Pahoja unia.

Pelkään niitä pahoja unia, joissa minä kuolen ja sinä jäät yksin. Mikään ei revi minua enempää, kuin se pelko, että minun olisi joskus jätettävä sinut. Mietin joskus, että kun olemme vanhoja ja on aika kuolla pois, kumpi lähtee ensin? En haluaisi kuolla ennen sinua, mutta se tuntuu samalla niin raastavalta ajatella, että minun olisi jätettävä sinut. En minä ole ikinä lähtemistä pelännyt, vain sitä mitä jää jäljelle. Silloinkin ehkä joskus tulevaisuudessa, jossain ihanan elämämme lopussa, miten sinä jaksaisit, jos minun olisi mentävä? Eroaminen sillä tavalla tuntuu pahalta ajatella. Tapaisimmeko enää ikinä? Ja jos, niin missä?

Vaikka uskon, että päädymme maan multiin, madoiksi, haluan silti itsepäisen lapsellisesti uskoa, että on vielä toinen elämä odottamassa tai edes kuolemanjälkeinen paikka, jossa saisin olla kanssasi vähintään ikuisuuden.

Näiden asioiden ajatteleminen tekee minut hulluksi. Minun tulee ikävä ja minä pelkään niin suunnattomasti. Pelkään menettäväni sinut. Se ei olisi paha, jos päättäisit, että joku olisi minua parempi sinulle. Voisin elää sen tiedon kanssa, voisin elää, koska tietäisin, että olet hengissä ja kaikki on hyvin.

Mutta jos kuolisit ja ajautuisin siten eroon sinusta... en tiedä, että pystyisinkö elämään enää sen jälkeen. Koska kuolisit rakastaen minua ja minusta se olisi tuskallisinta mahdollista. Tuskallisin mahdollinen tapa joutua eroon sinusta. En voisi olla ilman sinua. Milloinkaan, missään. Rakastan sinua niin.

Rakastan sitä, miten nimesi kuuleminen aiheuttaa minussa sanattoman suurta hyvän olon tunnetta. Miten se saa minut värisemään sisälläni. Miten se saa oloni niin suloiseksi ja lämpimäksi.

Rakastan myös sitä, miltä kosketuksesi tuntuu ihollani. Miten hellä se on, hellä ja rakastava. Ihoni kihelmöi sen jälkeen ja kaipaa lisää. Olen kuin riippuvainen siitä. Tuntuu kuin ainoa oikea tapa olla, olisi olla iho sinun ihoasi vasten. Olla sinua niin lähellä, että sydämemme voisivat huudella vankiloistaan toisilleen. Siltähän se varmasti sieltä katsottuna näyttää; kuin olisi kylkiluiden muodostamien kalterien takana vankina.

Vaikka mikään ei kai sitä voittaisikaan; ei jos sinun sydämesi jakaa viereisen sellin.

Kaipaan sinua; silmiesi katsetta, nauruasi, puhetta ja lauluasi. Kosketustasi ja läheisyyttäsi. Läsnä oloasi ehkä etenkin. Sitä, että olisit tässä, lähellä, vaikka et kiinni minussa, tai kosketusetäisyydellä. Mutta siten, että voisin sinut nähdä ja kuulla puheesi. Siten, että voisin eksyä silmiisi, eksyä niihin ja miettiä, että mitä niin hyvää olen tehnyt, että ansaitsen sinun kaltaisesi ihmisen. Että ansaitsen olla onnellinen. Onnellinen sinusta, onnellinen sinun kanssasi.

Muistan kun sanoit - kirjoitit - että haluaisit, että maailmamme yhdistyisivät siten, että olisi vain yksi maailma. Yksi paikka, jossa me olisimme. Paikka, johon ei kuuluisi muita. Minäkin haluaisin sitä ja uskon, että niin on tapahtunut, tai että maailmojemme sulautuminen yhdeksi on alkanut, jos ei vielä tapahtunut. Mitä enemmän sinusta opin, sitä enemmän minusta tuntuu, että meidän olemassa olon tarkoituksemme oli löytää toisemme ja tehdä toisemme onnelliseksi.

Minusta tuntuu usein myös siltä, että minut on tehty sinua varten. Että sinä olet kaikista ihmisistä se, jonka kanssa minun kuuluu olla ja, jota minun kuuluu rakastaa. Sinä olet se, joka minut on kesyttänyt. Ainoa, joka on uskaltanut tehdä sen.. tai edes viitsinyt yrittää. Halunnut yrittää.

Olen siitä sinulle kiitollinen. Mahdollisuudestani tassutella sydämeesi.

Muistan miten vaikeaa oli tunnustaa itselleni, että olen ihastunut sinuun. Vaikeaa oli myös sinulle kertoa, että mitä minä tunnen sinua kohtaan. Vaikka en olisikaan uskaltanut ikinä kertoa sitä sinulle tai vaikka olisit torjunut minut, olisit silti jättänyt lähtemättömän merkin minuun. Olisin tyytynyt ystävyyteesikin; periaatteessa mihin vain, jos olisin voinut vain olla osa elämääsi. Tietenkin parasta on, että voin olla sinun. Muuta minä en elämältäni halua enää; vain sinun onnellisuuttasi ja tyytyväisyyttäsi. Sinä merkitset minulle paljon; et ole minulle pelkkä maailma, vaan koko maailmankaikkeus, vastaus elämäntarkoitusta pohtivaan kysymykseen. Olet syyni elää, hengittää ja olla olemassa. Olet minulle syy rakastaa, syy olla onnellinen. Olet minulle jokaisen aamun nouseva aurinko, valo pimeydessäni. Olet se vapaus, jota olen unissani aina jahdannut ja etsinyt. Minun ei tarvitse enää etsiä mitään, sillä olen löytänyt sinut.

Miten sinua taas ikävöinkään, kun yö kääntyy aamuksi. Miten ikävöinkään aamun synkimmällä hetkellä. Ahdistuksen tunteina, kun et ole vierelläni. Niinä öinä, kun kuulen hengityksesi kevyen uneni lävitse, tunnen oloni turvalliseksi. Niinä muina öinä havahdun hiljaisuuteen ja hapuilen sängyn tyhjää puolta, kunnes muistan, ettet ole luonani. Vaikka hetken aikaa unessa läsnäolosi tuntuikin niin todelliselta.

