Auringonnousu 25032011 klo 0604.

Vaikka tuntuu, että aika liikkuu liian tiuhaan. Vaikka menneisyys tunkeutuu välillä luvatta uniini. Vaikka silmäilen suoraan käärmeenpesään. Silti minusta tuntuu, etten ole muuttunut. Vuosi sitten kuuntelin irlantilaista säkkipillimusiikkia ja kun vuosi on taas kierähtänyt, olen palannut siihen taas. Minä todella pidän siitä musiikista. Luen sekavin tuntein vanhoja keskustelulogeja, enimmäkseen vihaa ja inhoa itseäni kohtaan. Pienissä määrin kuvotusta sitä ihmistä kohtaan, välillä toinen suupieli nousee ja välillä minusta tuntuu siltä, että haluaisin repiä itseni silpuksi. Välillä inhoan itseäni niin paljon sen takia, että olen ikinä antanut itseni tutustua siihen ihmiseen. Haluaisin sanoa sille jotain, mutta ei minulla ole sanottavaa. Kannattaako yhteen väärintekijään kuluttaa näin paljon energiaa? Minusta tuntuu, etten voi levätä, ennen kuin olen saanut sen ihmisen narun jatkeeksi. Lisää keskustelulogeja, erään huomattavasti miellyttävämmän henkilön kanssa. 21.03. on maaginen päivämäärä, osuu vahingossa silmiini. Enkä voi kieltää hymyä itseltäni. Se päivä on tehnyt minut aina niin kovin onnelliseksi. Eikä pelkästään se... vaan Kulkija, mutta nyt ei ollut tarkoitus puhua, vaan muistella. Kello on kaksi minuuttia ylitse aamuneljän. Istun peittoon kääriytyneenä, puren hampaita yhteen verenmaku suussa. Ulkona on aivan mielettömän upea, keltainen puolikuu. Minua paleltaa aivan törkeästi. Koirakaan ei kuorsaa. Minusta tuntuu kovin yksinäiseltä. Kuten joskus sanoin, krooninen yksinäisyys. Se menee ja se palaa, pois se ei lähde kulumallakaan. Koiran käyttäytymiseen perehtyminen, koirapsykologiaan perehtyminen, on saanut minut ymmärtämään asioita itsessäni. Pohjimmiltani olen erittäin hermostunut, epävarma, huolestunut ja jännittynyt ihminen.. Sanat kaikki toistensa synonyymeja. Mikä vaikuttaa koiraan siten, että se ei usko minun hallitsevan tilannetta. Tavallaan se on totta, se, etten hallitse tilannetta, aiheuttaa itsessäni ahdistusta. Mikä ehkä kertoo sen, millainen kontrollifriikki ja perfektionisti olen. En ymmärrä sitä, että miten pystyn kokoamaan itseni koiraa kouluttaessani tai tehdessäni liikkeitä sen kanssa lenkillä ollessa. Miten pystyn tavoittavan rauhallisen itsevarman ihmisen sisältäni, miten saan koiran toimimaan.. Tai ehkäpä se ei ole ihminen. Eläin puhuu eläimelle. Ei ajatuksia, vain reaktioita. Minulla on avaimet tuntemattoman kielen tulkitsemiseen. Minä ymmärrän niitä. Tavallaan minulla ei kai ole muuta vaihtoehtoa; koira ei seuraa epätasapainoista johtajaa, kuten ihminen tekee. Ainoaa laatuaan tässä tapauksessa. Sekin mielestäni kertoo jotain meistä ihmisistä. Eikä se mielestäni ole mitään hyvää, mitä se minulle sanoo. Ihminen on sokea ja pyrkii liikaan hyvyyteen. Ehkä me siksi tapammekin toisiamme. Tapamme kuitenkin vääriä ihmisiä; niitä, joilla oikeasti olisi mahdollisuuksia toimia hyvänä johtajana. Tai jos ei hyvänä, niin tasapainoisena. Tasapainoisuus on hyvä, mutta hyvä tässä tapauksessa ei tarkoita pahan vastakohtaa... Välttämättä. Tunnen itseni niin tavattoman paljon sudeksi ja se on todella häiritsevää. Haluan kuulua jonnekin muualle kuin yksinäisyyteen ja omiin maailmoihini. En kestä tätä suorituskeskeistä yhteiskuntaa. Se tekee minusta vajaan ihmisen muiden kansalaisten silmissä. Siksi, etten halua suorittaa. En halua elää kaupungissa. En perkele vieköön halua ! Minua ahdistaa. Ihmisyys odottaa pöydän reunalla. Miksen jo lue.

