Tavaranlevittäjä.

Ponnistaudun lattialta seisomaan yhden jalan varassa, välttäen rasittamasta toista. Vasemman polven ympärillä on musta polvituki.

Joulukuussa 2010 puhuin laihtumisesta viimeisen kerran. En tosin täällä, vaan eräässä toisessa blogissani. Näin rehellinen ollakseni. Viime syksynä painoin 67,1 kilogrammaa. Tällä hetkellä minulla on elopainoaa peräti 81,8 kilogrammaa. Ulkoisesti mikään ei kuulemma kuitenkaan ole muuttunut. Välttämättä. Mutta painoindeksi on silti liki kolmekymmentä, eli melkein merkittävän ylipainon alarajalla. Ehkä se tuntuukin nivelissä, polvessani, vaikka kukaan ei minua haluakaan uskoa. Isääni lukuunottamatta. Itseasiassa tuo oli alunperin isäni ajatus ja minun järkeeni se valitettavasti käy oikein hyvin. Eihän minulla tätä aiemmin ole polvet olleet kipeät.

...eli tervetuloa takaisin elämääni, kaloreiden laskeminen, emme ehtineetkään olla erossa kuin melkein kaksi vuotta. En koe sitä mitenkään pahaksi tavaksi, sillä pystyn siitä lopulta päästämään irti ja etenkin kun se auttaa minua hahmottamaan todella, että miten paljon voin syödä. Kiloklubi auttaa myös muutenkin punaisten pallojensa kanssa - miten siis syödä terveellisesti ja riittävästi.

Mieleni tekisi kokeilla karppaamista, koska olen joskus kuullut, että se auttaa makeanhimoon, joka kohdallani on hallitsematon ainoastaan silloin, kun tavoitteena on kulkea karkkihyllyn ohitse kaupassa. Sieltä takertuu jotain aina mukaan; sen tosin olen havainnut, että pystyn yhä vaikuttamaan siihen, että mitä sieltä lähtee - viime kerralla tämän haasteen kohdatessani valitsin kaksi Fazerin suklaapatukkaa, sen sijaan, että olisin valinnut kahta suklaalevyä. Ajattelin myös vaihtaa kaikki sokeriset herkut - suklaan siis lähinnä - Pepsi Maxiin. Suklaa on asia, josta on hyvin vaikea luopua. Ainoa paheeni liikunnan ohella. Mutta näin alkuun, haluan siitä eroon ja vähentää makeanhimoani. Myöhemmin suklaa on tervetullut takaisin elämääni kerran viikossa, kuten "vanhoina" ja "hyvinä" aikoina. Vaikkakin olen aiemmin pystynyt syömään ihan mitä olen halunnut ja niin paljon kuin on mieli tehnyt, lihomatta, koska olen juossut.

Viimeisen kahdeksan kuukauden aikana liikunta on ollut vähän hankalaa sairasteluista ja siitä johtuvan motivaation puutteen takia. Olen päivittäin käynyt ulkona, mutta en ole oikein jaksanut saati halunnut minnekään lenkille lähteä. Se tuntuu masentavalta, että liikkuu hitaammin ja hengästyy helpommin, kuin aikaisemmin. Se vie halun tehdä yhtään mitään. Mutta huonon kunnon paras puolihan on se, että se nousee nopeasti?

En voi sanoin kuvailla sitä epäreiluuden tunnetta, miltä tuntui viime syksy olla liikkumatta ja maata vain sängyssä. Oli hetkiä kun voin paremmin, mutta olin kuitenkin vielä sellaisessa jamassa, että ei sopinut urheilla. Enkä voi kuvailla sitä oikein nytkään, olen oikeasti hirveän katkera siitä, että minä - aikaisemmin päivittäin urheillut ja muutenkin hyvässä fyysisessä kunnossa ollut nainen - joudun sängyn pohjalle niin hävyttömän pitkäksi aikaa ja vielä pelotellaan sydänlihastulehduksilla ja streptokokin aivoihin kulkeutumisella, jos uskallan edes ylös nousta.

Kaikista epäreiluinta ehkä on se, että nyt kun haluan takaisin entisiin mittoihini (166/70), ihmiset, tai ainakin eräs, asettuu tielleni ja sanoo, että minun ei tarvitse laihtua, sen sijaan, että olisi tukenani. Mikä ajaa minut tilanteeseen, etten tiedä, että mitä teen. En halua tehdä hänen toivettaan/tahtoaan vastaan, mutta en myöskään halua olla tekemättä oman tahtoni mukaan.

Tämäkin kuulostaa oikeastaan aikalailla manifestilta; halusin todellisuudessa vain sanoa, että kannustatpa tai et, minä teen tämän, laihdutan. En sinun, enkä muiden ihmisten takia, vaan itseni vuoksi, jotta minun ei tarvitsisi kärsiä polvikivuista ja, jotta jaksaisin taas juosta. Liikunta on elämäni ja kärsin, jos en voi nauttia siitä kuten olen ennen nauttinut.

Ikävä

Taas ennen työvuoroni alkua olen yksin täällä jossain sietämättömän kaukana kotoa. Ikävä Rakkaani luo polttaa julmasti enkä edes tiedä pääsenkö kotiin tänään. Haluan vain tehdä Hänet onnelliseksi ja täyttää Hänen toiveensa. En voisi koskaan olla ilman Hänen rakkauttaan. Silti teen välillä kuin pahin ääliö Häntä kohtaan. En halua satuttaa Häntä, mutta välillä tuntuu siltä, että olen kerta kaikkiaan paska ihminen. Rakastan Sinua Kulta. Tahtoisin vain olla Sinun ja Sinua varten. Älä hylkää minua. Se on kaikki, mitä pyydän...