Minun on ikävä sinua, siksi kirjoitan.

Vuoropuhelua.

Vajosin mustaan veteen, mustan jään alle. Nyt minusta tuntuu, että en enää ikinä näe valoa, että en halua nähdä. Ei minun ole liian hyvä olla, täälläkään. Väärässä elementissä. En tiedä enää, mikä olen. En tiedä, onko sillä edes väliä. Eivät ne kuitenkaan tekisi

korjausleikkauksia

susi-ihmisille. En tiedä, onko minussa enää mitään inhimillistä jäljellä. Minua sanotaan aidoksi, vaikka en uskalla olla se, mitä sisimmässäni tunnen. Minua sanotaan rehelliseksi, vaikka jätän sanomatta paljon asioita.

(Mutta tiedän sen, että teitä ihmisiä on aina ollut helppo huijata; ettehän te loppujen lopuksi puhu kanssani samaa kieltä.)

"Aitous on sitä, että uskaltaa tuntea olevansa eksyksissä. Rehellisyys sitä, että sen uskaltaa sanoa ääneen." Minun suustani tuokin

v a l e...

...eihän se toinen puhu lainkaan...

Suden puremia.

En saa jäätä sulamaan ympäriltäni, se ei sula kukkasiksi, ei ruohoksi, ei hiekaksi. Se on mustaa ja täynnä kuollutta verta. Palasia minun sydämestäni. Palasia mustasta lihasta, joka kehystää kellertäviä luitani. Entä kun minä en uskalla heiluttaa häntääni ja piilotan askeleeni keltaisten lehtien sekaan, entä kun minä vakoilen sinua jokaisessa varjossa, askelteni kuulostaessa rapisevilta koirankynsiltä peltikatolla, enkä minä siltikään uskalla näyttäytyä sinulle liian selvänä?

Minä pelkään, että menet pois, kun näet mikä minussa elää. Kun ymmärrät, että olen liian villi kesyyntymään.

En ole olemassa.

Merkillisiä yöoloja taas liikkeellä. Olen kuumeessa ja kotona. Olen peiton alla ja huoneeni ikkuna on sepposen selällään. Patterin laitoin kiinni. On kylmä, mutta tarvitsen ilmaa. En voi nukkua muuten. En osaa nukkua ilman kosteaa yöilmaa.

Minusta tuntuu, etten ole olemassa. En uskalla lähettää Kulkijalle viestiä enää tähän aikaan, että unohdin miten nukutaan. Olen yliaktiivinen, johtuen liikunnan puutteesta. Mutta en minä voi hirveästi lenkillekään puolikuntoisena lähteä, etenkään kun päätin aamusella, että taidan sittenkin skipata sen vaelluksen. Ainoa vaan, että en saa suoritettua kurssia ennen kuin vasta keväällä.. Tällainen "koeviikko" meillä.

Tuntuu oudolta, että en tunne itseäni yksinäiseksi, vaikka aiemmin mokoma tuntemus on kulkenut mukanani. Nyt minusta tuntuu vain siltä, että en ole tässä, en ole olemassa. Olen näkymätön.

Krooninen yksinäisyyteni on ollut unohduksissa hyvän tovin. Kuiluni myös. Korpimehtäin kulkija on kyllä järkyttänyt maailmani järjestystä. Ennen tiesin jotain, nyt en tiedä mistään mitään. En mitään muuta kuin sen, että sydämeni sykkii hänen sydämensä kanssa samaan tahtiin.

Jostain joskus kuulin, että rakastavaisten sydämet sykkivät samaan tahtiin. Todenperäisyydestä en tiedä, mutta noin runollisesti ajateltuna se on varsin kaunis ajatus.

Minusta tuntuu myös siltä, että sydämeni on laiska ja veltto Korpisotilaani sydämeen verrattuna. Se sykkii voimakkaasti, sen tuntee helposti hänen rintakehänsä lävitse ja kuulee myös. Minun sydäntäni ei kuule, eikä tunne. Välillä minusta tuntuu, ettei minulla ole sitä. Että rinnassani on vain kova, kylmä ja musta möykky sen tilalla. Minun sydämeni ei ole olemassa.

Erämaan armoille.

Seuraavat kolme päivää, kaksi yötä, olen metsäin mailla, metsien riemussa. Eräässä kansallispuistossa tuolla minusta katsottuna luoteessa. Vaeltamassa. Kipeänä ja kuumeessa. Sydämeni repeää kahtia. Toinen puoli huutaa rakkaani perään, toinen puoli värisee innosta ja odotuksesta. Vapaudenkaipuusta. Katsoin tänään elokuvan, Into the Wild, kun en mennyt kouluun kuumeen vuoksi. Katsoin sen ja tunsin taas olevani loukkuun jäänyt villieläin. Loukussa oleva susi. Kierrän kehää, kahleet raahautuvat kilisten ja kalisten maassa, kalterit kohoavat silmieni edessä, vapauteni tiellä. Silti minä en varsinaisesti halua lähteä. Joskus haaveilin samasta, kuin mitä päähenkilö mainitsemassani elokuvassa tekee; hän vain lähtee kulkemaan. Jättää kaiken taakseen, lähtee sanomatta sanaakaan kenellekään. Hän vaeltaa pari vuotta ja kuolee sitten hylätyssä linja-autossa Denalin kansallispuistossa nälkään. Tarina on kaunis ja tuntuu niin tutulta. Erona vain se, että minun olisi pitänyt lähteä jo kauan sitten. Enää minä en voi. En voi hylätä rakkauttani, en voi satuttaa häntä enää enempää. Molemmilla on viiltojälkiä ihossa, minun vuokseni. Minun nimikirjaimeni koristaa hänen olkavarttaan. Se teki minut surulliseksi. Minun tuskani on myös hänen. Minun on suojeltava itseäni, jotta voin suojella häntä. En voi enää ruoskia itseäni samalla tavalla. Olen eksyksissä. Liiankin. Huomenna on oltava vahva. Seistävä suorassa, pää pystyssä. Vain vaellussauva minulta puuttuu, mutta puuttukoon. Eivät oikeatkaan suet mittään keppejä mukanaan raahaa. Olen valmistautunut; olen pakannut, olen kuunnellut marssimusiikkia, latasin jopa soittimeeni marssimusiikkia, jolla voin tarpeen vaatiessa psyykata itseäni. Myös hyväntuulista musiikkia latasin, jotta mieliala pysyy korkealla. On siellä tosin kappaleita muistuttamassa rakkaastani. Olen valmis. Minä olen valmis huomiselle. Valmis ottamaan vastaan sen, mitä on tullakseen. Toivottavasti sataa, jotta minä voin hymyillä ja nauraa niille, joita koiranilma vituttaa. Siitä minä saan voimaa, voimaa rakkaani ajattelun ohella.

