämäni tarkoitus on olla Sinun tukenasi.
Kohtaloni on olla olemassa vain Sinua varten Rakkaani. Vaikka mitä tapahtuisi, voit aina luottaa minuun. Olen ylpeä siitä, että koet, että minut voi asettaa kilveksi, ja että olet suojassani turvassa. Kiitos, että annat minun olla suojasi ja turvasi. Mutta muista, etten minä ole sellainen kilpi, joka haluaa eristää Sinut kaikesta maailmasta. En tahdo rajoittaa Sinun elämääsi, vaan suojella Sinua sellaisilta asioilta, joilta haluat suojautua, ja jotka ovat pahoja.
Rakastan Sinua. Ikuisesti.
Kulkija kulkevi rinnallas ain...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)