1 vuosi ja 2 päivää.

Tämä on hiljaisuuden ulkomuoto. Tältä näyttää ja kuulostaa hiljaisuus. Tätä se on ja ei ole. Kuuntelen Mielenrauhaa Kulkijan stereoista ilman lupaa. Harmonista musiikkia ja luonnon omia ääniä. Yksi etenkin on ylitse muiden; suden laulu. Sitä paitsi, näin unta, että ulvoin. Kaipaan pois täältä. Tuntuu, ettei täällä ole minulle mitään. En jaksa kuin hyvin harvoja ihmisiä, liian pinnalliset ihmiset saavat minut voimaan pahoin. Koiraihmisten kanssa tulen vielä jotenkin toimeen, mutta silti tuntuu, että olen lipumassa heistäkin erilleen. Sentään koiraharrastus ei enää tunnu niin kuvottavalta kuin aikaisemmin, mutta pistää se silti vieläkin miettimään, että miksi ihmiset hankkivat itselleen koiria... Tunnen kadonneeni. Elämän rytmini on liian hidasta, saan jatkuvasti toivoa, että kumpa en taas olisi liian myöhässä.

Helppo unohtaa

Olen kadonnut itseltäni. En tiedä. Tunnen olevani ihan hukassa. En tiedä, että mikä aiheuttaa tällaisen tunteen. En tiedä kuka tai mikä olen. Minne menen ja miksi. Mitä minä oikein haluan? Asiat tuntuvat olevan ihan solmussa ja minusta tuntuu, etten jaksa selviä niitä.

Voimauttava valokuva ja 219 kuukautta.

Kameran peilissä on tuhruja. Karvoja tai jotain. Se pitäisi viedä kameraliikkeeseen putsautettavaksi, en uskalla itse kajota siihen. Tai olen yrittänyt, mutta ei se ole auttanut. Vehje on muutenkin niin kovin pölyinen. Haluaisin valokuvaamaan. En ole ajatellut muuta pitkään aikaan. Mielessäni vain pyörii, että pitäisi saada ostettua kangasta. Tehdä se, mitä on jo kauan pitänyt tehdä. Yksinäisyys on kiduttavaa. En jaksa ajatella enää mitään. Olen ajatellut jo kaiken ajateltavan arvoisen. Kulkija ehdotti kolumnien kirjoittamista, mutta ei minusta ole sellaiseen. Ei minusta ole mihinkään. Jumitan taas vain paikoillani. En saa mitään aikaiseksi. Makaan sängyssä ja luen Maailman kauneimpia ajatuksia tai Kelttien jumaltaruja ja puhun koiralle. Tai luen koiralle. Tai laulan sille. Mietin, että pitäisikö meditoida? Yrittää saada yhteys suteen, kun kuitenkin näin sen taas eilen sieluni silmin juoksemassa pitkin, voimakkain askelin auton vieressä ja minulle itsellenikin tuli halu juosta. Naapurin summeri soi ja koira tuhahtelee. En ole jaksanut laittaa turvaketjua kiinni tänään. Oloni on kovin turvaton muutenkin, yksi turvaketju ei siihen paljoa vaikuta. Ulkona kulkiessa pelkään ihmisiä. Eilen autossa istuessa pelkäsin. Korvat painuivat niskaa vasten, koko olemus lyhistyi ja häntä pakeni koipien väliin. Pelkään huoltomiestä. Joka tulee kai tällä viikolla. Ei se ole koira, joka voi käydä kimppuun jos tulee yleisavaimilla. Vaan minä.