Ei sääliä, ei katumusta.

Ensimmäinen järkevä muistikuva on se, että bussi pysähtyy koulun eteen. Kyytiin nousee poikia, katseeni on nauliutunut ulos, musiikki soi soittimessani ja mietin mennyttä päivää. En kiinnitä heihin huomiota sen kummemmin, joku sanoo jotakin kovaan ääneen vieressäni, en saa siitä selvää, mutta vilkaisen alta kulmieni pohdiskelujeni häiritsijää. Hän on kadonnut siitä, mennyt bussin perälle. Toinen poika kävelee ohitseni, sanoo minun näyttävän tyhmältä. Nostan toista kulmakarvaani ja tuhahdan huvittuneena. En ole hänen mielipidettään kysynyt, joten ei minua kiinnosta. Käännän katseeni takaisin ulos ja yritän tavoittaa kesken jääneet ajatukseni. Yritän tavoittaa sen tunteen, kun seisoin moottorisaha kädessäni ja annoin sille kaasua ja se ärjähteli komeasti. Yritän tavoittaa sen ylpeyden tunteen, kun tilanhoitaja ojentaa minulle sahaamani puun kappaleen käteen. Sen ylpeyden tunteen, kun hän katsoo kaikista ihmisistä juuri minua ja toteaa, että on niitä naismetsureitakin olemassa ! Olen niin ylpeä siinä silloin. Yritän olla vieläkin ylpeä. Matka jatkuu koululta. Unohdun mietteisiini, en tosin liian pitkäksi aikaa. Yksi pojista istuu taakseni ja nykäisee toisen kuulokkeen korvastani. Säntää karkuun. En liikahda, en sano mitään. Tyynenä laitan kuulokkeen takaisin korvalleni. En pysty enää keskittymään musiikkiin, sillä pääni kuhisee ajatuksia. Jotakin kolahtaa takaraivooni, en reagoi mitenkään. Lisään vain äänenvoimakkuutta ja yritän rauhoittua. Joku nykäisee laukkuni hihnaa lujasti. En reagoi vieläkään, toivon vain - ei, rukoilen - että ne jättäisivät minut rauhaan. Minun on vaikea olla, alan ahdistumaan, hermostumaan, raivostumaan. Lisään volyymia soittimeeni, jotta niiden huudot eivät kuuluisi tajuntaani. Jotakin kolahtaa taas päähäni ja karjaisen, että parempi lopettaa se pelleily siihen paikkaan. Minua hävettää, että olen kohteena. Enemmän minua hävettää se, että huudan julkisesti. Kukaan ei tosin reagoi huutooni. Ehkä en edes huutanut, ehkä kuvittelin huutavani ja oikeasti vain piipitin surkeasti. En minä tiedä. En minä pysty ajattelemaan. Sydän hakkaa, veri suhisee korvissani ja ääni päässäni huutaa, että jättäkää minut rauhaan, en minä ole tehnyt teille mitään ! Mutta eivät ne jätä. Limsatölkki kolisee päähäni. Käännähdän ja haluan murista, mutta murinan sijasta ärähdänkin, että voi jumalauta, nyt loppuu tollanen. Yksi niistä tulee etsimään limsatölkkiään, toinen kävelee ohitseni ja matkii sanomaani. Minua ahdistaa ja raivostuttaa niin, että olen vain hyvilläni, että istun bussissa. Muussa tapauksessa olisin kenties säikäyttänyt uudet ystäväni puolikuoliaaksi - minuahan on nimittäin turha karkuun juosta. Nyt minä vain istun ja annan niiden säikytellä minua. Tuijotan ikkunasta ja yritän hengittää. Sekunnin murto-osassa ymmärrän, että pelkään niitä. Itseäni 5 vuotta nuorempia ihmisiä. 5 vuottakin menee kenties yläkanttiin. Hengitykseni ei kulje, vapisen paikallani ja haluan pois. Suljen silmäni ja yritän saada lukkiutuneen hengitykseni kulkemaan. Bussi tuntuu ahtaalta, en pysty olemaan. Paniikkikohtausta viimeiseksi odotinkin. En minä pysty. Jotain kolahtaa taas päähäni, loikkaan pystyyn ja suuntaan mahdollisimman eteen istumaan. Vapisen, hikoilen, enkä saa henkeä. Olen varma, että kuolen. Kaivan taskusta kännykkäni, tekstaan äidille, että jotkut kersat kävivät bussissa kimppuun. Tungen puhelimen taskuuni ja puristan silmiäni kiinni. Limsatölkki kolahtaa viereeni käytävälle. Edessäni istuva mummo vilkaisee sitä, kukaan ei reagoi ! Kuski ei sano mitään. Kyyneleet virtaavat silmistäni, puristan niitä kiinni ja yritän kuvitella itseni takaisin luokan eteen niin itsevarmana sen moottorisahan kanssa. Yritän, mutta en pysty keskittämään ajatuksia mihinkään. Hävettää, ahdistaa, raivostuttaa. Haluan repiä itseni kappaleiksi. Pienen pieneksi silpuksi. Miksi minä? Miksi aina minä? Yritän rauhoittaa itseäni, yritän hengittää. Itken silti. Vapina lakkaa ja pian saan taas henkeni kulkemaan. Itken silti koko matkan kotiin. Tunnen itseni niin tavattoman turhaksi. Puukko rikkoo ihoni. Veri juoksee tuttua terää pitkin ja sekoittuu veteen pienten ihonpalojen sekaan. Mietin, että miksi annan vihalleni vallan. Ei minulla ole muitakaan ketä rangaista - minä pelkäsin ja väistin, minä olin heikko ja pakenin. Minä olin niin turha, että kukaan muista matkustajista, kuskista puhumattakaan, ei reagoinut. Ei katsonut edes. Ei minun pitäisi olla olemassa. Ei tällaisena, en minä pärjää.