----------------------------------------------------------------------------------------

Henkistä väsymystä ja kroonista yksinäisyyttä. Tuntuu, että en jaksa edes hengittää. Istuin eräässä niemenkärjessä hyttysten syötävänä, jotta tavoittaisin mielenrauhan... Minua alkoi ainoastaan itkettämään. Enemmän vielä, kuin aikaisemmin. Muutama sana muutaman hyvän ystävän kanssa tekstiviestin muodossa vaihdettuna piristi - ihan tavallinen, mitä-sinulle-kuuluu -keskustelu ja muutama typerä vitsi.

Maailma siis mataa edelleen radallaan pääkoppani ulkopuolella ja muualla on kaikki hyvin.

Kutittaa ihan syntisen paljon. En jaksa olla älykäs tänään.

Hallittu hallitsematon avautuminen. En tiedä, että mikä minua oikeastaan edes vaivaa. Haluaisin vain itkeä.

Kulkurin kaiho

Istun täällä kaukana kotoa. Ilman Rakkaani lämpöä. Ilman Hänen ihanaa kauneuttaan. Ilman mitään. Sillä minulla ei koskaan ollut mitään ennen Häntä. Minä en ollut mitään. En koskaan edes luullut olevani onnellinen. En ennenkuin kohtasin tuon maailman ihanimman olennon. Vappu palautti kaiken mieleeni. Muistan helposti kaksi edellistä "vappujuhlaani". Vuonna 2009 vappuna minä olin vain kaatamassa puita. En miettinyt mitään. Tein vain työtä, josta pidin. Tai oikeammin työtä, joka sai unohtamaan kaiken turhan. Sai unohtamaan kaiken. Sen, ettei minulla ollut elämää. Joku kulki tiellä ohi, kun pinoilin propseja ja huusi: "mitä helvettiä sä teet työn juhlapäivänä töitä?" Niin no. Ei minulla ollut mitään juhlaa. Eikä mitään muutakaan. En jaksanut ajatella. Vappu 2010. Olin "viihteellä". Olin lomalla intistä. Ihan turhaan. En viihtynyt, vaikka viihteellä olinkin. Sekin päivä oli vain sitä tarkoitusta varten, että maailma saisi näyttää minulle, miten yksinäinen ja turha ihminen minä olin. En saanut siltäkään "juhlalta" mitään muuta kuin pahan mielen. Ja palasin loman jälkeen takaisin RUK:lle ja olin taas entistä enemmän vihoissani ulkomaailmaa kohtaan. Siksi oli lystiä olla intissä. Siellä minä olin jotain. Olin hyvä, koska olin hyvä. En siksi, että minua olisi pidetty hyvänä. Sillä ei minua pidetty. Mutta alettiin pitää, kun oikeasti pääsin näyttämään, mitä osaan. Mutta ei siitä sen enempää. Vappu 2011. Herään sunnuntaina Kultani vierestä. Rakkaus ja lämpö säteilevät Hänen ihanilta kasvoiltaan, kun suutelen häntä. Hän on nukkuessaankin niin kaunis ja suloinen. Kuin jokin olisi tuonut viereeni oikean jumalattaren. Hyvyyden jumalattaren. Mietin siinä kaikkea. Edellisiä vappuja. Vanhoja aikoja. Sitten vähän tuoreempia muistoja viime vuodelta. Valtaisa lämpöaalto puhuttelee kehoani. Värisen. Värisen siitä onnesta, jota tunnen. Siitä onnesta, jonka vain Hän läsnäolollaan saa aikaan. Tunnen oloni niin hyväksi. Onnen kyyneleet valuvat poskilleni. Voi miten ihana Rakkaani onkaan. Voi miten lämmin Hänen vieressään onkaan. Kun mietin siinä Rakkaani vieressä vanhoja, onnettomia aikoja, tiedän että voin unohtaa ne kaikki. Voin unohtaa yksinäisyyden. Voin vain olla siinä Hänen vierellään ja tiedän, etten ole yksin. Tiedän, etten ole turha. Olen olemassa. Olen olemassa, koska minulla on syy olla olemassa. Koska minä rakastan Häntä. Elämäni ainoa tarkoitus on rakastaa Häntä. Suojella Häntä. Tehdä Hänet onnelliseksi. Ilman Sinua en olisi mitään. Ilman Sinua olisin matoina. Älä hylkää minua. Älä jätä minua, niin et koskaan joudu katumaan sitä, että annoit minulle mahdollisuuden. Mahdollisuuden olla Sinun. Rakastan Sinua. Ikuisesti.

Mitä muut näkevät

Kaikessa hiljaisuudessa outo olento vaeltaa läpi pimeän, sateisen yön. Sitä ei kuule, sitä ei näe, sitä ei edes aisti; niin paljon se on osa ympäristöään, osa luontoa ja osa pimeyttä, mutta kuitenkin se on hyvin elävä. Erittäin elävä.

Sen askeleet painavat liejuun jälkiä, joita ei jäljiksi tunnista. Iltanuotion heikko kajo jossakin tuolla puolen, se ei edes katso. Askelluksen keveä ravi ja koleassa yöilmassa leijaileva hengityksen luoma höyry, sanovat, että minä olen tässä. Mutta en ole.

Minä en tiedä itseäni, en tunne. Tämä ruumis ei ole minun, mutta minä en kerro sitä kenellekään.

Kuunvärisessä turkissani seisoessani keskellä oudon olennon polkua, se viimein seisahtuu ja sen silmät eivät edes erotu, mutta tunnen niiden poltteen tutkivan olemustani. Enkä ole varma, pitäisikö minun paeta vai seisoa siinä.

Olento - kuka tai mikä hyvänsä onkin - paljastaa valkoiset hampaansa, irvistykseen ja murina, joka sen sisuksista kohoaa, kaikuu kuin kuilun yllä ja sen mataluus ja uhkaavuus iskevät pelon miekkansa minuun, täysin armotta. Minä tulin sinun tiellesi.

Samassa se ampaisee luokseni; parin sentin päässä kuonostani sen kita höyryää lämpöään ja silmät leimuavat mustuuttaan. Sen pahuuden voi haistaa.