Jos jonkun mä aijon naija, se oot sä Anna-Maija..

Koira kuorsaa hiljaa musiikin keskellä. Kuuntelen jotain rakkaani levyhyllystä anastettua CD:tä ikävissäni. Olen huomannut, että musiikin kanssa on nykyään oltava hirveän varovainen. Sotilasmusiikki tuo muistoja mieleen, mutta tänään huomasin, että se osaa myös ahdistaa aika tavalla. Lähinnä siten, että en voi olla miettimättä, että miten olisi asiat, jos minun mieheni olisi marssimassa rintamalle. Suoraan sanottuna hajoaisin. En kestäisi sitä. Pelkään liikaa jo nyt menettäväni hänet, vaikka kai aika turhaan. Myöskin muistot ovat välillä todella arkoja; Ohne Dich aiheuttaa haikeutta, tuo mieleen ne elokuisetsyyskuiset aamut, joina olin matkalla kouluun jo silloin kun muut vasta heräilivät ja miten Ohne Dich aina soi vähintäänkin KOVAA soittimessani kun bussi lipui pois kaupungista, maaseudun rauhaan. Miten minä silloin mietinkään ja kaipasinkaan Kulkijaa. Sotilasmusiikki tuo myös mieleeni ajat, joina erossa olomme oli kolmannen osapuolen sanelemaa. Etenkin ehkä ne hetket, kun emme voineet mitenkään olla yhteyksissä toisiimme ja miten sydämeni huusikaan öisillä levottomilla retkilläni kesäöissä koiran kanssa. Miten se huusikaan Kulkijan nimeä, miten kovasti minä tahdoinkaan hänen luokseen. On kuitenkin vielä yksi pyhempi laulunen; Rakkaus on lumivalkoinen. SE tuo mieleen ensimmäisen tapaamisemme, sen miten se kantautui keskustasta eräästä musiikkitapahtumasta, kun me seisoimme bussiasemalla vastakkain ja miten Kulkija hyräili sitä hiljaa... Vajoan sanattomuuteen.

Olin taas illalla yksin junassa ilman Rakkaani ihanaa seuraa. Työpäivä oli päätöksessään. Tuntui aivan sietämättömän pahalta se, että ensi viikkokin menee siellä kokonaan. Joku "viisas" sanoisi siihen, että älä valita, sehän tietää paljon rahaa. Paljon rahaa ! Mihin minä sellaisia isoja määriä tarvitsen ? En mihinkään. Riittäisi sen verran, että olisi rahaa maksaa vuokra asunnostamme ja saisi vähän leivänpäälle muutakin kuin kuivunutta ylähuulta. En minä tarvitse paljoa rahaa. En todellakaan. Sellaisia ihmisiä, joilla on paljon rahaa, olen nähnyt elämässäni ihan tarpeeksi. Kuinka kuvottavan teennäistä olikaan elämä siellä "Ota-Onnelassa", rikkaiden äpäröiden paratiisissa, josta ei kuulemma viina lopu juomalla. Ei varmaan; niin kauan kun vanhemmilta tulee rahaa... Näitä "rikkaita" näin sitten junassa ja bussissakin. Yksi näistä surkimuksista, nuorehko mies, valitteli jollekin nuorelle naiselle sitä, ettei saa nähdä 3-vuotiasta tytärtään. Mies oli ilmeisesti iskenyt tämän naisen baarista samaisena iltana ja oli aivan umpikännissä. Kuinka sellainen kehtaa valittaa ääneen entisestä vaimostaan, joka ei anna tavata tyttöä ? Ihan tuli ihana lapsuusaikani mieleen. Olisi tehnyt mieleni nousta ylös ja heittää mies ovesta ulos. Että olisin saanut olla rauhassa. Että olisin saanut olla omissa mietteissäni, ilman että minun pitää aina uudestaan miettiä, miten huono ihminen minä olen ollut, kun en ole kelvannut äidilleni aikoinaan, kun hän päätti, että viinakset ovat perhettä tärkeämpiä. Nousen autosta. Herään todellisuuteen. Minulla on kaikki hyvin. Elämästäni ei mitään puutu. Olen todella rikas. Olemme juuri saaneet oman kodin Rakkaani kanssa. Koti ei ole kalliilla hankittuja huonekaluja tai viihde-elektroniikkaa. Se ei ole kaupan kallein matto tai hienoin televisio. Koti on minulle paikka, jonka jaan vain Rakkaani kanssa. Rakkaani ja hänen pienten otusten kanssa. Nyt minulla on ensi kertaa elämässäni koti. Kulkija on viimein löytänyt paikkansa. Paikkansa Rakkaansa sydämestä. Eikä mikään tee minua onnettomaksi enää koskaan. Kunhan vain saan Hänen kanssaan elää. Minun ei enää koskaan tarvitse elää menneessä miettien sitä, miksi minua ei kukaan ikinä rakastanut. Sillä minä rakastan Sinua ja tunnen, miten Sinä rakastat minua. Ja se tunne on maailman ihanin...