Sateessa suutelemisen romantiikka.

Minä toivoisin, että minut nyljettäisiin elävältä. Vietäisiin pois tämä viallinen ihoni, vanhat arvet ja vanhat, yhä kihelmöivät kosketukset. Annettaisiin uusi nahka tilalle, koskematon, vain sinua varten. Rötväämme viikonloput ja odotamme tammikuuta. Esteetöntä yhdessäoloaikaa. Silti minä mietin. Mietin menneitä ja ahdistun. Silti minä haluan niin kipeästi leikata sen edellisen kosketuksen pois minusta. Repiä ihoni riekaleiksi. Sinun ei pitäisi koskettaa samaa pintaa, jota hänen törkyiset kätensä ovat ennen sinua koskettaneet. Enkä edes pysty sanomaan sitä sinulle. Mitenkään. En minä uskalla. Suojelen sinua omilta demoneiltani, vaikka minun pitäisi kai antaa sinun ajaa ne tiehensä.

Minä hengitän sisääni tätä maailmaa.

Elokuun pimeys on vaihtunut syyskuun tähtiöihin. Sosiaaliset paineet ovat kasvaneet liikaa. Tuntuu, etten kuulu tänne. Tuntuu, etten voi sanoa sitä kenellekään. Minullahan on kaikki hyvin. Minulla on rakkaus, minulla on opiskelupaikka, minulla on itseni ja elämäni hallussa. Silti en ole täältä. En minä herran jestas ole osa tätä maailmaa ! En ole ikinä ollut ja en tiedä, että miten tulisin osaksi. Tunnen itseni yksinäiseksi ja pieneksi. Tunnen katoavani, unohtuvani. Koulussa minut nähdään, minulle puhutaan. Silti kukaan ei oikeasti ole kiinnostunut minusta, kukaan ei ota minun ajatuksiani ja tunteitani huomioon. Nimimerkillä taas-itkin-bussipysäkillä-kun-muut-lähtivät-kotiin-toistensa-kyydeillä-ja-minä-en-mahtunut-kyytiin. En oikeastaan edes jaksa välittää. Minulla ei ole kiire minnekään, ehdin odottamaan sen kolme tuntia sitä bussia. Mutta silti se tuntuu pahalta, että kukaan ei ajattele minua, vaikka minä ajattelen toisia. Korpisotilas on vain 5 kilometrin päässä minusta ja silti se on liikaa. Kellokin on taas liian paljon.

Taas kerran mä laukkuni pakata sain Taas kerran ympäri käännyin vain Se ei ollut ensimmäinen kerta minullekaan Aina poskillain tunnen mä kyyneleet Kun nään oven taas sulkeutuneen Tunnen aamun, tunnen aamun herkimmän Lailla haamun tämä tie luo mun elämän Ja viimein taas siellä oon Siellä missä jotain tunnen nyt Ja vaikka tiedän; on mentävä uudestaan Tää saa mut rauhoitumaan Ja jälleen yhden kerran sieltä kotiin palasin Mun pääni tyhjä voin kai nukahtaa Ja sinua siinä puristaa On kaikki kaunista niin On kaikki kaunista niin Tästä hetkestä en tahtoisi luopua milloinkaan Taas kerran mä laukkuni pakata sain Jälleen kerran taakseni katson vain Näin aina meille käy, toisen mentävä on Mut' aina takaisin tullaan ja kohdataan Se kai saakin mut liikkumaan

Koko minuus.

Niitä öitä, kun en saa nukutuksi. Kun maailma tuntuu suurelta vankityrmältä, jossa minä kyhjötän ihan yksin pimeimmässä nurkassa ja kuuntelen kituvien sielujen huutoja näiden kylmien seinien sillä puolen. Siellä, minne meitä jokaista tullaan hakemaan kalahtelevien kahleiden kanssa. Lopun tietää olevan edessä, kun kylmä metalli painuu kaulan haavoittuvaa ihoa vasten ja kun punu suonissa hyytyy pelosta. Toiset ovat tyhjiä sinne kulkiessaan, toiset vielä elossa. Yritän kirjoittaa sinulle viimeistä rakkauskirjettä, vaikka se lämmön tunne rinnassa ja onnellisuus on näinä päivinä laitonta. Pelkään jatkuvasti olevani seuraava, joka tuntee jäätävän metallin kurkullaan. Vaikka kiduttavampaa onkin olla elossa ja kuunnella, kuinka kuoleman rauhallisuus on valetta. Me lähdemme täältä vain väkivaltaisesti. Yhtä väkivaltaisesti kuin tänne tulimmekin. Sitä en tiedä, että pelkäsimmekö me silloin. Mutta sen minä tiedän, että me pelkäämme nyt. Emme lähtöä, vaan sitä mitä jää jäljelle ja, että näemmekö me enää toisella puolella. Näemmekö me enää koskaan.

Vapauta minut tähtitarhaan.