Aran varovaisesti paljastan hampaani, korvani vetäytyvät niskaani pitkin, selkäkarvat nousevat pystyyn. Minä en ole ikinä oppinut murisemaan, mutta nyt yritän ja saan aikaan vain lapsekkaan kurahduksen kurkustani. Se riittää ja olento takertuu henkitorveeni pitkillä valkoisilla kulmahampaillaan. Minun koristessani hämmentyneenä sen otteessa, tiedän, että tämä valssi on vain meille kahdelle.

Älä enää lyö.

Aikani on kulunut tämän kanssa ja yleisesti yhteiskunnan pohdiskelussa. Mutta myös hieman valokuvaten ja aika paljon kävellen sekä itsensä hallintaa opetellen. Jälkimmäinen on ollut rankinta - perusluonteeltani olen kyllä rauhallinen, mutta hermostunut ja jännittynyt. Koiran kanssa toimiessa olen yrittänyt elää vielä enemmän hetkessä, jolloin saan jännittyneisyyden ja hermostuneisuuden katoamaan. Olen opetellut vielä herkemmäksi koiran kanssa, vielä paremmin lukemaan sen signaaleja - ja mikä ehkä tärkeintä, lähettämään omia.
Sen suhteen edistymistä on tullut. Koira on hallinnassani lenkeillä yhä vain paremmin ja paremmin. Tiedän pystyväni tähän.

Suosittelen katsomaan tuon linkin; se on blogini koulukiusaamista vastaan.

Kaikessa nimettömyydessä.

Aina puhutaan erilaisuudesta ja yksilöllisyydestä. Erotamme toisemme nimillä. Luomme identiteetin nimillemme ja elämme niiden elämää. Meidän elämää. Niin sanottua elämää. Olemme yksilöitä ja pyrimme korostamaan erilaisuuttamme, jotta varmasti emme olisi vahingossakaan samanlaisia kuin kaikki muut. Silti meistä suurin osa on, silti ne kaikista erilaisimmat ovat keskenään samanlaisia, pyrkiessään täydelliseen erilaisuuteen. Meidän pitäisi hyväksyä se, että meitä ihmisiä yhdistäviä tekijöitä on paljon, emmekä me voi paeta niitä. Emme, vaikka haluaisimme. Olemme kuitenkin yksilöitä, jos emme järin erilaisia.

Nimi luo ihmisille persoonan, sen kautta me elämme ja olemme tunnistettavissa. Se tekee meistä inhimillisiä. Erottaa meidät eläimestä.

Susilla ei ole nimiä. Ne eivät kutsua toisiaan Niehkuksi tai Kulkijaksi, ne eivät kutsu toisiaan äidiksi tai isäksi. Koirallekaan nimi ei merkitse mitään, vaikka se oppii tottelemaan sitä; onhan se vain koira ja tyytyy aina vallitseviin oloihin. Se ei pyri olemaan mitenkään poikkeava yksilö.

Nyky-yhteiskunnassa on niin jumalattoman hienoa olla erilaisen poikkeava, ainutlaatuinen Y K S I L Ö. Kuin emme jo olisi sitä valmiiksi, syntymästämme lähtien.

Toki minua huvittaa suuresti se, miten nyky-yhteiskunta määrittelee "erilaisen ihmisen". Erilainen ihminen juo, polttaa, bilettää, vaihtaa kumppania kerran kuussa tai on hurahtanut Japaniin tai "emoilee" ja itkee sitä, että On Niin Kovin Erilainen Nuori tai meikkaa ja osta vähintään kerran viikossa uusia vaatteita.
Minä en juo, polta, biletä, olen pariutunut loppuiäkseni, en ole kiinnostunut Japanista, en emoile ja olen ikäni kammonnut erilaisuutta. Yrittänyt olla samanlainen kuin toiset, jotta tuntisin kuuluvani jonnekin. Ulkopuolisuudesta, koulukiusaamisesta, yksinäisyydestä, ahdistuksesta sekä masennuksesta kärsineenä kuitenkin ymmärrän, että minun on parempi olla sellaisena, jollaiseksi olen syntynyt. Kuuluipa siihen sitten susimaiset tunteet tai ei - minun on parasta lakata taivuttelemasta itseäni väkisin muottiin, johon en kuulu.

Minä, täysin omana itsenäni, olen nykynuorten mielestä - oman ikäluokkani mukaan - tylsä, ja kuten he asian ilmaisevat, massaa. Jos ihmiset kaipaavat erilaisuutta, heidän pitäisi kääntää katseensa hetkeksi toiseen suuntaan ja nähdä ne yksilöt, jotka eivät tee kuten kaikki muut.
Sillä eikö se ole kaikkein erilaisinta, olla tekemättä kuten muut tekevät?

Usein minun kimppuuni käydään henkilökohtaisesti minun omien valintojeni tähden, vaikka ne eivät olekaan kenenkään muun asia. Se, että taloudestamme ei löydy televisiota, ei tee meistä mitään uskonveljiä. Se, että olen päätynyt päihteettömyyteen, ei tarkoita sitä, ettenkö silti osaisi pitää hauskaa. Vaikkakin minun käsitykseni hauskasta on taas liian eriävä nyky-yhteiskunnan biletyskeskeisestä yhteiskunnasta. Pidän yhdessäolosta ystävieni, sukulaisteni ja muiden läheisteni kanssa. Se on minusta hauskaa silloin kun siihen ei liity mikään älytön riehuminen; mielelläni lähden vaikka pelaamaan potkupalloa jonnekin puistoon, että se ei kotona kädetristissä istumiseksi kuitenkaan menisi. Vaikka tokikaan minulla ei ole rauhallisia koti-iltoja vastaan yhtään mitään; se on mukavaa käpertyä Kulkijan syleilyyn ja vain olla ja höpötellä.