Rakas Nokkosperhonen...

Kesällä tuntui kummalliselta. Mummi makasi kuolemankielissä ja minä olin juuri rakastumassa yhä enemmän mieheen, joka täyttää pelkällä olemassa olollaan kaikki unelmani. Muistan, kun en aluksi pystynyt käsittämään mummini kuolemaa. En ollut halunnut oikein hyväksyä hänen haurauttaan muutenkaan. Niin touhukas ja hyväntuulinen kun aina oli, monesta raskaasta surusta huolimatta. Touhukkaana ja hyväntuulisena hänet muistan, onnellisena. Olimme aina tervetulleita hänen luokseen, me lapsenlapset. Hänellä oli aina aikaa meille ja hän auttoi meitä, aina kun vain pystyi. Hän piti meistä huolta ja kertoi tarinoita omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, joka osaksi oli sodankeskellä. Kesä kuitenkin oli monellakin tapaa hyvin kummallinen. Minusta tuntui, etten oikein tuntenut surua mummin pois menosta. Olin jollakin tapaa jopa hirvittävän helpottunut, että se tapahtui. Koen syyllisyyttä, etten mennyt hänen viimeisinä aikoinaan häntä tapamaan. Mutta en uskaltanut silloin, olin kovin lamaantunut kyseisestä uutisesta... niin, ja sitten tietysti oli Kulkija, joka vei suurimman osan huomiostani ja tuskastani pois. Pelkäsin, etten osaisi itkeä hautajaisissa. Etten tuntisi mitään, kuten ensimmäisen isoäitini hautajaisissa. Ensimmäisen poisnukkuneen isoäitini. Tunsin minä. Vaikka toimin kuvaajana siellä, ehdin vieritellä kyyneleitä. Muistan kun takerruin siskooni Vanhan Pappilan pihalla. Miten hän silitti kädellään selkääni ja miten hyvältä se tuntui, miten lohduttavalta. En ollut yksin, vaikka siltä tuntui. Olen vasta muutaman kuukauden aikana alkanut tuntemaan ikävää. Riipivää, repivää ikävää. Surua. Että hän on poissa. ...että hän ei ikinä tule näkemään onneani, ei ensimmäistä yhteistä asuntoani ja ennen kaikkea, ei Kulkijaa. Hän ei voi antaa siunaustaan rakkaudellemme, ei voi hyväksyä sitä. Eikä etenkään voi sanoa, että miten hieno mies Kulkija on. Se on jotain, mitä olisin halunnut hänen suustaan vielä kuulla. Eikä hän ikinä tule minun häihini. Hän ei tule näkemään minua morsiuspuvussa ja siksi minusta tuntuu, ettei kenenkään muunkaan pitäisi nähdä. Kaipaan lapsuuteni iltapäiviä koulun jälkeen hänen seurassaan, kun katsoimme mustavalkoelokuvia ja pelasimme Kiinanshakkia. Kun hän vielä oli ihana oma itsensä. Kun hän kertoi tarinoita lapsuudestaan. Kun hän muuttui jälleen lapseksi minun kanssani. Minä kaipaan häntä ja olen vasta huomannut, että miten paljon. Miten suunnaton ikävä minulla on. Miten suunnaton, kivulias ikävä. Haluan hänet takaisin, näkemään onneni. Tuokoon ensi kesä paljon nokkosperhosia.