He korvamerkitsevät petoja, samalla kun minä kierrän häkissäni ympyrää ja odotan vuoroani. Huulet ylösvetäytyneenä, kasvoilleni jähmettynyt irvistys. Niskakarvat koholla, pystyssä. Pöytälaatikossa verisiä papereita ja puukko. Haluan leikata itsestäni sinun kosketuksesi. Hänen kosketuksensa, sen kosketuksen. Kierrän, kierrän, kierrän, kierrän ympyrää. Tietäen, ettei ole ulospääsyä, vaikka voisin silti vapauttaa itseni heti kun haluan. Mutta ehkä en halua, tai haluan, mutta en tarpeeksi. Tai ehkä haluan, mutta en uskalla, jolloin en halua kuitenkaan. En halua olla olemassa ja silti haluan. En osaa puhua. En kehtaa puhua. En uskalla puhua sinulle, miltä ihollani tuntuu. Ei sinun, vaan hänen kosketuksensa. En osaa sanoa, että miksi se kuvottaa minua ja tuntuu niin pahalta. Minusta tuntuu, että minut on polttomerkitty. Kuin minussa lukisi jo valmiiksi millainen olen ja mitä edustan. Kuin en pääsisi eroon siitä. Se on minussa. Se kosketus on minussa ja voin pahoin. Minun pitäisi juosta enemmän. Juosta, jotta en ahdistuisi ja haluaisi leikata ihoani irti.

Kun saapuu yö kentille taistojen, on hiljaisuus yllä juoksuhautojen.

Tänä yönä minussa on vain tyhjyyttä. Kylmyyttä. Kuten niin monena yönä aikaisemminkin. Olen surullinen, hieman. En oikein tiedä miksi, minkä vuoksi. Vai liekö tämä vain malttamatonta ikävää? Lauantai on kuitenkin kohta pian. Korpimetsäin Kulkijakin. Ilmeisesti tulee yöksi. Rakkaimpani. Koulu on mennyt hyvin. Olen osittain näkymätön, osittain näkyvä. Tänään minut nähtiin, tänään olin kuten ihmiset. Olin läsnä, hymyilin, juttelin, nauroin. Olin onnellinen. Onnellinen siitä, että sain olla olemassa. Maanantaista en tiedä, tai tulevasta viikosta. En toisaalta välitä; onhan olemassa yksi, jolle olen aina olemassa. En minä ole ikinä muuta tarvinnut. Vähän rakkautta ja minä hehkun onnesta. Jos se on väärin, niin sitten se on. Huomenna - tahi tänään - pitäisi vierailla vanhalla koulullani, tai sillä ainoalla, mikä jotain oikeasti merkitsee, vaikka en sen merkitystä haluakaan aina ja kaikille ääneen myöntää. Susi on ollut pelottavan hiljaa viime aikoina. Tunnen sen läsnäolon, mutta se ei puhu mitään, se ei kaipaa juoksemaan tai ulos, vapauteen. Olenko minä kesyyntynyt viimein?

Sydämeeni puhaltaa tappava tuuli kaukomaan.

Hänen ahdistuksena tuntuu minussa salamaniskuna; yhtä viiltävänä, polttavana ja yhtä yllättävänä iskuna. Hänen tuskansa tuntuu niin vahvana, että se saa minut toivomaan, ettei hänen tarvitsisi käydä sellaisia asioita läpi; että voisin ottaa hänen pahanolonsa itselleni. Olen tottunut kantamaan valheellista hymyä kasvoillani. Suutelimme kahden viikon ajalta väliin jääneet suudelmat; suussani maistuu raudalta, vereltä, kivulta. Minusta on huvittavaa, että hellyyskin voi tehdä sellaista. Liika hellyyskin vahingoittaa. Se on hassua. Seitsemän aikaan aamulla havahduin suudelmaan; hyvin, hyvin hellään suudelmaan. Avasin silmäni ja hän oli siinä; sydämeni oli haljeta onnesta, rakkaudesta. Yö oli sekin ihmeellinen ja outo; suudelmat veivät minut ajanmyötä hänen päälleen hajareisin, samalla kun hänen arat kätensä tutkivat ihoni jokaista senttimetriä. Vaikka mitään muuta ei tapahtunutkaan, se oli silti paras yö, jonka olen ikinä elänyt. Hän tekee jokaisesta hetkestä, jonka hän on läsnä, niin täydellisen. Saan kaivata häntä taas kokonaisen viikon. Ehkä. Minun viikkoni päättyy torstaihin; maanantai ja tiistai ovat maastopäiviä, keskiviikko teoriaa ja torstai ainakin osaksi teoriaa. Perjantai on vapaa ja käyn vanhalla koulullani. Käyn esittelemässä uuden upean ja onnellisen minäni. Oikeastaan vain hehkuttamaan opiskelupaikkaani ja viemässä yhden ystävännauhan eräälle opettajalle, joka pyysi minua sellaista tekemään, enkä muistanut sitä palauttaa kun opintoni siinä laitoksessa päättyivät. Minun sydämeni on niin kipeä ikävästä; huuleni vielä kipeämmät. Olen salaa onnellinen siitä, ettei tarvitse viikkoon suudella ketään. Mistä minä oikein repisin rahaa? En uskalla edes laskea, että kuinka hemmetisti kaikki mahdolliset vaellusvarusteet tulevat maksamaan. No, ainakin 3 vuotta aikaa niitä hankkia. Pitäisi päästä omaan kotiin. Omaan kotiin rakkaan kanssa.

Olet elämäni tarkoitus.

Und die Vögel singen nicht mehr.