Ihmisen ymmärtämättömyys on mielenkiintoista; moni mainostaa olevansa suvaitsevainen ja avoin sekä hyväksyvänsä erilaiset ihmiset. Kuitenkin hyvin usein törmään siihen, että he eivät loppujen lopuksi hyväksy ollenkaan oikeasti eriäviä ihmisiä; niin kauan kuin kiinnostuksenkohteisiisi kuuluu alkoholin nauttiminen säännöllisesti tai vähemmän säännöllisesti, he hyväksyvät sinut ja kunnioittavat sinua ihmisenä. Mutta kun kerrotkin heille, että et juo, polta tai biletä, he eivät keksikään mitään muuta mahdollista tapaa viettää aikaa, vaan olettavat heti, että istut kotona pyörittelemässä peukaloitasi ja pitävät sinua automaattisesti tylsänä. Mikä mielestäni on äärimmäisen epäreilua.

Minusta on myös epäreilua se, miten alkoholikeskeiset ystävänikään eivät minua pyydä minnekään, koska olettavat, että en lähtisi "viihteelle". Heidän tuntuu siis olevan vaikea hyväksyä sitä, että nautin elämästäni mieluummin selvin päin, kun muistankin siitä jotain seuraavana aamuna. Sitäkään en siis ymmärrä, että miksi on juotava itsensä kaatumakänniin; jos ei muista seuraavana päivänä yhtään mitään edellisestä illasta, niin mistä voi tietää, että on ollut hauskaa?

En tiedä, että mitä enää lisäisin. Enkä oikein ole varma, että mistä tämä kaikki tulvi taas esiin. Kenties kielii turhautumisestani ihmisiä kohtaan, tai nyky-yhteiskuntaa. Ehkä tämä kaikki on vain unta ja herätyskelloni soi kohta. Ehkä tämä kaikki on totta ja olen ainoa, joka näkee asian tämän puolen... tai, joka myöntää näkevänsä tämän kaiken. En minä osaa mainitsemilleni asioille tehdä mitään, enkä toisaalta haluakaan. Päätin sen kai silloin, kun en nuoriso-ohjaajaksi päässytkään opiskelemaan, että minä en enää yritä pelastaa maailmaa. Miksi haluaisin tehdä hyvää olennoille, jotka eivät kuitenkaan edes yritä ymmärtää minun puoltani asiasta? No, nyt on jo liian katkeraa.
Päädyin silloin myös siihen, että keskityn vain siihen mikä on minulle oikeasti tärkeää; luonto, kirjoittaminen ja ajattelu.

Rakkaalleni...

ajatukseni kuin voikukan siemeniä tuulessa
ajelehtivat, niitä ei voi pyydystää
auringon valo pimeän yön jälkeen
vähän kuin liian hyvää ollakseen totta
nukkuva mies sängyssä
sekin liian hyvää ollakseen totta

Koira makaa jaloissani, kaunis säkkipilli-panhuilumusiikki lipuu ympärilläni ja minusta tuntuu siltä, että kaikki ihmiset vain käyttäisivät minua. Tavallaan hyvin terapeuttista keskustella asiallisen tuntemattoman ihmisen kanssa kaikista traumoistani ihmisiä kohtaan, avautua kerrankin jollekin ihan oikeasti, välittämättä yhtään mistään. Kaikista vääryyksistä. Ainoa, että minusta vain tuntuu siltä, että minua on käytetty, kokeiltu, testattu, minun tunteillani on leikitty ja kanssani on vain pelattu peliä. Olen ollut ihmisten pelinappula. Kaikki hurjat kolme aikaisempaa ihmissuhdettani. Kaksi ensimmäistä kokeili, kolmas käytti. Tavallaan koen iljettäväksi sen, että teen taas sitä, mitä olen joskus tehnyt ja, josta olen jo kuvitellut päässeeni eroon. Avaudun jollekin tuntemattomalle elämäni iloista ja suruista. Enimmäkseen suruista. Enimmäkseen vääränlaisista ihmisistä. Se vaan kyselee lisää ja lisää ja minä kerron tarpeettoman vuolaasti kaikesta turhasta paskasta, mikä ei elämääni vaikuta enää tippaakaan. Olen helpottunut siitä, että rakas Korpimetsäin Kulkijani palaa tänään kotiin. Pääsen hänen lähelleen ja voin unohtaa kaiken muun. Miten odotankaan iltaa ja hänen lämpöään !

Ulkona sataa

Vesi valuilee taivaalta maahan ja sulattaa lumen tuoden esiin kaiken keväisen kauneuden. Sellaisen ihmisten jättämän kauneuden. Ällöttävän paskakasan, joka koostuu tupakantumpeista, jogurttipurkeista, televisioista ja kaikesta muusta saastasta. Ihastuttavaa. Sade ei masenna kuitenkaan tänä keväänä. Se tuo mieleeni viime kevään. Sen kamalan viikon, kun palelimme märissä vaatteissa hytisten Upinniemen ampuma-alueen metsiköissä. AUK:n ampumaleiri oli meneillään. Sitä hirvittävää keliä räntäkuuroineen, vesisateineen ja yöpakkasineen ei voi kuvitellakaan, ellei ole istunut kaverien kanssa sylikkäin nuotiolla odottamassa oman ryhmänsä ampumavuoroa. Sillä viikolla en oppinut mitään tulitaistelusta tai muustakaan siitä leikkimisestä, mitä asevelvollisuudeksi kutsutaan. Minä tajusin vain sen, että vihaan sitä paskaa yli kaiken. Vihaan olla sellaisissa paikoissa, vaikkei minuun kylmyys pystynyt millään tavalla. En tiedä, mistä vihani tuli, mutta se vain tuli, enkä todellakaan ollut oma itseni leirin aikana. Juuri ennen leiriä laitoin ensimmäisen sähköpostiviestin Rakkaalleni. En vieläkään oikein käsitä, miksi minä katselin sivua, josta hänen osoitteensa löysin, tai miksi minä kirjoitin hänelle. Käsitän nyt jälkeenpäin kuitenkin sen, että tuo viesti oli alku elämälleni. Ennenkuin sain Rakkaaltani vastauksen, minä olin elänyt koko 20-vuotisen taipaleeni vain jotain varjomaista "puolielämää". En elänyt lainkaan. Minulla ei ollut ketään kehen luottaa, ei mitään mitä toivoa, ei mitään tarkoitusta elämälle. Ei ketään ketä rakastaa. Silloin en ollut ihminen. Olin vain julma ja tunteeton itsestäni piittaamaton suoriutuja. Olin kuin kotonani siellä, missä ei tarvinnut miettiä: kuin kotonani juuri tuollaisilla armeijan leikkisotaleireillä. Kun minä heräsin Rakkaani vierestä äsken, minä aloin miettiä sitä, miten ihanan elämän Hän on minulle tuonut. Hän on tuonut minulle rakkauden, onnen, tarkoituksen ja kaiken, mikä on elämässä merkityksellistä. Tänään herätessäni minä tajusin, miksi minä silloin viime keväänä aloin vihata sitä touhua siellä, vaikka aiemmin "rakastin" kaikkea sellaista. Minä tajuan nyt, että minä alitajuisesti halusin olla ihan muualla. Halusin olla rakastettu. Halusin kokea sen, että joku välittäisi minusta. Haluaisin nähdä, osaisinko rakastaa. Tiesin silloin haluavani rakastaa Sinua. Nyt tuota kaikkea miettiessäni minä tajuan, miten onnellinen minä olen. Saadessani herätä Rakkaani vierestä, suudellessani häntä ja kuiskatessani Hänen korvaansa maailman ihanimman lauseen. Mikään muu ei ole koskaan tuntunut miltään. Mikään muu ei koskaan korvaa sitä tunnetta. Rakastan Sinua maailman ihanin olento, minun Rakas Kultani...