Jalkarahinaa.

Myönnätkö unieni puutteellisuuden? Sen miten ne kertovat samaa tarinaa eri sanoin, kuten mekin, kaksi näkökulmaa yhdestä elämästä, vaikka ne näkökulmat ovatkin aika samanlaisia. Ei tarvitse kysyä tietääkseen mitä toisella on mielessä. Unieni ahdistavan surrealistinen maailma, jossa ei saa kiinni sanastakaan ja minun ajatuksenikin ovat vieraita. En muista jälkeenpäin heidän puhettaan tai äänenpainoa, muistan vain, että he olivat. Kuten olin minäkin. Susi ei ole ollut aktiivinen hetkeen. Huolestun jostain syystä, kun se ei ole vaatimassa minua taittamaan matkaani juosten. Vihaan sitä silloin, kun se ei anna minun olla rauhassa, vaan ahdistaa minua, pakottaa juoksemaan. Ajatukseni ovat veressäni kelluvia teurasjätteitä. Mätänemisestä aiheutuvia kemiallisia reaktioita. Iljettäviä. Tähänkö olemme tulleet? Minun turvapaikkanani toimineeseen sanamelskaan, johon sinun tunkeutuessasi loukkaannuin kovin. Tällaistako on paljastaa ihan kaikki. ...ja katsoa silti sinua vielä silmiin. Koppakuoriaisten rapina aiheuttaa päänsärkyä ja ärsytystä, mutta en silti raaski laittaa niitä hämähäkin ruoaksi. Voi, miksi et, ystäväni, voisi syödä kasviksia, kuten muutkin? Miksi minua ärsyttää tänään kaikki?

Elämää ihmiskehossa.

Sixty years is a long time to deny yourself to touch one of another. But you do it, because you just can't bare the thought of seeing yourself as a monster of someone elses eyes.

- Mick St. John, private investigator & vampire (Moonlight, Season 1: "There's such things as vampires")

That line hit me totally. It tells exactly what I have gone through. I still feel same sometimes. Feel like I can't get close enough to another people. I'm not even sure why. Is it me who holds back or is it them who won't let me close? Or is it just that they doesn't have animal soul with them? So it makes me feel like I don't get any contact towards them... Or what? I'm really afraid of that someone will reveal my "secret", that I feel my self a wolf in a human body. More than that I afraid that whoever it gets on it's known, would laugh it and think I'm lunatic. May be it's me who holds back and can not be as open as I hope I could be with it. I feel lonely, because I just can't be me. Always I had to be something else, someone else.

Mustanlihan kirous

Kotoisin ei-mistään. Menossa ei-minnekään. Sivustakatsoja, ainoastaan. Ikinä nähnyt mitään pysyvää. Ei edes usko, että on. Mutta joskus oli. Mitä sekään muuttaa. Ei mitään. Ei koskaan tule mitään, niin. Se ei ole yllättävää. Huominen on. Se, että se tulee. Vaikka luvattiin meteoriitteja taivaantäydeltä ja nälänhätä. Se tulee silti. Ruumis jäätymässä tien riitteiseen pintaan kiinni. Yöpaita päällä ja paljain jaloin, tai ei edes sitä paitaa. Lumi polttaa jalkoja. Verenkierto lakkaa. Minusta tuntuu, etten jaksa kävellä edes nurkan taakse nielemään haulikon piippua. Voisin niellä sen tässä ja nyt. Kaunis koriste vain käsipuolessa, ei osaa mitään, puhu mitään. On vaan ja hymyilee typeränä. Vihaan väkisin kirjoitettuja tekstejä. Niitä, että on muka pakko sanoa jotain vaikka ei oikeasti ole. Mikä tämä sitten on. Samanlainen. Ei minulla mitään sanottavaa ollut. Halusin vain kirjoittaa ja kertoa, että en osaa kirjoittaa. En herätä enää mielenkiintoa kenessäkään. Ihmettelen joskus itsekin, mitä minä täällä oikein teen.