Elämä on kaikessa surullisessa hilpeydessään kummallista. Istuin koulun jälkeen hautausmaalla, kun myöhästyin bussista ja odotin isoa hakemaan, soittimessani soi ohne dich kann ich nicht sein käheällä miesäänellä. Kaipasin häntä, taas tänään ja enemmän kuin olen ikinä kaivannut. Päivät tuntuvat kuluvan toivottaman hitaasti. Huomenna on vasta keskiviikko. Aika on varmasti seisahtunut. Huominen jää varmasti tulematta. Herään huomenna varmasti uuteen tiistaihin. Ihan varmasti. Minusta tuntuu siltä, että järkeni lähtee. Tai, että sitä ei ole ollenkaan. Kirjoitan rakkaalle kirjeitä, vaikka tiedän, ettei hän vastaa. Tunnen itseni samalla yksinäiseksi, kuin hylätyksi ja mielessäni pyörii vain ohne dich kann ich nicht sein. Se viimeinen keskustelu ennen hänen lähtöään, jolloin hän sanoi, ettei voi elää ilman minua ja minusta tuntuu täysin samalta. Minulla on hyvä olla, mutta jotain puuttuu jatkuvasti ja se tekee oloni kovin väsyneeksi ja tuskaiseksi. Odotan ajan kulumista, vaikka se ei kulukaan. Kellot laiskottelevat ja kun me taas näemme, niillä on liian kiire antaakseen meille hieman enemmän aikaa olla yhdessä. Koulussa vältän katsomasta kihlautunutta pariskuntaa, heidän läheisyyttään, suudelmiaan ja onneaan. Olen itse niin onneton yksin, niin ikäväni kourissa, että kaikki tuntuu unelta, kuin kulkisi sumussa, päämäärättä, välittämättä sitä minne lopulta päätyy. Tutkin sitä tyttöä katseellani tänään kun kävelimme koulun pihalla ja teimme jotain turhanpäiväistä kyselyä. Katselin häntä ja ymmärsin paremmin kuin hyvin, että miksi se poika - tai mies hän jo varmaan on - pitää hänestä. Ymmärsin sen niin hyvin; tyttö ei ollut samanlainen kuin muut, ei mitään pakollista kaavoihin kangistumista, ei mikään kopio kenestäkään toisesta. Kaikkine susitatuointeineen hän oli hyvin viehättävä. Olisin halunnut koskea häntä. En tiedä miksi. Hän oli ihana. Samalla kaipasin omaa korpisotilastani. Olisin halunnut vajota hänen käsiensä suojiin ja olla turvassa, kotona, hänen lähellään. Vain olla siinä. Tämä ikävä, kaipaus, tekee minut hulluksi ja saa minut tuntemaan oloni niin yksinäiseksi ja surkeaksi. Ennen veneeseen nousemista tytöt puhuivat miehistä, armeijasta ja ihastumisesta sekä seurustelusta. En hennonut virkkoa mitään; mitäpä minulla edes olisi ollut sanottavaa? No se ehkä, että olen löytänyt itselleni elämänkumppanin. Vaikka ei se ketään olisi kiinnostanutkaan. Seisoin vain siinä, pelastusliivit päällä ja hymyilin onnellisuuttani, sanomatta mitään. Kai he luulevat, että olen liian ujo ja arka. Osa sulkee minut ulos ryhmästään, mutta en pidä sitä vakavana. En jaksa oikeastaan edes välittää - olen avoin niille, jotka uskaltavat tutustua ja ottaa kontaktia. Minä en uskalla, mutta en torju ketään silti. Onhan siellä ainakin yksi, joka tänä aamuna moikkasi bussiasemalla, vaikka ei sanonutkaan mitään muuta minulle. Moikkasin takaisin ja olin niin otettu, että olin jollekin olemassa. Että en täysin näkymätön ollut. Miespuolisiin luokkalaisiin en saa yhteyttä mitenkään. Ne puhuvat koneista ja koneista ja ehkä vähän kalastuksestakin. Enkä minä ymmärrä tai osaa ottaa kantaa mihinkään. Tunnen vain olevani heidän tiellään, minne sitten ikinä menenkin. Ehkä asia niin onkin.

Ohne dich zähl ich die Stunden, ohne dich...

Pelkovärinää.

Sudelle minun pelkoni on heikkous. Se on rauhallinen, varautunut, mutta ehdottoman varma itsestään. Minä en ole sille kuin uikuttava säkki täynnä heikkoutta. Eritän sitä saastetta ympäriinsä jokaisella solullani. Se ei pelkää ihmisiä, mutta ei se niihin heti luotakaan. Mutta se ei odota heti tuomiota tai veistä selkäänsä. Toisin kuin eräät. Välillä minusta tuntuu siltä, että en niin jaloa eläintä ansaitse kuvakseni. Mielessäni kummittelee vieläkin viime yön unimurinat ja kuolema - murisin kaikessa ihmissyydessäni puolustusmurinoita jollekin ja se ei uskonut, niin kävin kimppuun ja taitoin sen niskan. Sitten vasta tajusin mitä olen tehnyt ja hirveä ahdistus vyöryi ylitseni. Heräsin siihen ja mietin, että onneksi onneksi onneksi se ei ole totta. Muutenkin kyseenalaistan itseni, kyseenalaistan ajatukseni sudesta sisälläni. Vaikka toisaalta se tuottaa suunnatonta huvia ajatella, että minussa on jotain muutakin kuin pelkkää ihmistä. Ehkä olen nykyajan ihmissusi. Tai sitten vain viettänyt ihan liian paljon aikaa mielikuvituksissani ja metsässä. Niin sen täytyy olla, ei tällainen voi missään määrin olla normaalia. Tosin, en minä ole ikinä normaali ollutkaan. En tiedä enää. Päätin, että liimailen armaat susimerkkini pusakkaani - henkiseksi vahvikkeeksi, ehkä minä saan niistä jotain alkukantaista voimaa itseeni ja lakkaan pelkäämästä. Että saan kerättyä itseni, tai sen mitä siitä on jäljellä. Nyt minun on kuitenkin saalistettava itselleni paahtoleipää, syömättä en selviä ja pelko-oksennus on pikkujuttu sen rinnalla, että pökerryn jonnekin. Se vasta noloa olisikin. Kunpa minun ei tarvitsisi pelätä näin.

...ja sitten minä kuolen.

Eikä minun ahdistukseni vähene. Ei ainakaan ilman sinua. Tunnen itseni niin kovin orvoksi kiireisten ihmisten keskellä; minulla ei ole ikinä kiire ja vaikka olisi, se ei mene koskaan ihmisten edelle. Lieka tuntuu tänään tavallista ahdistavammalta. Liikkumavaraa ei ole. Sinä menet, kuten sinun on mentävä; metsään paimentamaan laumaa armottomia säheltäjiä.

"Olen sinun ainiaan, mutta tulevan viikon ajan minä olen alokkaiden kasvattaja."

Jokainen erossa vietty viikko tarkoittaa vähemmän yhteistä aikaa. Se pelottaa minua.