Pieni musta bimbambulla.

Istun yksin hiljaisessa asunnossa, jossa suihkusta tulee vuoronperään kylmääkuumaakylmääkuumaa vettä. Luulen koiran olevan koko ajan vierelläni. En saa viheltää, ettei se tule hössöttämään. En saa läpsytellä paljaita reisiäni, ettei koira luule, että kutsun sitä luokseni. Yhtäkkiä ihmettelen, että missä on koira. Huomaan ajattelevani sitä jatkuvasti, varovani sitä tyhjässä sängyssä. Aamuisin teen tilaa sille viereeni ja sitten havahdun, ettei se ole täällä. Iltaisin etsin sitä varpaillani sängystä. Lämpöä kylmille varpailleni. Koti ei ole koti ilman koiraa. Tavallaan sanomattakin selvää, että en pystyisi, kykenisi, osaisi elää ilman sitä. Olen yrittänyt rentoutua ja nauttia siitä, että saan olla yksin, eikä minun tarvitse tehdä mitään, mitä ei huvita tai haluta tehdä. Toisaalta on hyvin terapeuttista olla yksin talossa, jossa on liian hiljainen porraskäytävä. Minä pelkäsin täällä, kun koira oli kanssani. Jokainen vahti- ja huomiohaukku sai sydämeni läpättämään ja pinnistelin kuuloani; oliko se avain lukossa, jymähdys ovea avatessa, kun turvaketju ottaa vastaan? Vai ehkä sitten postiluukkua kalisuttava postimies? Olen hermostunut ihminen. Sen kai kertoi sekin, kun olin eräässä pelitapahtumassa pääkirjastolla Kulkijan kanssa ja en pystynyt pelaamaan siellä mitään, koska minusta tuntui jatkuvasti siltä, että en voi olla paikoillani. Vaikka näin tuttujani, silti tunsin oloni todella epämiellyttäväksi. Sitten jo seuraavana iltana oksentelinkin ja kaikki seuraavalle päivälle suunnitellut asiat jäivätkin tekemättä ja tunsin syyllisyyttä. Mutta se on sen pituinen se tarina. Tänään postiluukusta kolahti armaalle avomiehelleni jokin ykkösbonuskorttiin liittyvä lehti, jossa mainostettiin "oletko sosiaalisesti taitava". Mulkaisin sitä, kuten mulkaistaan B-luokan makkaraa ja sitten heränneen mielenkiinnon vuoksi selasin esiin sen ja luin, tottakai. Oletin sen olevan jotain pissaliisalehtien "näin olet sosiaalinen: puhu paljon ja ole aktiivinen, mene rohkeasti ottamaan kontaktia ihmisiin" -tasoista roskaa. Yllätyin suuresti, sillä se ei ollut. Koko juttu ei sanallakaan kertonut, miten olla sosiaalisesti taitava. Se vain kertoi, että sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot sotketaan usein keskenään nyky-yhteiskunnassa ja, että sosiaalisuutta ei mitata sillä, kuinka paljon päästät ääntä, vaan sillä, kuinka paljon haluat olla tekemisissä ihmisten kanssa ja miten teet sen. Joku saattaa pitää kovaakin ääntä ja näyttää ulospäin siltä, että hän pitää kaikista, mutta kaikki eivät välttämättä pidäkään hänestä, koska hänellä ei välttämättä ole tilannetajua - ei siis osaa olla hiljaa silloin kuin kuuluisi olla. Sen jutun myötä tajusin olevani sosiaalinen eläin ja sosiaalisesti taitava. En siis olekaan sosiaalisesti kömpelö tai antisosiaalinen - kuten olen aina luullut - vaan ainoastaan arka. Olen aina kuvitellut, että en osaa olla ihmisten kanssa, kun en osaa puhua taukoamatta. Kun minulla tuskin riittää sanat sitä "mitä kuuluu" -kysymystä pidemmälle. Etenkään jos toinen vastaa vain lyhyesti "ihan hyvää". Se oli päivän ihanin sattumus, ymmärtää itsestään jotain uutta. Tuntuu hyvältä ajatella, että en olekaan ihan syrjäytynyt ihminen. Minäkin osaan jotain. Osaan olla ihmisten kanssa. Voi hitsi, että se tuntuu hyvältä. Lauantaihin on vielä pitkä matka. Saan rakkaani kotiin ja saan rakkaan koirani kotiin. Hitsi, miten hyvältä sekin tuntuu ajatella.

Auringonnousu 25032011 klo 0604.