Älä pelkää

sillä koskaan en vihaisi itseäni niin paljon, että jättäisin Sinut. En ikinä luovu Sinusta Rakkaani. Rakkauteni on ikuinen. Rakkauteni Sinua kohtaan. Minä en ikinä mene pois luotasi. Kaikesta muusta voin luopua, mutta elämää Sinun kanssasi en vaihtaisi mihinkään. Sillä minulla ei ole elämää ilman Sinua. Kiitos että olet olemassa. Kiitos, että saan kuulua Sinulle.

Syyttömyyden taakka

Vaikeinta on antaa itse itselleen anteeksi. Vaikeinta on irroittaa omat hampaansa omasta kaulalihastaan. Mutta niin on tehtävä. Erehdystä ei voi korjata, jos sitä ei pysty katsomaan objektiivisesti, etäältä. Siihen ei voi vaikuttaa, jos ei ensin lakkaa ahdistamasta sillä itseään. Syyllisyys on kuin jättimäiset kahleet. Sitä joutuu niiden orjaksi. Ihmisolento on vain liian sokea huomaamaan, että kuitenkin loppujen lopuksi sitä itse kahlitsee itsensä. Vähän kuin itsesuojeluvaisto, mutta tämä on vain opittua. Minkä vuoksi meidän on hävettävä itseämme ja onnellisuuttamme? Minkä tähden meidän on kannettava syyllisyyttä elintavoistamme, teoistamme? Luonto ei kanna kaunaa. Susilla on omia valtataistelujaan ja murina merkitsee äärimmäistä epäystävällisyyttä - silti lauma pitää yhtä, se ei hajoa. Loppujen lopuksi, olemme kaikki ihan yhtä syyllisiä, kunnes toisin todistetaan. En minä pelkää kyyneleitä, en kylmää pakkasilmaa, enkä yksinäisyyttä. Silti sinun menettämistäsi minä pelkään, jopa enemmän kuin puhelimia ja humalatilaa.

Mikään ei satu minuun

niin pahasti kuin se, kun tahtomattamani satutan rakasta ihmistä. Silloin minä vihaan itseäni. Olen ällöttävä. Haluan pyytää anteeksi. Anteeksi Rakas. Vaikkei se tee minusta yhtään parempaa ihmistä...

Sanojen silta

Tassu on tassu ja askel on askel, oli se iso tai pieni. Jälki siitä jää, mutta ei ikuinen. Kylmyyden näykkiessä sormenpäitä, puhallan höyrypilven taivaalle ja tanssahtelen lumen narahtelun soidessa taustamusiikkina. Minä kuulun talveen. Sotarumpujen kumina ajaa minua kohti täydenkuun pyöreää syliä, sisälläni uinunut peto on herännyt. Merkki on annettu. Aseisiin, miehet. Käyttäkää hampaitanne.

Kulkijan taival...

On ollut pitkä. Liian pitkä. Liian monta valvottua yötä miettien, mitä onni olisi. Liian monta pitkää kilometriä olen taittanut ajatellen Sinua. Sitä, miltä tuntuisi olla rakastettu ? Miltä tuntuisi rakastaa? Tänään on elämäni ensimmäinen ystävänpäivä. Olen löytänyt ainoan oikean ystäväni. Olen löytänyt elämäni ainoan elämäni rakkauden. Olen löytänyt onneni. Olen löytänyt Sinut. Nyt kuljen enää vain yhteistä polkuamme. Tänään minun ei tarvitse enää kulkea onneni perässä. Voin kulkea vierelläsi ja tiedän, etten koskaan halua poiketa tältä polultamme, jolle elämän tieni minut toi. En halua poiketa, enkä koskaan poikkea, koska rakastan Sinua, ikuisesti. Tämä on kaikki mitä teidän tarvitsee tietää siitä, mitä polkuja kulkija on kulkenut ja mitä polkua hän on kulkeva niin kauan kuin on olemassa...