Kodittomuus kalvaa; juoksen tänä yönä koko matkan.

Onnellisuuden kielletty hedelmä.

Yksi haluaa vaihtaa rakkaansa laihduttamiseen. Sen yhden rakas inhoaa minua ja vihaa heteroita. Minua naurattaa; tällä kertaa näin päin, tällä kertaa todellakin ihastuin ja rakastuin väärään ihmiseen - siis hänen mielestään väärään; minullehan Korpimetsäin Kulkija on ainoa oikea ja sopiva olento. Välillä minusta tosin tuntuu, että hän vain esittää, että hänestä on hienoa, kun hän on nyt oikeasti epäsopivan sopiva ja pitää minua nyt epäsopivana, vihaa ja inhoa lietsovana ihmisenä. Mustasukkaisuus on sairasta. Aina. Minun sydämeni haluaa vain rakastaa. Se ei osaa muuta, siitä huolimatta, että joskus kahlehdin sen tyrmään ja antaudun ihmisyydelleni; ilkeydelle ja pahuudelle. Ihmisyyteni on synkempi puoleni - se osa, joka tuntee kaikki negatiiviset tunteet - ahdistuksen, masennuksen, inhon ja vihan. Minussa elävän suden elämä on yksinkertaisempaa; se ei tunne vihaa, ahdistusta tai inhoa. Se on joskus uupunut, mutta aina se jaksaa kuitenkin nousta. Huomenna on päivä. Passikuva, Kansaneläkelaitos, Ammattimatikka ja Perjantai 13. Yksi koulukirja puuttuu, todistus jäykkäkouristusrokotuksesta puuttuu.. En edes tiedä, milloin olen sen viimeksi saanut. En minä muista vuosia, niiden sisältöä. Hädin tuskin viime viikkoa. Nykyään tosin muistan enemmän asioita, kuin puolitoista vuotta sitten. Silloin en muistanut mitään mistään ja se ahdisti. Vähän kuin en olisi tiennyt kuka olin. Minä vain kielsin itseni, vääryydet. En minä ole niitä hyväksynyt, mutta voin elää niiden kanssa. Rakkaus vahvistaa, antaa syyn olemassa ololleni. Olen vasta alkanut käsittämään sosiaalisten tilanteiden pelkoni laajuuden. En odota koulua, en todellakaan. Vähiten syömistä ja liikuntatunteja. Liikuntatunnit ehkä menisivät vielä, mutta en usko, että pystyn syömään siellä. En minä halua oksentaa siksi, että pelottaa. Minusta tuntuu niin yksinäiseltä; vielä on päälle viikko siihen, että voidaan korpisotilaani kanssa nähdä ja silloinkin iso EHKÄ leijailee ilmassa. Helvetin Karjalareissu. Helvetin helvetti ! Kuukauden lopulla on lääkäri. Enkä ole yhtään varma, että selviänkö sinne saakka hengissä. Tosin, se todennäköisesti on viimeinen lääkäri, jossa joudun käymään. Sillä riemulla sinne siis. Vaikka en kyllä halua; siellä kuitenkin puidaan muuttunutta suhdetilannettani. Minusta välillä tuntuu, että Korpimetsäin Kulkija on ainoa, joka on varma meistä kahdesta. Minä ailahtelen jossain epävarmuuden ja varmuuden välimaastossa. Tänään olen ehkä varma, huomenna en välttämättä ole. Enkä minä voi myöntää sitä, että minua pelottaa hänen hellyytensä. Minua inhottaa jo etukäteen lääkäri. Sen alentuva äänensävy ja etenkin typerät, itsestäänselvät kysymykset. Inhoan ihmisiä, jotka epäilevät minua ja etenkin kiintymystäni johonkin ihmiseen; sitä, ettei minun ja Korpimetsäin Kulkijan rakkaus muka ehkä kestä. Olen varovainen ja yritän olla lupaamatta vielä tässä vaiheessa liikaa; silti minä olen jo yhden kaiken ratkaisevan lupauksen tehnyt. Minä olen hänen, kuolemaani saakka. Minä en riko lupauksiani. Ikinä. En tule tätäkään rikkomaan; ei ole edes olemassa minkäänlaista mahdollisuutta, että näin kävisi. Ei kaikkien niiden sairaiden ja yksipuolisten suhteiden jälkeen. Minua EI kukaan käytä hyväksi enää ja sen varmistan pysymällä ikuisesti korpisotilaani kanssa. Hän ei käytä minua. Ei särje sydäntäni. Hän ei satuta. Lääkäri tulee etsimään epäkohtia minusta, epäkohtia hänestä ja suhteestamme. Hän tulee kyseenalaistamaan sen, minä tiedän sen. Mutta jos sen tekee ja vielä kovin avoimesti; minä päästän itseni irti. Sanovat, että haukkuva koira ei pure - mutta minä voin luvata, että muriseva susi puree ja niin perkeleen kovaa... Kun vaan nyt ensiksi selviäisin ensi viikosta. Sen jälkeen voisin siirtyä miettimään seuraavaa viikkoa.. Voi ihme, miten minä sinua kaipaankaan !

ELÄMÄ ON PERSE !

Hulluus on hullua. En minä tiedä. Minussa se kuitenkin on. Koulun alkaminen ahdistaa. Ahdistaa niin, että pääni jyskyttää. Sen lisäksi itkettää, itkettää se, etten voi nähdä rakasta, kun pitäisi Karjalan suuntamiin lähteä parin viikon päästä viikonloppuna isän kanssa.. jos on rahaa. Tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä. Harkitsen meneväni huomenna elokuviin, yksin. On niin paha olla, että tarvitsen jotain, jolla pyyhkiä ajatukset päästäni. Kaikki ahdistavat ajatukset. Voisin toki käydä hankkimassa uuden penaalin ja lisää kyniä, kuin minulla ei niitä olisi ennestään tarpeeksi. Ehkä hankkia jotain kivaa vaatetta kouluunkin. Isä on yrittänyt houkutella ostamaan uusia vaatteita, mutta en minä halua. Tarvitsen vaelluskengät, niihin olen yrittänyt säästää. Koulukirjat tarvitsen myös, en tiedä mistä vitusta ne taikoisin. Minua ahdistaa ja en jaksa. Etsin äsken sinistä nailonköyttäni, kaulani koristeeksi. Inhotan itseäni. Todella, todella inhotan.