Vaikka tuntuu, että aika liikkuu liian tiuhaan. Vaikka menneisyys tunkeutuu välillä luvatta uniini. Vaikka silmäilen suoraan käärmeenpesään. Silti minusta tuntuu, etten ole muuttunut. Vuosi sitten kuuntelin irlantilaista säkkipillimusiikkia ja kun vuosi on taas kierähtänyt, olen palannut siihen taas. Minä todella pidän siitä musiikista. Luen sekavin tuntein vanhoja keskustelulogeja, enimmäkseen vihaa ja inhoa itseäni kohtaan. Pienissä määrin kuvotusta sitä ihmistä kohtaan, välillä toinen suupieli nousee ja välillä minusta tuntuu siltä, että haluaisin repiä itseni silpuksi. Välillä inhoan itseäni niin paljon sen takia, että olen ikinä antanut itseni tutustua siihen ihmiseen. Haluaisin sanoa sille jotain, mutta ei minulla ole sanottavaa. Kannattaako yhteen väärintekijään kuluttaa näin paljon energiaa? Minusta tuntuu, etten voi levätä, ennen kuin olen saanut sen ihmisen narun jatkeeksi. Lisää keskustelulogeja, erään huomattavasti miellyttävämmän henkilön kanssa. 21.03. on maaginen päivämäärä, osuu vahingossa silmiini. Enkä voi kieltää hymyä itseltäni. Se päivä on tehnyt minut aina niin kovin onnelliseksi. Eikä pelkästään se... vaan Kulkija, mutta nyt ei ollut tarkoitus puhua, vaan muistella. Kello on kaksi minuuttia ylitse aamuneljän. Istun peittoon kääriytyneenä, puren hampaita yhteen verenmaku suussa. Ulkona on aivan mielettömän upea, keltainen puolikuu. Minua paleltaa aivan törkeästi. Koirakaan ei kuorsaa. Minusta tuntuu kovin yksinäiseltä. Kuten joskus sanoin, krooninen yksinäisyys. Se menee ja se palaa, pois se ei lähde kulumallakaan. Koiran käyttäytymiseen perehtyminen, koirapsykologiaan perehtyminen, on saanut minut ymmärtämään asioita itsessäni. Pohjimmiltani olen erittäin hermostunut, epävarma, huolestunut ja jännittynyt ihminen.. Sanat kaikki toistensa synonyymeja. Mikä vaikuttaa koiraan siten, että se ei usko minun hallitsevan tilannetta. Tavallaan se on totta, se, etten hallitse tilannetta, aiheuttaa itsessäni ahdistusta. Mikä ehkä kertoo sen, millainen kontrollifriikki ja perfektionisti olen. En ymmärrä sitä, että miten pystyn kokoamaan itseni koiraa kouluttaessani tai tehdessäni liikkeitä sen kanssa lenkillä ollessa. Miten pystyn tavoittavan rauhallisen itsevarman ihmisen sisältäni, miten saan koiran toimimaan.. Tai ehkäpä se ei ole ihminen. Eläin puhuu eläimelle. Ei ajatuksia, vain reaktioita. Minulla on avaimet tuntemattoman kielen tulkitsemiseen. Minä ymmärrän niitä. Tavallaan minulla ei kai ole muuta vaihtoehtoa; koira ei seuraa epätasapainoista johtajaa, kuten ihminen tekee. Ainoaa laatuaan tässä tapauksessa. Sekin mielestäni kertoo jotain meistä ihmisistä. Eikä se mielestäni ole mitään hyvää, mitä se minulle sanoo. Ihminen on sokea ja pyrkii liikaan hyvyyteen. Ehkä me siksi tapammekin toisiamme. Tapamme kuitenkin vääriä ihmisiä; niitä, joilla oikeasti olisi mahdollisuuksia toimia hyvänä johtajana. Tai jos ei hyvänä, niin tasapainoisena. Tasapainoisuus on hyvä, mutta hyvä tässä tapauksessa ei tarkoita pahan vastakohtaa... Välttämättä. Tunnen itseni niin tavattoman paljon sudeksi ja se on todella häiritsevää. Haluan kuulua jonnekin muualle kuin yksinäisyyteen ja omiin maailmoihini. En kestä tätä suorituskeskeistä yhteiskuntaa. Se tekee minusta vajaan ihmisen muiden kansalaisten silmissä. Siksi, etten halua suorittaa. En halua elää kaupungissa. En perkele vieköön halua ! Minua ahdistaa. Ihmisyys odottaa pöydän reunalla. Miksen jo lue.

1 vuosi ja 2 päivää.

Tämä on hiljaisuuden ulkomuoto. Tältä näyttää ja kuulostaa hiljaisuus. Tätä se on ja ei ole. Kuuntelen Mielenrauhaa Kulkijan stereoista ilman lupaa. Harmonista musiikkia ja luonnon omia ääniä. Yksi etenkin on ylitse muiden; suden laulu. Sitä paitsi, näin unta, että ulvoin. Kaipaan pois täältä. Tuntuu, ettei täällä ole minulle mitään. En jaksa kuin hyvin harvoja ihmisiä, liian pinnalliset ihmiset saavat minut voimaan pahoin. Koiraihmisten kanssa tulen vielä jotenkin toimeen, mutta silti tuntuu, että olen lipumassa heistäkin erilleen. Sentään koiraharrastus ei enää tunnu niin kuvottavalta kuin aikaisemmin, mutta pistää se silti vieläkin miettimään, että miksi ihmiset hankkivat itselleen koiria... Tunnen kadonneeni. Elämän rytmini on liian hidasta, saan jatkuvasti toivoa, että kumpa en taas olisi liian myöhässä.

Helppo unohtaa

Olen kadonnut itseltäni. En tiedä. Tunnen olevani ihan hukassa. En tiedä, että mikä aiheuttaa tällaisen tunteen. En tiedä kuka tai mikä olen. Minne menen ja miksi. Mitä minä oikein haluan? Asiat tuntuvat olevan ihan solmussa ja minusta tuntuu, etten jaksa selviä niitä.