Onnellinen kahvipannu

Siellä kahvipannukin laulaa onnellisuudesta. Siellä kotona!

Syntynyt kuolemaan.

Taas viime yönä näin ahdistavanlaatuisia unikuvia. Jokin luurankomainen vanhus kävi kiinni, kosketteli luvatta. Iskin siltä silmät kuulakärkikynällä ja riivin kasvolihat irti. Leikkasin kaulan saksilla poikki. Verta ja jauhelihaa joka paikassa. Matoja. Sen ihmisen sisällä oli matoja. Jos se oli ihminen. En tiedä miksi olen niin rauhaton ja levoton. Heräilen yöllä ja herätän toiset, näen painajaisia ja havahdun niihin helpotuksesta vääränä. Haluaisin taas nukkumaan, mutta en haluaisi mennä. Minun on niin ikävä. Mutta toisaalta minua jännittää hurjasti. Kulkijan ja minä kun kävimme katselemassa eräitä asuntoja eilen. Toivon niin, että saisimme yhteisen kodin mahdollisimman pian. Haluan pois täältä. Olen onnellinen vain Kulkijan kanssa. Rauhaton ja ärtynyt kaikkialla muualla. Pitäisi jatkaa inventaariota, mutta en jaksa. Ehkä illalla. On niin paljon pois heitettävää. Kuten esimerkiksi muistot. En tiedä mitä tunnen.

Matkalla

2 päivää sitten lähdön hetki koittaa mielikuvitusmatkalla tyhjää rautatietä pitkin suden pitkät loikat kantaa hanki kantaa

Suojelija

Maailman pimeys tiivistyy ympärilläni, minä kutistun ja huomaan putoavani patjani lävitse, lattiaakin alemmaksi. Oikeastaan huomaan leijuvani tyhjyydessä. Kuuma hengitys tuntuu poskellani. Käsi pitelee lantiostani. Silmien auki rävähtäminen, väkivaltainen havahtuminen. Olen vieläkin hereillä. Toinen aika ja toinen paikka. Hiivin kielletyillä alueilla, enkä ymmärrä, miksi edes olen siellä. Lähden pois, en tiedä mikä meni vikaan. Kulkija juoksee perässä huutaa ja haukkuu; olet ruma läski maistut pahalta inhoan sinua sinä rasittava lehmä. Kaikki sanat hukkuvat minun kipupisteisiini, aran ihmisen arkaan sieluun. Juoksen pakoon ja huudan, että lopeta ole hiljaa lopeta jätä mut rauhaan anna mun olla lopeta lopeta. Sitä tietä kävelin viisitoista vuotta, sillä samalla tiellä kävelin hänen kanssaan paria päivää aikaisemmin, siinä tiellä hän kääntyy ympäri ja juoksee pois. Minä pysähdyn ja hajoan itkuun. Yksi ainoa viesti, minä kirjoitan; Onko tämä meidän loppumme? Sitten minä havahdun todellisuuteen. Pimeään aamuun ja huoneessani öisin vallitsevaan arktiseen ilmastoon. Lämmin hengitys poskellani. Voi, sinä olet siinä. Helpotuksen seinä repeytyy ja hautaan pääni Kulkijan kaulaa vasten ja itken. Itken siitä helpotuksen määrästä; unta, se oli vain unta ! Pelkkää typerää unikuvaa. Miten hyvä minun onkaan olla tässä... Paria tuntia myöhemmin uneksin taas, tällä kertaa katatoonisista zombeista. Herään siihen, kun sotilaat soittavat minulle. En ehdi vastata, ennen heräämistäni. Toinen helpotus. Hetkeä myöhemmin pukeudun ja sukellan Kulkijan kanssa lumisateiseen aamuun. Taas on mentävä. Enkä ymmärrä, että miksi taas. Löysimme eilen kodin, erään luonnonsuojelualueen läheltä, kaukana keskustasta, läheltä luontoa, rantaa, järveä. Sinne minä tahtoisin, hänen kanssaan, hänen rakkaus suojanaan. Minun on taas niin ikävä.