Maailma houkutti pois morsion.

Miten riisutaan ei-toivottu kosketus iholta? Janoan sitä kosketusta, jossa liha puhuu lihalle ja jokin primitiivinen puoli ottaa vallan; kun kaikella toiminnalla on vain yksi tarkoitus. Se. Kaipaan sitä, vaikka en halua. En tiedä mitä vastaan tässä pitäisi taistella; ketä torjua. Itseäni ja halujani, häntä vai entisen muistoa ihollani. I had the taste of blood and chocolate in my mouth, one as hateful as the other. Inhoa. Minussa ei ole muuta. Inhoa itseäni kohtaan ja näitä mustia elokuisia öitä. Inhoa ikävää kohtaan ja se kuva kirjahyllyssäni ahdistaa. Haluan olla susi, taas tänä yönä. Juosta etäisyyksiin, juosta tien loppuun. Silti pidättelen itseäni; vastustelen. Köysi kaulani ympärillä kiristyy; minun oma köyteni. Inhoan ihmisyyttäni ylikaiken. Inhoan virheitäni; järjettömiä halujani. Haluani olla alistettu, pieksetty eläin. Kierrän ympyrää tässä labyrintissa, vaikka rakkaan kanssa unohdan hetkeksi kaiken muun; hetkeksi ongelmani ja ahdistukseni. Hetken aikaa voin kiivetä vaikka korkeimmalle vuorelle, uida mustimmissa vesissä, juosta ikuisuuden. Niin mitättömän pituisen hetken. Niin naurettavan lyhyen hetken. Sitten se kaikki romahtaa hajoten tuhansiksi sirpaleiksi, joiden jokainen reuna on myrkkyä. Jokainen kerta kun hänen on lähdettävä, minusta jotakin raapiutuu irti. Jokainen hetki ilman häntä on henkinen itsemurha; jokainen hetki ilman häntä on typerää ajantuhlausta. Kukaan ei mun maailmasta tee kauniimpaa. Minussa on taas ulkopuolisuus; en minä kuulu tänne, en minä ole ikinä kuulunutkaan. En ole ikinä ollut osa tätä maailmaa. En halua olla. Suteni on taas peloissaan ja panikoi köyttä, joka rajoittaa vapautta. Tunnen sen hätääntyneen tanssahtelun sielussani, levottomuuden ja näen sieluni silmin kauan sitten hätääntyneeksi muuttuneen kysyvän katseen. The day you hunt outside your pack, you are dead to it. Eikä meillä ole ikinä ollut kuin toisemme; se on manipuloinut minua niin kauan kuin olen ollut olemassa, en minä pienenä tiedostanut muuta kuin sen, että halusin kuollakseni olla susi ja juosta metsissä. Laulaa muinaista laulua. Minulla on taas samanlainen olo - voisin kuolla sen vuoksi, että voisin olla se, miksi minut on alunperin luotu. Jättää kaiken. Aivan kaiken. Nykyisessä elämässäni ei olisi mitään, mikä saisi minut jäämään, ilman häntä. Hän antaa kaikelle tarkoituksen. Hän antaa minulle tarkoituksen. Hän tekee minusta ihmisen. Se korpimetsäin kulkija, minun elämäni suurin rakkaus. Rakastan sitä elukkaa minussa yhtä paljon kuin vihaankin. Rakastan sen villiyttä ja vapautta, mutta vihaan sitä, miten sen ahdistus on myös minun ahdistukseni; mutta minun ahdistukseni ei ikinä kuulu sille. Ei minun ihmisyyteni ja maallisuuteni. Sitä ei kiinnosta kuin juokseminen ja vapaus. Vapaus, jota se rakastaa enemmän kuin minua. Jokainen päivä on köyden päässä tanssahtelua, hapuilua pimeydessä, askeleita heikolla jäällä mustimman veden päällä; sen syvyyden, jota minä kuollakseni pelkään. Sitä, jonne minä en tahdo pudota. Millä veitsellä minä leikkaisin minua käyttäneen ihmisen kosketuksen itsestäni, iholtani, pois?

Valon pisaroita.

Tuulien erämaan läpi leikkautuu minun veitseni. Kaikki hiljenee hetkeksi, kunnes jostain kajahtaa laulu uuden huomisen. Rikkinäisyys unohtuu enemmän jokaisella kosketuksella, jokainen suudelma vaatii unohtamaan. Minä olen kokonainen, en siis puolikas enää. En ole ehjä, tuskin ikinä valmiskaan, mutta kokonainen minä olen. Vain sinun kanssasi, rakas. Perjantain myöhäisyydessä suihkukoneen savuvana on kuin herkkä viilto läpi taivaankannen. Ymmärrän, että hetken vielä, niin pienen hetken, saan olla vapaa. Pian minun on taas valjastettava itseni oman rekeni eteen ja kuljettava kappaleen matkaa. Olet kai ainut, joka on ikinä saanut tällä tavalla koskettaa villiä sieluani - muutakin minussa siis, kuin vain ulkokuorta. Olet ainut, jonka olen ikinä antanut kesyttää itseni. Enkä minä osaa olla vihainen, enkä pettynyt. Sillä sinä teit sen rakkaudella ja luottamuksella, et kahlein, et pakolla. Minä haluan olla vieressäsi, olla tässä, vaikka huominen kiellettäisiin. Haluan kulkea elämän polkuset kanssasi, tasavertaisena, vaikka sieluni ei ole piiruakaan ihmismäinen. Vähempään minä en voi enää tyytyä.

Niin kipeästi sitä etsit. Haluat tuntea sen voiman ja väkevyyden vaikka se on henkeäsalpaava ja ylitsekäyvä. Tahdot omistaa ja päästä sen sisälle. Aina lähteä sen perään. Sinä nälkäinen erakkoni. Sisälläsi, rakkaani, sisälläsi!