Voimauttava valokuva ja 219 kuukautta.

Kameran peilissä on tuhruja. Karvoja tai jotain. Se pitäisi viedä kameraliikkeeseen putsautettavaksi, en uskalla itse kajota siihen. Tai olen yrittänyt, mutta ei se ole auttanut. Vehje on muutenkin niin kovin pölyinen. Haluaisin valokuvaamaan. En ole ajatellut muuta pitkään aikaan. Mielessäni vain pyörii, että pitäisi saada ostettua kangasta. Tehdä se, mitä on jo kauan pitänyt tehdä. Yksinäisyys on kiduttavaa. En jaksa ajatella enää mitään. Olen ajatellut jo kaiken ajateltavan arvoisen. Kulkija ehdotti kolumnien kirjoittamista, mutta ei minusta ole sellaiseen. Ei minusta ole mihinkään. Jumitan taas vain paikoillani. En saa mitään aikaiseksi. Makaan sängyssä ja luen Maailman kauneimpia ajatuksia tai Kelttien jumaltaruja ja puhun koiralle. Tai luen koiralle. Tai laulan sille. Mietin, että pitäisikö meditoida? Yrittää saada yhteys suteen, kun kuitenkin näin sen taas eilen sieluni silmin juoksemassa pitkin, voimakkain askelin auton vieressä ja minulle itsellenikin tuli halu juosta. Naapurin summeri soi ja koira tuhahtelee. En ole jaksanut laittaa turvaketjua kiinni tänään. Oloni on kovin turvaton muutenkin, yksi turvaketju ei siihen paljoa vaikuta. Ulkona kulkiessa pelkään ihmisiä. Eilen autossa istuessa pelkäsin. Korvat painuivat niskaa vasten, koko olemus lyhistyi ja häntä pakeni koipien väliin. Pelkään huoltomiestä. Joka tulee kai tällä viikolla. Ei se ole koira, joka voi käydä kimppuun jos tulee yleisavaimilla. Vaan minä.

Jos jonkun mä aijon naija, se oot sä Anna-Maija..

Koira kuorsaa hiljaa musiikin keskellä. Kuuntelen jotain rakkaani levyhyllystä anastettua CD:tä ikävissäni. Olen huomannut, että musiikin kanssa on nykyään oltava hirveän varovainen. Sotilasmusiikki tuo muistoja mieleen, mutta tänään huomasin, että se osaa myös ahdistaa aika tavalla. Lähinnä siten, että en voi olla miettimättä, että miten olisi asiat, jos minun mieheni olisi marssimassa rintamalle. Suoraan sanottuna hajoaisin. En kestäisi sitä. Pelkään liikaa jo nyt menettäväni hänet, vaikka kai aika turhaan. Myöskin muistot ovat välillä todella arkoja; Ohne Dich aiheuttaa haikeutta, tuo mieleen ne elokuisetsyyskuiset aamut, joina olin matkalla kouluun jo silloin kun muut vasta heräilivät ja miten Ohne Dich aina soi vähintäänkin KOVAA soittimessani kun bussi lipui pois kaupungista, maaseudun rauhaan. Miten minä silloin mietinkään ja kaipasinkaan Kulkijaa. Sotilasmusiikki tuo myös mieleeni ajat, joina erossa olomme oli kolmannen osapuolen sanelemaa. Etenkin ehkä ne hetket, kun emme voineet mitenkään olla yhteyksissä toisiimme ja miten sydämeni huusikaan öisillä levottomilla retkilläni kesäöissä koiran kanssa. Miten se huusikaan Kulkijan nimeä, miten kovasti minä tahdoinkaan hänen luokseen. On kuitenkin vielä yksi pyhempi laulunen; Rakkaus on lumivalkoinen. SE tuo mieleen ensimmäisen tapaamisemme, sen miten se kantautui keskustasta eräästä musiikkitapahtumasta, kun me seisoimme bussiasemalla vastakkain ja miten Kulkija hyräili sitä hiljaa... Vajoan sanattomuuteen.

Olin taas illalla yksin junassa ilman Rakkaani ihanaa seuraa. Työpäivä oli päätöksessään. Tuntui aivan sietämättömän pahalta se, että ensi viikkokin menee siellä kokonaan. Joku "viisas" sanoisi siihen, että älä valita, sehän tietää paljon rahaa. Paljon rahaa ! Mihin minä sellaisia isoja määriä tarvitsen ? En mihinkään. Riittäisi sen verran, että olisi rahaa maksaa vuokra asunnostamme ja saisi vähän leivänpäälle muutakin kuin kuivunutta ylähuulta. En minä tarvitse paljoa rahaa. En todellakaan. Sellaisia ihmisiä, joilla on paljon rahaa, olen nähnyt elämässäni ihan tarpeeksi. Kuinka kuvottavan teennäistä olikaan elämä siellä "Ota-Onnelassa", rikkaiden äpäröiden paratiisissa, josta ei kuulemma viina lopu juomalla. Ei varmaan; niin kauan kun vanhemmilta tulee rahaa... Näitä "rikkaita" näin sitten junassa ja bussissakin. Yksi näistä surkimuksista, nuorehko mies, valitteli jollekin nuorelle naiselle sitä, ettei saa nähdä 3-vuotiasta tytärtään. Mies oli ilmeisesti iskenyt tämän naisen baarista samaisena iltana ja oli aivan umpikännissä. Kuinka sellainen kehtaa valittaa ääneen entisestä vaimostaan, joka ei anna tavata tyttöä ? Ihan tuli ihana lapsuusaikani mieleen. Olisi tehnyt mieleni nousta ylös ja heittää mies ovesta ulos. Että olisin saanut olla rauhassa. Että olisin saanut olla omissa mietteissäni, ilman että minun pitää aina uudestaan miettiä, miten huono ihminen minä olen ollut, kun en ole kelvannut äidilleni aikoinaan, kun hän päätti, että viinakset ovat perhettä tärkeämpiä. Nousen autosta. Herään todellisuuteen. Minulla on kaikki hyvin. Elämästäni ei mitään puutu. Olen todella rikas. Olemme juuri saaneet oman kodin Rakkaani kanssa. Koti ei ole kalliilla hankittuja huonekaluja tai viihde-elektroniikkaa. Se ei ole kaupan kallein matto tai hienoin televisio. Koti on minulle paikka, jonka jaan vain Rakkaani kanssa. Rakkaani ja hänen pienten otusten kanssa. Nyt minulla on ensi kertaa elämässäni koti. Kulkija on viimein löytänyt paikkansa. Paikkansa Rakkaansa sydämestä. Eikä mikään tee minua onnettomaksi enää koskaan. Kunhan vain saan Hänen kanssaan elää. Minun ei enää koskaan tarvitse elää menneessä miettien sitä, miksi minua ei kukaan ikinä rakastanut. Sillä minä rakastan Sinua ja tunnen, miten Sinä rakastat minua. Ja se tunne on maailman ihanin...

Rakas Nokkosperhonen...

Kesällä tuntui kummalliselta. Mummi makasi kuolemankielissä ja minä olin juuri rakastumassa yhä enemmän mieheen, joka täyttää pelkällä olemassa olollaan kaikki unelmani. Muistan, kun en aluksi pystynyt käsittämään mummini kuolemaa. En ollut halunnut oikein hyväksyä hänen haurauttaan muutenkaan. Niin touhukas ja hyväntuulinen kun aina oli, monesta raskaasta surusta huolimatta. Touhukkaana ja hyväntuulisena hänet muistan, onnellisena. Olimme aina tervetulleita hänen luokseen, me lapsenlapset. Hänellä oli aina aikaa meille ja hän auttoi meitä, aina kun vain pystyi. Hän piti meistä huolta ja kertoi tarinoita omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, joka osaksi oli sodankeskellä. Kesä kuitenkin oli monellakin tapaa hyvin kummallinen. Minusta tuntui, etten oikein tuntenut surua mummin pois menosta. Olin jollakin tapaa jopa hirvittävän helpottunut, että se tapahtui. Koen syyllisyyttä, etten mennyt hänen viimeisinä aikoinaan häntä tapamaan. Mutta en uskaltanut silloin, olin kovin lamaantunut kyseisestä uutisesta... niin, ja sitten tietysti oli Kulkija, joka vei suurimman osan huomiostani ja tuskastani pois. Pelkäsin, etten osaisi itkeä hautajaisissa. Etten tuntisi mitään, kuten ensimmäisen isoäitini hautajaisissa. Ensimmäisen poisnukkuneen isoäitini. Tunsin minä. Vaikka toimin kuvaajana siellä, ehdin vieritellä kyyneleitä. Muistan kun takerruin siskooni Vanhan Pappilan pihalla. Miten hän silitti kädellään selkääni ja miten hyvältä se tuntui, miten lohduttavalta. En ollut yksin, vaikka siltä tuntui. Olen vasta muutaman kuukauden aikana alkanut tuntemaan ikävää. Riipivää, repivää ikävää. Surua. Että hän on poissa. ...että hän ei ikinä tule näkemään onneani, ei ensimmäistä yhteistä asuntoani ja ennen kaikkea, ei Kulkijaa. Hän ei voi antaa siunaustaan rakkaudellemme, ei voi hyväksyä sitä. Eikä etenkään voi sanoa, että miten hieno mies Kulkija on. Se on jotain, mitä olisin halunnut hänen suustaan vielä kuulla. Eikä hän ikinä tule minun häihini. Hän ei tule näkemään minua morsiuspuvussa ja siksi minusta tuntuu, ettei kenenkään muunkaan pitäisi nähdä. Kaipaan lapsuuteni iltapäiviä koulun jälkeen hänen seurassaan, kun katsoimme mustavalkoelokuvia ja pelasimme Kiinanshakkia. Kun hän vielä oli ihana oma itsensä. Kun hän kertoi tarinoita lapsuudestaan. Kun hän muuttui jälleen lapseksi minun kanssani. Minä kaipaan häntä ja olen vasta huomannut, että miten paljon. Miten suunnaton ikävä minulla on. Miten suunnaton, kivulias ikävä. Haluan hänet takaisin, näkemään onneni. Tuokoon ensi kesä paljon nokkosperhosia.

Jalkarahinaa.

Myönnätkö unieni puutteellisuuden? Sen miten ne kertovat samaa tarinaa eri sanoin, kuten mekin, kaksi näkökulmaa yhdestä elämästä, vaikka ne näkökulmat ovatkin aika samanlaisia. Ei tarvitse kysyä tietääkseen mitä toisella on mielessä. Unieni ahdistavan surrealistinen maailma, jossa ei saa kiinni sanastakaan ja minun ajatuksenikin ovat vieraita. En muista jälkeenpäin heidän puhettaan tai äänenpainoa, muistan vain, että he olivat. Kuten olin minäkin. Susi ei ole ollut aktiivinen hetkeen. Huolestun jostain syystä, kun se ei ole vaatimassa minua taittamaan matkaani juosten. Vihaan sitä silloin, kun se ei anna minun olla rauhassa, vaan ahdistaa minua, pakottaa juoksemaan. Ajatukseni ovat veressäni kelluvia teurasjätteitä. Mätänemisestä aiheutuvia kemiallisia reaktioita. Iljettäviä. Tähänkö olemme tulleet? Minun turvapaikkanani toimineeseen sanamelskaan, johon sinun tunkeutuessasi loukkaannuin kovin. Tällaistako on paljastaa ihan kaikki. ...ja katsoa silti sinua vielä silmiin. Koppakuoriaisten rapina aiheuttaa päänsärkyä ja ärsytystä, mutta en silti raaski laittaa niitä hämähäkin ruoaksi. Voi, miksi et, ystäväni, voisi syödä kasviksia, kuten muutkin? Miksi minua ärsyttää tänään kaikki?